Sivun näyttöjä yhteensä

27. kesäkuuta 2016

Nikon, Leica






Hyvistä syistä olen palaillut Facebookin. Pidin kiusallisena, että ihmiset, joista minulla ei ollut aavistustakaan, rupesivat haluamaan kavereiksi. Ja heitä oli paljon. Mitä siitä. Makuasia.

Se oli kohtalainen yllätys, että tavalliset huonot valokuvat, jollaisia tapaan ottaa, onkin helppo tapa jakaa otoksia suvulle. Sen kuin perustaa suljetun sivuston ja laittaa sinne. Näemmä Facebook puristelee itselleen sopivaan kokoon isotkin kuvat. Etenkin raw-kuvien muuttamin sopivan pieniksi jpeg-tiedostoiksi on aika vaivalloista käsityötä.

Lisäksi näillä systeemeille GoogleDrive on armottoman hidas, eikä se näytä aukeavan vastaanottajille, joilla ei ole gmail-sähköpostia. Lisäksi sähköpostin postilaatikko täyttyy lahjakkaasti, ja siitä tulee heti ongelmia.

Facebook tarjoaa siis vaihtoehdot, julkinen, rajoitettu ja salainen eli lukittu. Suosittelen lukittuja, koska tulkintani mukaan ihmisten kuvien laittaminen tuollaiselle, ehkä kymmenen ihmisen käyttämälle sivustolle, ei ole oikeudenvastaista eikä siis vaadi kuvatun suostumusta. Se ei nimittäin ole kuvan julkistamista.

Julkistaminen on teoksen levittämistä, esittämistä tai näyttämistä suurehkolle joukolle, johon melkein kuka tahansa voi liittyä. Lastenkutsut ovat yksityiset; syntymäpäivän vastaanotto on julkinen. Sana vastaanotto tarkoittaa, että saa tulla kutsumatta. Blogi on julkinen.

Tämän jutun kuva saisi olla parempikin. Ehkä innostuneena vielä yhdestä lapsesta aloin valokuvata aika määrätietoisesti 80-luvulla. Minulla oli ihan hyvä Minolta, johon oli vaihto-objektiivit. Siinä oli peräti automaattitarkennus.

Sitten oli Minolta CLE, jolla jutun kuva on otettu Teidelle Teneriffalla, pilvien yläpuolelta. Kuvan henkilö kiipesi korkeimmalle huipulle hissin yläasemalta ja aiheutti siten kummastelua. Äitinsä odotti ala-aseman ravintolassa ja piti pylväästä kiinni. Häntä huimasi katsoakin vuorta. Ja oli se umpikorinen kaapelihissi sellainen, etten ihmetellyt, kun seuraavana vuonna ilmoitettiin kunnostustöistä, jotka osoittautuivat hyvin laajoiksi. Tuo vanhahissi muun muassa heilui tuulessa aika reippaasti.

Minolta peltinen pikkukamera oli mittaetsintyyppinen ja siihen oli neljä Zuikon hyvää lasia. Se oli japanilaisten ja Leican yhteistyön alku ja selvä halvennettu kopio M-Leicasta.

Sillä olisi tullut toimeen hyvin. Ahneus sai vallan, kun EP-kameraan ilmestyi lähes käyttämätön Leican runko ja kaksi objektiivia. Intensiivisten neuvottelujen jälkeen hankin jostain rahat, ja siitä 15 vuotta kuljin punainen nappi kamerassa.

En osaa sanoa autoista, koska mieleen ei tule mallia eikä merkkiä, joka olisi vain erinomaista tekoa ja vailla kaikkea loistoa. Menneisyyden M-Leica oli ammattilaisten kamera ja suunnattoman kallis. Siitä ei tietenkään ollut reportaasikuviin, mutta kokeneen käyttäjän käsissä sillä teki ihmeitä. Oli huippuammattilaisia, jotka eivät muuta käyttäneetkään. Luulen että Caj Bremer ja Seppo Saves olivat nimenomaan Leica-miehiä.

Mietittyäni asiaa monta vuotta olen nyt varma siitä, että valokuvilla eli stilleillä on tulevaisuus. Vanhat taitajat osuivat oikeaan puhuessaan ratkaisevasta silmänräpäyksestä. Niitä silmänräpäyksiä ei synny videokuvista.

Kansainvälinen jalkapallo on näinä päivinä esimerkki. Pysäytyskuvat ovat suurenmoisia, mutta… Kuinka moni teistä haluaisi kehystää sellaisen kuvan seinälleen ja siis katsella sitä vuosikausia?

Urheilukuvista minulle se Nurmen ja Ritolan kuvat olympiajuoksusta, Nurmi kevyenä ja Ritola irvistävänä, on todellinen valokuva. Valokuvalla on runon laki, se paljastaa enemmän kuin näyttää. Jokainen hyvä valokuva on kolmiulotteinen. Siinä on kerroksia, merkityskerroksia.

Tämä mietiskely on nyt lähtöisin vain siitä, että kesäkuussa kuvasin viikon vuokratulla Nikonilla ja käytin paria säälimätöntä linssiä. Nyt näyttää olevan edessä aihe tehdä sama uudelleen.

Ajattelen asiaa usein käydessäni ulkona aamulla kello viisi, Juuri nyt katselen, miten sateisen päivän hämyn saisi kuvaksi. Kauniit valot ja koreat auringonlaskut tallentuvat millä tahansa, mutta huono valo on ongelma. Pressikuvaajat tietenkin tappavat häiritsevät valot käyttämällä kahta salamaa ja kolmea heijastinta, mutta se tulos onkin sitten jotain muuta.

Ehkä Kubrick oli oikeassa käyttäesään Barry Lyndoniin vallitsevaa valoa ja sen kuvaamiseen vanhoja ja omituisia objektiiveja.

Mielikuvituksessani näen toisaalta objektiivin, jonka kymmeniä miljoonia pikseleitä voi laskea ja vahvistaa kutakin erikseen. Lasista päästäisiin eroon. Kuituputket, esimerkiksi sata miljoonaa nanoputkea arkikäyttöön, ajaisivat saman asian.

Mutta tämäkään ei riitä. Se on vasta valo, EV.

Syvyystarkkuus on optinen ilmiä, silmällä erilainen kuin linsseillä. Silmä tarkentuu muuttamalla muotoaan, esimerkiksi litistymällä. Linsseissä muuttuu etäisyys.

Miltä näyttäisi valikoiva syvyysterävyys? Yhden ruudun alueella olisi suuren ja pienen syvyysterävyyden alueita?

Varhaisen renessanssin maalarit muuttivat roistomaisesti sen vanhan ajatuksen, että kuvassa näkyvien ihmisten suhteellisen koon määräsi heidän arvonsa ja asemansa. Uusi ajatus oli kuvata etäällä olevat pieninä ja lähellä olevat suurina. Sitä sanotaan perspektiiviksi.

Ennen pitkää irtauduttiin siitäkin hienosta ajatuksesta, että samassa kuvassa voidaan esittää eri tahoilla ja eri aikoina sattuneita asioita kerralla. Ilmiötä voisi sanoa aikaperspektiiviksi. Johonkin 1500-luvulle oli luonnollista, että Jeesus syntyy ja kuolee samassa kuvassa ja tekee vielä aikuisena ihmetekoja.

Ehkä vuokraan sen tilttaavan Kreutzbach-Scheiderin. Sittenpä senkin näkee ja on kokeillut.


18 kommenttia:

  1. 'Valokuvalla on runon laki, se paljastaa enemmän kuin näyttää. Jokainen hyvä valokuva on kolmiulotteinen. Siinä on kerroksia, merkityskerroksia.' Roland Barthes yritti sanoa sen toisin: studium, punctum, noeme.

    VastaaPoista
  2. Oma tapani jakaa kuvia on monimuotoinen. Facebookiin laitan päivittäisiä tilanteita sekä hyvin taiteellisia otoksia, joihin laitan mustat raamit, koska se on hienoa ja saa katsojan kiinnostumaan sommittelusta. Facebook prässää kuvat, niin että siitä terävyydesstä ei jää paljon jäljelle, jollei niitä varmuudeksi esiterävöitä. Re: unsharp mask tai smart sharpening. Paremman laadun kuvat laitan Picasaan, joka onkin sama kuin Google Photos (ei Google-kuvat, joka on kuvallinen haku). Google Photosissa voi tehdä valikoituja jakoja kuvalle tai kuvaryhmille -- kutsu osallistua kuvien kokoamiseen (ristiäiset tai häät), kutsu tulla katsomaan ryhmää tai kutsu katsoa yksittäinen kuva. Kuvat eivät näy missään kuvarobotin hauissa ja kuvaosoite on kohtuullisen vaikea arvata. Itse voi valita millä tarkkuudella kuvat sinne ladataan. Tilaakin siellä on melkoisesti, rajattomasti jos kuvat ovat 16 megapikselin resoluutiolla. Jotkut ystäväni käyttävät Microsoftin Driveä kuvien jakoon kasoissa.

    Näitä löytyy -- Yahoon Flickr on näyttävä mutta erittäin amerikkalaisen sekava. Ja kuvat näkyvät kaikille.

    Mitä syväterävyyteen tulee, onhan se Lytro. Mutta ei se suurta suosiota saanut.

    https://en.wikipedia.org/wiki/Lytro

    VastaaPoista
  3. Tämä on niin ikivanha juttu että tämän on kuullut kai kaikki. Tai ehkä joku lapsenlapsista ei vielä ole?

    Tsaarinajan Suomessa rakennettiin rautatietä, liekö kyseessä juuri rataosuus Riihimäki-Pietari. En muista. Mutta korkea-arvoinen venäläinen virkamies oli tarkastamassa ratatöiden edistymistä. Pitkällä tasaisella suoralla hän ihmetteli sitä että rata kauempana oli paljon kapeampi kuin siinä lähellä. Hän otti vastaavan insinöörin puhutteluunsa. Joka alkoi selittää hänelle mm. perspektiiviä. Hänen ylhäisyytensä keskeytti insinöörin selitykset ja karjaisi: "En minä teidän perpesktiiveistänne ole kiinnostunut! Minä haluan että rata on yhtä leveä joka kohdasta."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä apokryfista juttua on aiemmin kerrottu keisarista ja Moskovan ja Pietarin välisestä radasta. Linjauksesta keskusteltaessa keisari otti viivottimen ja veti suoran linjan jonka mukaan rata rakennettiin, myös se kynän lipsahduksesta tullut pieni mutka. Lopputulosta tarkastettaessa sitten tuli tämä perspektiivijuttu, jonka loppurepliikki kuului "Minun valtakunnassani ei ole mitään perspektiiviä!"

      AW

      Poista
    2. Miekan, mutka johtui tupen helasta.

      Poista
  4. Olin juhannuksena häissä, ja pelin henki oli tietenkin massiivinen somettaminen, johon suorastaan yllytettiin. Valokuvia otettiin summakunnassa. Mutta paikalla oli myös ammattivalokuvaaja monine järeine laitteineen, ja hänellä oli myös tikkaat, joilta käsin onnistui runsaslukuisen juhlakansan ryhmävalokuvaaminen. Hänellä oli myös oikea psykologinen ote, minkä takia monivaiheisesta valokuvaamisesta tuli hauska ohjelmanumero. Ennustan ammattivalokuvaajalle loistavaa tulevaisuutta.

    Barry Lyndonista on totta, että Kubrick hankki erikoislinssit voidakseen kuvata vallitsevassa valossa kynttilänvalossa. Kyseessä olivat periaatteessa samat linssit (Carl Zeiss Planar 50 mm f/0.7), jotka NASA oli valmistuttanut valokuvatakseen Apollo-lennon kuukävelyn.

    VastaaPoista
  5. Kamera todellakin vangitsee hetken. Tästä todisteena vaikkapa Robert Heleniuksen hiljattain kokema tyrmäystappio. Robbe ei ehtinyt nojaamaan köysiin kuin sekunnin ajaksi, mutta kamera ehti ikuistamaan tämän hetken upeasti. Tämä pitäisi kyllä ehdottomasti valita vuoden urheilukuvaksi. Onnittelut vaan kuvaajalle. Oikeassa paikassa, oikeaan aikaan!

    Klick!

    VastaaPoista
  6. "Kansainvälinen jalkapallo on näinä päivinä esimerkki. Pysäytyskuvat ovat suurenmoisia, mutta… Kuinka moni teistä haluaisi kehystää sellaisen kuvan seinälleen ja siis katsella sitä vuosikausia?".
    Tästäköhän Petteri ja Kaurismäki puhuvat kun kritisoivat digitaalista kuvaa. Liian tarkka, ei tilaa runolle, tulkinnalle?

    VastaaPoista
  7. "Ehkä vuokraan sen tilttaavan Kreutzbach-Scheiderin. Sittenpä senkin näkee ja on kokeillut."

    Tietääkö kukaan, käyttävätkö elokuvaajat yleisesti perspektiivinkorjausobjektiiveja ja/tai tarkoituksellisen vinoja lavasteita?

    Kysymys tuli mieleeni tuijottaessani häikäistyneenä Ozun kuvasommittelua. Olen vakuuttunut, ettei niissä ole ainuttakaan viivaa, jonka paikka tai suunta olisi syntynyt sattumalta. Alaviiston kuvakulman ja kuva-alaa usein täsmälleen suorakulmaisesti kehystävien väliseinien yhdistelmä tarkoittaa, että perspektiiviä on väistämättä peukaloitu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arriflexillä (ainakin) on shift and tilt -haitaripidin tietyille linsseille. Sitten ei vain tehdä kamera-ajoja eikä panorointeja kuin rajoitetusti.

      Poista
    2. "Sitten ei vain tehdä kamera-ajoja eikä panorointeja kuin rajoitetusti."

      Eli tässäkö on Ozun tyylin salaisuus?

      Hänestä kerrotaan tyypillisesti, että kuvaa alaviistosta ja käyttää hyvin säästeliäästi liikkuvaa kameraa. Jälkimmäisen voisi siis muotoilla, että koska Ozu on tarkka sommittelunsa geometriasta, kameran on ainakin sisätiloissa oltava pääsääntöisesti paikallaan.

      Poista
  8. Nykyisten digikameroiden merkittävin heikkous on huono dynamiikka. Epäilen, että ratkaisu siihenkin on jo olemassa ja odottamassa vain sopivaa markkinatilannetta sen esiintuomiseksi. Luulisi pikseleiden valoarvon säätelyn ohjelmallisesti olevan helppoa kuin heinänteko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän se löytyy kuvankäsittelyohjelmista, esim Photoshopista nimellä Shadows and Light, mutta rajat sille asettaa kuitenkin "valotus oikein", sillä ei kennon dynamiikka riitä kaikkeen. Ylivalota, ja takanäytön käyristä näkee että kennolle on tullut liikaa valoa -- valopään pikseleillä ovat raja-arvot ylittyneet. Edes RAW-informaation käyttö ei enää riitä. Liian vähän valotettaessa taas kuvaan tulee satunnaiskohinaa eli käsittelypiirien oma toiminta alkaa näkyä. Pikseleiden valoarvon säätelyyn on jo ohjelma; se on nimeltään DIN-säätö. Se koskee sitten koko kuvaa. Yksittäisen pikselin raja-arvojen osittaissäätö taas veisi kennolta valtavasti tilaa prosessoreineen, jolloin resoluutio putoaisi reippaasti alkuaikojen tasolle, arvaan. Super CCD-kennostossa asiaa on koetettu kiertää rakentamalla lomittain toinen pikselirivi, jolla on eri herkkyys, ja sitten käytetään aina sitä parempaa kuvan osien luomiseen. HDR-tekniikassa taas otetaan kolme tai useampia kuvia eri DIN-arvoilla nopeasti peräjälkeen ja lopullinen rakennetaan niistä. HDR on helpoin, ja se löytyy sisäänrakennettuna jopa kännykameroista.

      Poista
  9. Voi räkä, että Kemppinenkin menee Facebookiin. No, toivottavasti tämä blogi säilyy kirjoitusten puolella ykkösenä.
    /Y

    VastaaPoista
  10. Jos nyt keskitynkin asian sijasta vieheisiin, niin oliko CLE:ssä tosiaan Zuikon kakkulat? Ettei kuitenkin Minolta-Rokkorit, kun Leica-M-bajonetista on kusimus...

    VastaaPoista
  11. Joku myöhäistä hippiaikaa elänyt lukija saattaa vielä muistaa filosofin nimeltä Robert M. Pirsig, jonka kirja "Zen and the Art of Motorcycle Maintenance" kului monen nuoren ihmisen käsissä. Kirjassa pohditaan monen muun asian ohella myös laadun käsitettä ja merkitystä. Pirsigin kirja juolahtaa usein mieleeni kun valmistaudun kuvaamaan Rolleiflexillä tai Leicalla. Flexi on isäni peruja. Hän hankki sen uutena -50-luvulla kun alkoi näyttää siltä, että perhe alkaa kasvaa ja dokumentaatiota tullaan tarvitsemaan. Vuosikymmeniä myöhemmin hän kertoi ettei silloin olisi tullut mieleenkään sellainen kerettiläinen ajatus, että joskus pitäisi hankkia toinen, uudempi kamera. Kamera hankittiin loppuelämää varten. Laadun käsite oli niihin aikoihin aivan erilainen kuin se nyt on. Silloin laadulla tarkoitettiin ultimaattia, kaikkein parasta mitä silloisilla tekniikoilla ylipäätään kyettiin saamaan aikaan. Monista kestokulutustuotteista tulikin lopulta niin korkealaatuisia, että ne eivät käytännöllisesti katsoen koskaan hajoa käytössä. Leica ja Rollei hyviä esimerkkejä.

    Japanin tuotannon nousu ja mikropiirien vallankumous muutti monen muun asian ohella myös laadun käsitteen. Nyt laadulla tarkoitetaan sitä mitä asiakas keskimäärin *odottaa* saavansa. Jos kamera kestää kauemmin kuin sen odotetaan kestävän, on se ylilaatuinen ja välittömästi huononnettava, jotta tuote "vastaa paremmin kuluttajien odotuksia". Nykyiset ammattilaiskamerat onkin mitoitettu kestämään x kpl sulkimen räpsähdyksiä ja ne näyttävät menettävän arvonsa noin viidessä vuodessa.

    Noh, onneksi niitä vanhoja mutta hyviä kameroita vielä voi ostaa.

    VastaaPoista
  12. lainaus
    Ennustan ammattivalokuvaajalle loistavaa tulevaisuutta.
    lainaus
    ------------------
    Olen työtön ammattivalokuvaaja. Suurin osa tutuistani on työttömiä ammattivalokuvaajia, koulutettuja ja rajun kokemuksen omaavia. Heitä irtsanotaan jatkuvasti Suomessa ja tilalle otetaan toimittajia jotka kuvaavat, iso osa median kuvista tulee amatööreiltä joille ei makseta mitään.
    Potrettikuvaajat ovat yhtä useammin amatöörejä, joille salamavalmistajien myyntiedustajat laittavat valot paikoilleen ja teippaavat asetukset. Suurin osa valmistuvista valokuvaajista ei tiedä substanssiosaamisesta mitään. Heidät on koulutettu alalle periaatteella, --opiskelija on asiakas ja hänen tulee viihtyä. Niinpä 1,5 vuotta sitten erään yliopiston opiskelijat palkkasivat minut itse omailla rahoillaan opettamaan alansa kommervenkkejä, koska eivät saaneet opetusta.
    Käsitys valokuvan kielestä on romahtanut, nyt voi ottaa kuvan ja kysyä mitä siinä nähdään ja vastaus on: "Sehän on meidän Mauri". Takavuosina ihmiset näkiväy kuvissa muutakin...esim maurin suhteen uuteen autoonsa.Kyky nähdä ja ymmärtää näkemänsä on romahtanut myös kuvatulvan myötä..Erityisesti on romajtanut kyky kkirjoittaa valokuvasta.
    Digitaalinen kuvaaminen helppona ja some jossa kuvat varastetaan Pinterestiin ym. ilman häpyä ovat tappaneet ammattilaisuuden. Kaksi tuttua ammattilaista on tehnyt itsemurhan näistä syistä.
    Mutta.
    Olen itse vuoden päässä eläkkeestä. Nyt ajattelen toisin kuin viisi vuotta sitten.
    Entä sitten, yksi ammatti kuoli, eikä enää nouse.
    Asia on sama kuin Perussuomaliset politiikassa. kansa äänesti heitä ja....sai mitä äänesti.
    Nyt epätervävä ja epätarkka hääkuva on IS:n "upea hääkuva vaikka morsiammen päästä tulee lyhtytolppa.
    Yleisökään ei näe heikkolaatuisissa kuvissa mitään ongelmaa joten miksi heille pitäisi kunnollisia kuvata? Näin on vain käynyt kulttuurin, lukeneisuuden ja yleissivivistyksen alasajaon yhteydessä.
    Myös visuaalisuuden merkitys on romahtanut ja kauppaketju voi laitta HS:n etusivulle 4K videolta kaapatun kammottavan pöperön mainoskuvakseen.
    Eikä kukaan huomaa mitään.

    VastaaPoista
  13. Jore Puusa, nykyhetki on ammattivalokuvaajalle katastrofaalinen, ja siitä pitäisi puhua paljon enemmän, mutta yhä useampi alkaa uudelleen huomata, että ammattilainen on korvaamaton.

    VastaaPoista