Vaikea malttaa

Sain mielestäni hyvän hinnan Lumix-laitteistani. Mihin vaihdan, sitä mietin kaksi vuotta. Kesän jälkeen kameralaitteiden kokonaisvuokrat osoittivat, ettei tässä toimi taloudellisuus.

Canonin ja miksei Sonyn kiinnostavien esimerkkien jälkeen ei tietenkään ollut kuin kaksi vaihtoehtoa, Nikon d600 tai d810. Isoin ammattirunko D4 ei käynyt mielessä. Ei minulla ole siihen rahaa eikä tarvetta. Työkoneet tehdään sellaisilla mitoituksilla että se sitten näkyy, tuntuu ja painaa. En rupea käymään Caterpillarilla kaupassa, vaikka sillä pääsisi suoraan metsän läpi ja tulisi parin vuoden polttopuutkin valmiiksi.

Keskustelin eilen Paten kanssa. Ei hänkään käytä isoa kaivuria yksityisajoihin, vaikka on niin taitava, että voisi hyvin näyttää Xbox-nuorille esimerkkiä.

Eli ratkaisuni oli Nikon d750. Siinä on täysi kenno eikä sen kanssa epäonnistuminen ole koneen vika. Objektiivina on tietenkin 28-300. Juuri Nikon sai aikoinaan nimeä itselleen valmistamalla maailman huonoimman zoom-linssin. Siitä on hyvin pitkä aika. Jotkut puhdasoppisuuden harjoittajat ujostelevat zoomeja edelleen. Ehkä siihen ei ole aihetta. Minun silmilläni tämä piirtää 50 millistä saman kuin kiinteä. Vertailukohdat on kesältä ja keväältä.

Ykkössyy on täysin tunteenomainen eli sitä ei kuuluisi tunnustaa. Nikon, jossa on siis vanhastaan Sonyn valmistama FX-kenno, on päätynyt sellaiseen väripalettiin ja tehdasasetuksiin, jotka miellyttävä minua oikein kovasti.

Käytännössä se tarkoittaa, ettei raakakuvien (nef eli siis raw) valkotasapainoon tarvitse lainkaan kajota.

Kaikille muillekin tyhmille suosittelen muuten ainakin uusimman Photoshopin päivityksen yhteydessä tulleita lyhyitä opetusvideoita. Häpesin silmät päästäni, kun näin, että suoraan raakatiedostonruudun yläreunasta voi tehdä hyvin monta pikku säätöä hyvin nopeasti. Jos sitten joutuu patchaamaan kuvasta esimerkiksi kunnanjohtajan kirkon kiviaidaksi, se käy Fotarin puolelle leikiten.

Saatuani joukon kameran keskeisiä säätöjä suunnilleen kohdalleen katselin nytkin aamulla saalistani. Tuo usva ja vielä jotenkin huterat hattarat varhaisen aamun taivaalla miellyttää minua kovin, enkä ole ennen oikein saanut siitä kuvia edes käsisäädöillä, koska kamera kampeaa kohti normaaleja arvoja. Eikä usvan värissä ja näkyvässä rakenteessa ole mitään normaalia.

Eilen tietenkin lapsetti ja oli otettava käsivaralta muutama potretti herkkyyksillä ISO 6 400 ja 12 500. Testien mukaan tällä vehkeellä jo sadan tuhannen ylittävä herkkyys tuottaa järjellistä jälkeä, joten ei tähän tosiaan paljon valoa tarvitse.

Joka miehen unelma on paketista esiin ottamani suomenkielinen käyttöohja, 508 sivua. Se on hyvä aloittelijalle, koska Nikon on vähän samanlainen kuin Mersu, jossa kaikki vivut ja varret tuntuvat olevan väärässä paikassa, kunnes käy ilmi, että ne päinvastoin ovatkin oikeassa paikassa.

Seuraavaksi tuleekin vaikeampia teknisiä kysymyksiä. Pohjanmaa-hankkeeni sai uutta vauhtia, kun lukija lähetti lainaan skannattavaksi Etelä-Pohjanmaan puhelinluettelon 1926-1927.

Outoa ettei paikallishistorioissa ja vastaavissa ole otettu huomioon tätä valtavaa tietomäärää. Nyt työn alla olevassa on kyllä se puute, ettei siinä ole tilaajien eli puhelimen omistajien osoitteita. Tiedän. Jossa on esimerkiksi Vaasan osoitekalenteri. Sellaisia julkaistiin vuosikymmeniä.

Historiaan liittyvä kysymys on, oliko meillä ghettoja ja slummeja.

Alustava vastaukseni on täysin vastoin vallitsevaa mielipidettä, että kyllä oli, molempia, ja myös maaseudulla.

Maalla täytyy tietää aika paljon. Kylä, jokin Kauhavan Hirvijoki, voi olla suhteellisen etäällä kirkosta ja etenkin rautatiestä, mutta silti hyvin vanhaa ja vankkaa perua.

Jo monta kymmentä vuotta ”viipurilaiset” ovat olleet mielestään iloisia kunnon ihmisiä. Viipurin kaupungin ja maalaiskunnan raja kulki melkein todfellisen keskustan läpi. Kaupungin ylläpitäminen oli kallista. Pienituloisista tai satunnaisansioitten varassa elävistä ei ollut maksamaan kansakouluja, lääkäreitä, vesilaitosta, viemäreitä…

Rautatie oli jossain luokkaraja – tästä kirjoittelimme hiljan. Mutta rautatiet ovat myöhäisiä ja ne linjattiin erilaisten oikkujen ja suhdanteiden mukaan. Tästäkin menee alle kilometrin päästä ”silakkarata”, joka oli tarkoitus rakentaa pohjoisemmaksi niin että Helsingistä pääsisi mahdollisimman suoraan Turkuun.

Väitetään että linjaukseen liittyi hämäräperäisiä asioita ja että muun muassa Espoon ja Kirkkonummen maitotilalliset pitivät puolensa. Täältähän pääsi junalla meijerin ovelle. Jordbrukarrnas Mjölkcentral, monen mielessä vielä ”Hankkijan talo” Lasipalatsin kulmalla oli päätepiste. Lahti on niin omituinen paikka – katso verkosta peruskarttaa – että kumma kun sinne ylimalkaan saatiin rautatie. Salpausselällä on kumpujen lisäksi vaikka mitkä määrät kuoppia.

Helsingissä erittäin pahamaineista seutua oli Roobertinkatu ja Uudenmaankatu, ja näin oli jo ennen rautatietä ja siis Sörnäisten tehtaita. Toinen silmätikku oli Katajanokka, kunnes Venäjän valtio keksi rakennuttaa sinne upseereilleen asunnot.

Mutta kun mietin, miten soittaisin vanhan puhelinluettelon ilmoittamaan numeroon päätoimittaja J.O. Ikolalle, ei se tunnu onnistuvan, kun en tiedä, mikä on valtion puhenlinumero.

Muistin aikaan ensin veivattiin puhelinta ja kun kotikeskus – tunsin sen tädin – vastasi, sanottiin ”valtio”. Ennen pitkää toinen täti vastasi ”valtio – riks”. Ja sitten sanottiin että vaikka Viipuriin sille ja sille, vaikka puhelu maksoikin kolme markkaa kahdeksankymmentä penniä minuuttia, ja tietenkin toisen mokoman, jos sen otti pikana.

Ja jo muutaman tunnin kuluttua puhelu tuli! Eikä kenttä kaatunut. Kauhavalla ”kenttä” oli ilmasotakokulun normaali kutsumanimi.