Sivun näyttöjä yhteensä

3. syyskuuta 2016

Kirjeenvaihtoa kommentoijien kanssa



Yksi eilinen kommentti on otettava esimerkiksi, kun joku joskus kirjoittaa järkevästi blogeista ja esittelee tällaista aivan järkevää keskustelua. Kuningatar Elisabet II ja romaanikirjallisuus on yhdistelmä, joka ei ole koskaan käynyt mielessäni. Kommentoijan maininta, että juuri eilen puheena ollut Jalna-sarja olisi ollut kuningattaren suosikki ja ehkä vaikuttanut hänen asenteisiinsa, oli mainio.
Asialla sinänsä ei ole kauheaa merkitystä – tai sitten on.
Kommenteissa otettiin esiin toinen ympäri maailman kuuluisa kanadalainen kirjailija, L.M. Montgomery ja siis Anna-sarja ja Runotyttö-sarja.
Mahtaako moni muu ilmoittautua? Tytöille oli sallittua lukea Tarzaneita ja paljon muuta epänaisellista, mutta pojille tyttökirjat olivat vähän arka paikka. Olen muistavinani sekä kirjakaupasta että kirjastosta fiksumpia koulupoikia, jotka pyytämättä sanoivat hakevansa Anna-kirjaa tai Runotyttöä ”siskolle”. Kaikkein fiksuimmat sanoivat ”serkkutytölle”, koska kirkonkylässä siskot tiedettiin.
Tästä ei ole kuin muutama vuosi, kun oikeasti liikutuin. Kyläilimme; isäntäväki oli hyvin paljon maailmaa nähnyt. Voisi puhua kansainvälisestä kuuluisuudesta. Rouvan nykyisessä työhuoneessa L.M. Montgomeryn kirjat olivat äärimmäisen ahkerasti luettuina niteinä hyllyssä. Isäntä sanoi hyväntuulisesti nikkaroineensa tuon hyllyn hyvin kauan sitten avio9liiton alkuaikoina juuri noille kirjoille.
Katselin verkosta, että tutkijat (Suvi Ahola ja Satu Koskimies) ovat julkaisseet runsaat kymmenen vuotta sitten selvityksen Anna- ja Runotyttö-sarjoista suomalaisten naiskirjailijoiden suosikkeina.
Hyvä aihe. En tunne tuota tutkimusta enkä lähde tästä hakemaan sitä SKS:stä vaan tyydyn omiin epämääräisiin luuloihini. Juuri nuo kirjat ja monille Jalna seuraavana ovat olleet hyvin monille tie siihen mielikuvituksen maailmaan, jota kokematta ihminen jää hiukan vajaaksi.
Mutta rajoittuminen naiskirjailijoihin on virhe. Minusta ei ole esimerkiksi, koska erikoisissa olosuhteissani luin ja sain lukea mitä tahansa. ”Runotyttö maineen poluilla” taisi kuitenkin olla kirja, jota en vasiten jättänyt näkösälle, jos oli kavereita käymässä. Arvaan että hyvin moni mies tuntee nämä kirjat. Yhdysvalloissa ”Green Gables” eli vihreät kattoerkkerit tunnetaan itsestään selvästi kaikissa kirjoja lukevissa piireissä.
En ole vieläkään lukenut Toivo Pekkasen romaania ”Tehtaan varjossa’”, koska se olisi pitänyt lukea koulussa. Kirja joka pitää lukea koulussa, ei voi olla hyvä.
Näin tohtii nyt kirjoittaa, koska opetus on muuttunut niin paljon. Yksi tuttava sai melkein käytöksenalennuksen, kun kävi ilmi, että hän oli lukenut Salingerin ”Sieppari ruispellossa” -romaanin. Muutamaa vuotta myöhemmin kaikkien piti lukea se.
Minulle Kanadan sykähdyttävin kirjailija on Robertson Davies, jonka kolme romaania on suomennettu (Keltainen kirjasto). ”Velho mieheksi” (The cunning man) on aivan mainio.
”Maagisen realismin” kirjat joskus kärsivät eksoottisuudestaan (Marquez, Rushdie). Kun tyylilaji on Suomessa lähes tuntematon, Daviesin Kanadan tietty eurooppalaisuus miellyttää kovin, nimenomaan verrattuna amerikkalaisuuteen. Doctorow tulee mieleen läheisenä vertauskohtana.
Jos siis näette Daviesit antikvariaatin poistolaatikoissa, iskekää kiinni. Ette kadu. ”Vanhan ajan” omaan maailmaansa tempaavaa tarinankerrontaa.
Alanen varmaan tuntee sen Daviesin romaanin, jossa elokuva-arvostelija saa surmansa hiukan ikävässä tilanteessa ja joutuu sitten kuoltuaan jatkuvasti osallistumaan haamuna erilaisiin elokuvajuhliin. Ja sen toisen, jossa filmataan elokuvaa Houdinista ja ohjaaja on ruotsalainen, hyvin taiteellinen, hyvin kuuluisa…
Suosittelen Daviesia erikoisesti kaikenkarvaisille professoreille. Hän oli itsekin sellainen. Hänen kehittelemänsä kuvat hyvin mielenkiintoisesti hulluista kollegoista painuvat kerralla mieleen.
Alanen huomautti Tuulen viemää -elokuvan Suomeen tulosta; ilahduin. Imdb on hyödyllinen siitäkin, että nämä Suomen ensi-illat ja suomalaiset nimet löytyvät vaivattomasti, jos tietokantaa siis muistaa käyttää. Tämä kommentti palautti mieleeni epäilyn, että muistoni ovat toisten rakentamia eli vain hiukan yleistäen: sinä et ole sinä. Olet vain niin hupsu, että uskot, mitä olet kuullut muilta.
Huomautuksen jälkeen siis muistan elävästi, että kun elokuvateatterissamme oli kaksi filmiä viikossa, maanantaista torstaihin ja sitten perjantaista sunnuntaihin, hyvin poikkeuksellisissa tapauksissa samaa filmiä näytettiin koko viikko, Tuntematonta sotilasta varmaan kaksi viikkoa.
Itse asiassa voisin ryhdistäytyä. Serkkuni Antti Sarho on vaimoineen kumppanimme Vaasan Jaakkoo -hankkeessa, jonka julkistamiset lyötiin eilen lukkoon. Hän hoiti sitä elokuvateatteria ties miten pitkään, ja taannoin tavattaessa kävi ilmi, että toisaalta minulla äitini peruna ja toisaalta hänellä on jokseenkin kaikki teatterin varauskirjat eli siis tiedot esitetyistä elokuvista ja esityspäivistä noin ajalta 1939 – 1990. Nuo kirjaset, minulla Adamsin logollo koristetut kalenterit, olisi skannattava.
Etäisesti samalla tavalla kuin Anna-sarja ja Runotytöt on asioita, jotka todella ovat vaikuttaneet suomalaiseen, tässä tapauksessa pohjalais-maalaiseen mielenmaisemaan.
Haluaisin nyt itse selvittää, vaikuttivatko pikkutytön putoaminen ponin selästä ja Atlantan palo minuun pysyvästi alle vai yli 10-vuotiaana. ”Tuulen viemää” pyöri usein uusintana.
Jos olisin Helsingin Sanomat, järjestäisin lukijakyselyn 1900-luvun käännösromaaneista. Sopivasti johdatellen ihmiset voisivat vastata rehellisesti.


17 kommenttia:

  1. Kiitos eilisestä Jalnan avaamisesta. Siinä oli myös maininta Mannin merkityksestä. Hänestäkin pitäisi tehdä uudelleenarviota, itsekään en ole uskaltanut palata Taikavuorelle. Kanadalaisista Alice Munro on pätevän oloinen novellisti. Kun poistokori-näkökulma on esillä, niin oliko loppujen lopuksi kirjakerholaitoksilla ja kirjavalioilla paikkansa hyllyissä.

    VastaaPoista
  2. Montgomeryn ja Alcottin ohella oli vielä ainakin yksi rakastettu kirjailija, F.H. Burnett, alun perin englantilainen, jonka "Salaisen puutarhan" luin useaan kertaan ahmimisiässä. Tarzaneita meni siinä sivussa ja Zane Greyn kirjoja myös. Niissä oli jännittävää se mustangien, villihevosten kesytys.

    Joskus 13-14 -vuotiaana luin Hilja Valtosen kirjoja reippaista nuorista naisista, jotka selvisivät mistä vain. Ne olivat hauskasti kirjoitettuja, ja päähenkilöt olivat eräänlaisia roolimallejakin, ainakin rohkeudessa ja neuvokkuudessa ja siinä että nainen selviää siinä missä mieskin. Mieleen jäivät mm. nimikkeet "Nuoren opettajattaren varaventtiili" ja "Neiti talonmies".

    Kirjaston poistomyynnistä ostin kerran 10-vuotiaalle pojantyttärelle "Neiti Etsivä" -nimisen kirjan, jota en tuntenut ollenkaan mutta arvelin nimen perusteella sopivan sen ikäiselle. Eräs äidinkielen opettaja kyllä sanoi, että eivät ne ole hyviä kirjoja, ja todellakin, ne näyttävät olevan "tuotettuja Amerikassa" ja niitä on yli sata! Tyttö kuitenkin alkoi lukea niitä kaksi päivässä ja oppi ainakin lukunopeutta, jonka avulla on myöhemmin pärjännyt aivan loistavasti. Toinen tyttö taas oppi saman ikäisenä ahmimaan kirjoja Harry Potterin avulla. Siunattu Harry Potter, pojillekin "sallittu"! Moni nykypoika on siitä saanut alkukimmokkeen.

    Kanadallahan on sitten nykyisin kaksi moninkertaisesti palkittua raskaan sarjan leidiä, Margaret Atwood ja Alice Munro, molemmat paitsi korkeatasoisia myös valtavan suosittuja. Munroa, Nobel-kirjailijaa, on luonnehdittu "nykyajan Tshehoviksi" ja Atwood on joskus modernisti scifiin päin kallellaan, mutta vain sen verran, että sen meikäläinenkin sulattaa. EG

    VastaaPoista
  3. Mazo de la Roche tunsi maanviljelyn, sillä hänen isänsä toimi mm vuokraviljelijänä Toronton lähellä. Scott Kennedy mainitsee kirjassaan Toronton seudun vanhoista farmeista, että kuningasperhe luki mielellään Jalna-kirjoja. Kuningatar Mary pyysi Mazo de la Rochelta omistuskirjoituksen ja sai kauniin kirjailijan kustantaman nahkakantisen teoksen. Myöhemmin kun Elizabethin isälle haluttiin valmistaa samanlainen lahjateos eräästä Jalna-kirjasta, tämä kertoi, että sekä hänen vaimonsa että hän itse olivat sen jo lukeneet. Elizabeth II on kolmannen polven Jalna fani ja on oppinut tuntemaan näidenkin kirjojen avulla Kanadaa, joka on ollut aina hänelle läheinen.
    (Scott Kennedy: Willowdale. Yesterday's Farms. Today's Legacy. Dundurn 2014 ( 1952)

    VastaaPoista
  4. Nuo mies/naislukemistot ovat oikeastaan aika huvittava jakolinja. Ainakin minä tarvitsin varttuvana nuorukaisena sankarittaria luodakseni naisihannettani. Esim. Hilja Valtonen tarjosi siihen tarkoitukseen sopivia rakennuspuita ja kotimaisen ympäristön. Toisaalta Zane Greyn maailma, aikanaan parasta A-luokkaa, on myöhemmällä iällä itseänikin hävettänyt jtapio

    VastaaPoista
  5. Penskana maatalossa ainoa mun saavutettavissa oleva kirjasto olivat tätini saunalle jättämät Riksin sarjat, huomattava kokoelma sekä Tarzaneita että Marsin sotavaltias-kirjoja, Nuoren kokeilijan ja keksijän kirja, kuplettikirja sekä isoisän mahtava Raamattu Doren kuvituksineen. Luin ne kaikki moneen otteeseen kunnes kansakoulu ja sen vähän säälittävä lasikaapillinen "kirjastoa". Tutustuin muistaakseni myös sisareni sittemmin lainaamiin tyttökirjoihin, mutta niissä ei ollut mitään minua kiinnostavaa -- en muista niistä enää kuin kannen enkä siitäkään näe nimeä. Niissä oli vain ihmissuhteita eikä tekemisen tapaistakaan. Pelkästä pitkästymisestä myös johtuu että voin sanoa lukeneeni Raamatun kannesta kanteen. Ja se ei taida olla edes totta. Riksin sarjan "Tuntureilla tuulee" taas on syynä kammooni pohjoismaista, "realistista kirjallisuutta" kohtaan. Se oli ikävä kirja mutta luettava silti läpi. Zane Greyt olivat lukukelpoisia mutta täynnä omituisia sanoja jotka epäilin olevan kääntäjän keksintöä.

    Onneksi myöhemmin sekä löytyi kylän kirjasto, jota hoiti vanha opettajamies, jo eläkkeellä, joka sopivasti unohti ottaa sakon mun kirjapinoistani, että äitini osasi löytää lahjoiksi jouluna ajan uutuuksia kuten Muumipeikko-kirjat, Kuningas Salomon kaivokset tai Pallosalaman. Paljon myöhempi palaaminen Marsin sotavaltiaaseen oli illuusioita riisuva. Isoisän hieman omituisesta kirjahyllystä sain mukaani vain I.K.Inhan "Suomen maisemia" -- hiihtokilpailupalkinnon.

    So it goes.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minkälaisia ne omituiset sanat olivat? Olivatko samaan tyyliin kuin Renne Nikupaavolan Tex Willereissä huuhkain-tyyppiset väläykset, jotka oli italiasta käännetty varmaan aika intuitiivisella tekniikalla...

      Poista
    2. Mars-kirjoista
      C.S. Lewisin Out of the Silent Planet taitaa olla ensimmäinen Mars-kirja, jonka olen lukenut. Mars on nykyään kovasti esillä. On aiheellista muistella Percivall Lawrence Lowellia. Hän on kiehtova hahmo, koska hänessä yhdistyvät tiedemiehen rationaalisuus ja romanttinen mielikuvitus. Lowellilta on peräisin käsite Marsista kuolevana planeettana, jossa on älykästä elämää. Asukkaat ovat rakentaneet suunnattoman, koko planeetan kattavan kanavajärjestelmän. Sen avulla tämä sivilisaatio kuljettaa vettä napajäätiköiltä asutusalueille, jotka ovat lähempänä Marsin päiväntasaajaa.
      Vrt. Edgar Rice Burroughsin A Princess of Mars (1912) ja Ray Bradburyn The Martian Chronicles (1950).

      Orientalisti Lowell kyllästyi Japanin kulttuurin tutkimukseen ja löysi uuden innostuksen, kun sai vanhalta Mary-tädiltään vuonna 1893 lahjaksi kuuluisan ranskalaisen tähtitieteilijän Camille Flammarionin paksun kirjan siitä, onko Marsissa elämää. Kohtalokas lahja. Lowell käytti loppuelämänsä Mars-tutkimukseen. Rikkaan suvun jäsenenä hän rakennutti itselleen suuren observatorion Arizonan autiomaahan.

      Pitempi versio aiheesta 1800-luvun blogissani:
      http://aurorakirjat.blogspot.fi/2015/09/percival-lowell-oli-marsin-lumoissa.html

      Poista
  6. Luin "tehtaan varjossa" vain siksi kun Päätalo kehui sitä. Kirjan luettuani oli helppo ymmärtää, mikä siinä Kallea viehätti. Ja eipä siinä, huonompiakin kirjoja olen lukenut.

    VastaaPoista
  7. Zane Grey, James Oliver Curwood ja Ernest Thompson Seton: varmaan kaikki tuli luetuksi mitä löytyi. Romantikkoja kaikki mutta myös erämiehiä.

    Annan nuoruusvuosista (Anne of the Green Gables) ei ole yhtään kuolematonta filmatisointia mutta harvinaisen monta tv-sarjaa.

    Elokuvien suomalaisista ensi-illoista voi suositella Elonet-tietokantaa. Ensi-iltojen pohjatiedot kokosi vuosikymmeniä kestäneenä urakkana tamperelainen kirjastonhoitaja Jouko Hanhinen.

    Robertson Daviesia en ole lukenut... vielä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ernest Thompson Seton kirjoitti Toronton Don-joen laaksosta, jonka reunalla hänen sukulaisillaan oli talo, jolle oli annettu intiianikieltä oleva nimi Spadina. Talo ja laakso innostivat minua kirjoittamaan muutaman nuortenkirjan. Thompson Seton ja Don Valleyn laakson ainutlaatuinen luonto ei ole kiinnostanut kriitikoita eikä lukijoita.
      http://aurorakirjat.blogspot.fi/2016/01/ernest-thompson-seton-ja-toronto.html

      Poista
  8. Taisi ennen tytöillä olla helpompaa kuin pojilla: vapaus lukea kaikkea. Yhtähyvin meni Annat ja Mary Marckit kuin Tarzanit ja Aarresaari, Poikien seikailukirjasto ja Jalnasarjat. Isä jopa osti joululahjaksi tuntemiaan poikakirjoja, kun oli vain tyttöjä perheeseen siunaantunut.

    VastaaPoista
  9. Kanadalaiset ovat omineet Ernest Thomson Setoninkin omaan kirjallisuuteensa kuuluvaksi, ja miksei, asuihan hän siellä useaan otteeseen, kävi kouluakin. Poikienikin kirjahyllystä sen nimen muistan, ja sopihan se partiolaisille.

    Robertson Daviesiltä luin yhden kirjan joskus 80-luvulla, mutta en muista juuri muuta kuin että se oli oikein hyvä. Voisi ne loputkin suomennetut lukea.

    Jalna-sarja ei sattunut koskaan eteeni nuorella iällä, jolloin sitä luki kaiken, mitä käsiinsä sai, päivälehdetkin, varsinkin loma-aikoina. Kouluviikkoina käsillä olivat sitten kaupunginkirjaston "ehtymättömät" varastot.

    Kyllähän se niin on, että miehet lukevat enempi miesten kirjoittamaa kirjallisuutta, mutta naiset voivat lukea kaikkea. Harvemmin kuitenkaan sotakirjoja. Toisaalta, en ainakaan itse jaksaisi lukea ns. "chick lit´iä", mutta on hyvä, että on monenlaisia kirjoja.
    EG

    VastaaPoista
  10. "Kirja joka pitää lukea koulussa, ei voi olla hyvä."

    Meidän piti lukea neljännellä "Nälkätaiteilija". Vaikutus oli tyrmäävä. Sitten kun olin lukenut kaiken Kafkan tuotannon ja "Tuntemattoman" sekä "Täällä Pohjantähden alla" muutamaan kertaan, en tuntenut enää tarvetta fiktion lukemiseen. Jatkoin tietokirjoilla.

    VastaaPoista
  11. Tyttökirjojen "sallitut" korvikkeet pojalle: tv-sarjat Peppi Pitkätossu ja Pieni talo preerialla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eero Raunio kertoi muistoja lapsuutensa lukukokemuksista. Niistä tuli hyvä mieli ja tuttu tunnelma. Minun "kirjastoni" oli pitkään naapurissa asuvien sisarusten, opettajan ja toimittajan vintti, jossa oli paljon kaikenlaisia kirjoja. Sain lukea rauhassa kaikkea.
      Lasten- ja nuortenkirjat ovat elämämme tärkeintä kirjallisuutta ja yleensä se, että luimme. Lapsena luetun kirjan vaikutuksen huomaa myöhemmin, ehkä vasta aikuisena.

      Poista
  12. Luin Hammond Innesin Rikos Napamerellä noin kymmenvuotiaana. Se vaikutti suuresti tietoihini Suomen heimoista.
    Innes kertoo mongolinnäköisestä, eskimotyyppisestä ja ronskista naisesta, joka nukkui hirmupakkasille osittain lumen alla. Innes selvittää mongolinaisen alkuperän: " Myöhemmin osoittautui, että nainen oli lähtöjään Ahvenanmaan suomalaisia."

    VastaaPoista
  13. Tekstissä ohimennen mainittu Salingerin "Sieppari ruispellossa" on nykyajan internet-aikakautena siitä mielenkiintoinen, että ilmeisesti lähes jokainen amerikkalainen nuori on ainakin sukupolven ajan joutunut lukemaan sen koulussa. Luonnollisesti internetin keskustelupalstoilta, blogeista, someteksteistä sun muista pystyy löytämään tuhansittain liuskoja vihaa, halveksuntaa ja inhoa koko kirjaa ja erityisesti Holden Caulfieldin hahmoa kohtaan.

    Ilmeisesti moni amerikkalaisteini ja nuori aikuinen, siis sellaiset jotka eivät ylipäätään halveksu lukuharrastusta vaan päinvastoin lukevat kirjoja tarpeeksi vieläpä keskustellakseen niistä vapaa-ajallaan internetissä, kokee Caulfieldin persoonassa jotain hämmentävän ärsyttävää. Eräänkin nimimerkin mukaan Holdenin kaikki ongelmat ratkeaisivat jos hän nyt yksinkertaisesti tajuaisi niiden johtuvan hänestä itsestään, ja ryhdistyisi ja lakkaisi arvostelemasta muita falskeiksi koska hän on sellainen itse. Eräässä toisessa yhteydessä kun koulua varten luetut kirjat tulivat puheeksi, eräs toinen nuori amerikkalainen mies kertoi yllätyksekseen pitäneensä suurimmasta osasta koulun pakollisista kirjoitsa, mutta Siepparista ei: hänen vain teki mieli koko ajan vetää Holdenia turpaan.

    Minulle tämä reaktio on ollut hyvin vaikea ymmärtää. Luin itse Siepparin uuden suomennoksen vapaaehtoisesti lukiossa, ja jokseenkin pidin siitä.

    VastaaPoista