Kirjeenvaihtoa kommentoijien kanssa

Yksi eilinen kommentti on otettava esimerkiksi, kun joku joskus kirjoittaa järkevästi blogeista ja esittelee tällaista aivan järkevää keskustelua. Kuningatar Elisabet II ja romaanikirjallisuus on yhdistelmä, joka ei ole koskaan käynyt mielessäni. Kommentoijan maininta, että juuri eilen puheena ollut Jalna-sarja olisi ollut kuningattaren suosikki ja ehkä vaikuttanut hänen asenteisiinsa, oli mainio.

Asialla sinänsä ei ole kauheaa merkitystä – tai sitten on.

Kommenteissa otettiin esiin toinen ympäri maailman kuuluisa kanadalainen kirjailija, L.M. Montgomery ja siis Anna-sarja ja Runotyttö-sarja.

Mahtaako moni muu ilmoittautua? Tytöille oli sallittua lukea Tarzaneita ja paljon muuta epänaisellista, mutta pojille tyttökirjat olivat vähän arka paikka. Olen muistavinani sekä kirjakaupasta että kirjastosta fiksumpia koulupoikia, jotka pyytämättä sanoivat hakevansa Anna-kirjaa tai Runotyttöä ”siskolle”. Kaikkein fiksuimmat sanoivat ”serkkutytölle”, koska kirkonkylässä siskot tiedettiin.

Tästä ei ole kuin muutama vuosi, kun oikeasti liikutuin. Kyläilimme; isäntäväki oli hyvin paljon maailmaa nähnyt. Voisi puhua kansainvälisestä kuuluisuudesta. Rouvan nykyisessä työhuoneessa L.M. Montgomeryn kirjat olivat äärimmäisen ahkerasti luettuina niteinä hyllyssä. Isäntä sanoi hyväntuulisesti nikkaroineensa tuon hyllyn hyvin kauan sitten avio9liiton alkuaikoina juuri noille kirjoille.

Katselin verkosta, että tutkijat (Suvi Ahola ja Satu Koskimies) ovat julkaisseet runsaat kymmenen vuotta sitten selvityksen Anna- ja Runotyttö-sarjoista suomalaisten naiskirjailijoiden suosikkeina.

Hyvä aihe. En tunne tuota tutkimusta enkä lähde tästä hakemaan sitä SKS:stä vaan tyydyn omiin epämääräisiin luuloihini. Juuri nuo kirjat ja monille Jalna seuraavana ovat olleet hyvin monille tie siihen mielikuvituksen maailmaan, jota kokematta ihminen jää hiukan vajaaksi.

Mutta rajoittuminen naiskirjailijoihin on virhe. Minusta ei ole esimerkiksi, koska erikoisissa olosuhteissani luin ja sain lukea mitä tahansa. ”Runotyttö maineen poluilla” taisi kuitenkin olla kirja, jota en vasiten jättänyt näkösälle, jos oli kavereita käymässä. Arvaan että hyvin moni mies tuntee nämä kirjat. Yhdysvalloissa ”Green Gables” eli vihreät kattoerkkerit tunnetaan itsestään selvästi kaikissa kirjoja lukevissa piireissä.

En ole vieläkään lukenut Toivo Pekkasen romaania ”Tehtaan varjossa’”, koska se olisi pitänyt lukea koulussa. Kirja joka pitää lukea koulussa, ei voi olla hyvä.

Näin tohtii nyt kirjoittaa, koska opetus on muuttunut niin paljon. Yksi tuttava sai melkein käytöksenalennuksen, kun kävi ilmi, että hän oli lukenut Salingerin ”Sieppari ruispellossa” -romaanin. Muutamaa vuotta myöhemmin kaikkien piti lukea se.

Minulle Kanadan sykähdyttävin kirjailija on Robertson Davies, jonka kolme romaania on suomennettu (Keltainen kirjasto). ”Velho mieheksi” (The cunning man) on aivan mainio.

”Maagisen realismin” kirjat joskus kärsivät eksoottisuudestaan (Marquez, Rushdie). Kun tyylilaji on Suomessa lähes tuntematon, Daviesin Kanadan tietty eurooppalaisuus miellyttää kovin, nimenomaan verrattuna amerikkalaisuuteen. Doctorow tulee mieleen läheisenä vertauskohtana.

Jos siis näette Daviesit antikvariaatin poistolaatikoissa, iskekää kiinni. Ette kadu. ”Vanhan ajan” omaan maailmaansa tempaavaa tarinankerrontaa.

Alanen varmaan tuntee sen Daviesin romaanin, jossa elokuva-arvostelija saa surmansa hiukan ikävässä tilanteessa ja joutuu sitten kuoltuaan jatkuvasti osallistumaan haamuna erilaisiin elokuvajuhliin. Ja sen toisen, jossa filmataan elokuvaa Houdinista ja ohjaaja on ruotsalainen, hyvin taiteellinen, hyvin kuuluisa…

Suosittelen Daviesia erikoisesti kaikenkarvaisille professoreille. Hän oli itsekin sellainen. Hänen kehittelemänsä kuvat hyvin mielenkiintoisesti hulluista kollegoista painuvat kerralla mieleen.

Alanen huomautti Tuulen viemää -elokuvan Suomeen tulosta; ilahduin. Imdb on hyödyllinen siitäkin, että nämä Suomen ensi-illat ja suomalaiset nimet löytyvät vaivattomasti, jos tietokantaa siis muistaa käyttää. Tämä kommentti palautti mieleeni epäilyn, että muistoni ovat toisten rakentamia eli vain hiukan yleistäen: sinä et ole sinä. Olet vain niin hupsu, että uskot, mitä olet kuullut muilta.

Huomautuksen jälkeen siis muistan elävästi, että kun elokuvateatterissamme oli kaksi filmiä viikossa, maanantaista torstaihin ja sitten perjantaista sunnuntaihin, hyvin poikkeuksellisissa tapauksissa samaa filmiä näytettiin koko viikko, Tuntematonta sotilasta varmaan kaksi viikkoa.

Itse asiassa voisin ryhdistäytyä. Serkkuni Antti Sarho on vaimoineen kumppanimme Vaasan Jaakkoo -hankkeessa, jonka julkistamiset lyötiin eilen lukkoon. Hän hoiti sitä elokuvateatteria ties miten pitkään, ja taannoin tavattaessa kävi ilmi, että toisaalta minulla äitini peruna ja toisaalta hänellä on jokseenkin kaikki teatterin varauskirjat eli siis tiedot esitetyistä elokuvista ja esityspäivistä noin ajalta 1939 – 1990. Nuo kirjaset, minulla Adamsin logollo koristetut kalenterit, olisi skannattava.

Etäisesti samalla tavalla kuin Anna-sarja ja Runotytöt on asioita, jotka todella ovat vaikuttaneet suomalaiseen, tässä tapauksessa pohjalais-maalaiseen mielenmaisemaan.

Haluaisin nyt itse selvittää, vaikuttivatko pikkutytön putoaminen ponin selästä ja Atlantan palo minuun pysyvästi alle vai yli 10-vuotiaana. ”Tuulen viemää” pyöri usein uusintana.

Jos olisin Helsingin Sanomat, järjestäisin lukijakyselyn 1900-luvun käännösromaaneista. Sopivasti johdatellen ihmiset voisivat vastata rehellisesti.