Sivun näyttöjä yhteensä

13. kesäkuuta 2016

Mummo pienenä




Ajattelin tilata teoksen ”Lumipyry Afrikassa”. Se lienee arkistokirjastossa, hiilikellarissa, käytettyjen sementtisäkkien alla. Kirjoittaja on Arvily eli Arvid Lydecken. Niin on hyvä. On se niin rasistinen. Muistaakseni juuri tuossa kirjassa on runo, joka alkaa ”Pepe oli musta, niin mustanmusta – ja sekös vasta herättääkin kummastusta”. Sirpaleina muistan runot ”Lumipyry Afrikassa”, laihanlaisen kirahvinuorukaisen ja Apinoiden telefoonin. Elefantti, vanha setä, kommervenkit keksi…

Sitten kävi ilmi, että aina ajankohtainen mummo-juttu olikin erään 1917 kuolleen Olof Bergin hengentuote:



Mummo kertoi satusarjan:
kuinka Kekri kaitsi karjan;
kuinka karhu kasken kaatoi,
miehen mieliks huhdan raatoi;
kuinka kettu viekasteli,
toisten toiminnasta eli;
kuinka jänö nauruun ratkes.
ripsis rapsis huuli katkes;
kuinka jättiläinen loikki
suuren syvän järven poikki;
kuinka hölmö laati talon,
säkissä vei siihen valon;
kuinka ukko kiipes puuhun,
hopsis kopsis hyppäs kuuhun;
kuinka kohta itsekukin
saapi nähdä joulupukin.
"Ompa kaiketi ne totta,"
pilpatteli pikku Lotta.
Sitten mummo sivumennen
virkkoi: " Olin miekin ennen
Lotan laisna
lapsukaisna!"
Tuohon Lotta huusi jo
"Älkää, mummo, narratko!"



Tämä kirjoitus on jatkoa kommentille, jossa muuan lukija kertoi kolmesta vuosisadastaan.

Tietenkään en arvele panevani paremmaksi. Kai se on pelkkää sattumien ja hyvän onnen johdatusta, että joku elää vanhaksi ja saa lapsia, ei kehumisen vaan kiitollisuuden aihe.

Tässä blogissa muutaman kerran julkaisemassani valokuvassa meitä on viisi suoraan alenevaa sukupolvea. Kun vanhin lapseni syntyi 1967, kuvassa häntä piteli sylissään isäni isoäiti Saara Veijalainen, joka oli syntynyt Kivennavan seudulla 1884. Iloisesti hymyilee mummoni Hilja Dagmar, s. 1901, poikansa Kullervo, s. 1921 ja minä s. 1944. Saara-mummu ehti täyttää vielä 90, samoin tyttärensä ja tämän vanhin poika.

Nyt kuvassa esiintyvät suvun vanhin ja nuorin alkukesästä 1967 Espon Tapiolassa. Ikäeroa oli yli kahdeksankymmentä vuotta.

Isäni isä Jussi eli Juho ei elänyt kovin vanhaksi, vaan kuoli 62-vuotiaana 1958. Minä tietenkin muistan hänestä paljon. Isäni Kullervo kertoi ja merkitsi sukuluetteloon, että tämä Jussi muisteli 1821 Ilmeellä syntynyttä isoisäänsä, joka lienee ollut epämiellyttävä ihminen, kuten Jussikin. Tuo Risto eli siis ikänsä Pietarin seudulla ainakin vuoteen 1910. Ja tämä on se sukuhaara, jonka bolshevikit sitten hävittivät melkein sukupuuttoon, koska he asuivat suomalaisina Pietarin esikaupunkialueella Pargalassa.

Veijalaisia on paljon. En tunne tarkemmin tutkimuksia mutta luulen, että niitä riittää. Mitä lähemmäs Hiitolan Veijalanrärveä tullaan, sitä enemmän heitä on. Ja Kemppisiä vilisee Rautajärvellä ja Parikkalassa.

Kuvan mummu ei osannut kirjoittaa. Kuvan vauva on väitellyt tohtori ja työkseen tekemisissä opettajain koulutuksen kanssa. Mielestäni ja arvioni mukaan molemmista on syytä sanoa, että miellyttäviä ihmisiä, ja monipuolisesti lahjakkaita.

Valokuvan nimi voisi olla ”historia”. Tuon mummun maailmassa ei ollut koulua tytöille eikä pojille eikä liioin ajatustakaan toisenlaisesta kohtalosta kuin vanhemmilla ja näiden vanhemmilla oli ollut. Nämä Veijalaiset asuivat Kivennavan Joutselässä lahjoitusmaalla (eräänlaisina maanvuokraajina venäläisen pohatan läänitysmaalla). Saara-mummu oli käynyt kerran Viipurissa ennen kuin joutui evakkoon Talvisodan alta. Hänen poikansa Väinö poltti Kannaksen suojajoukoissa taistelevana kotitalon ja lähirakennukset. Niiden kohdalla kuuluu olevan nykyisin kaatopaikka.

Hänen tyttärensä kävi kansanopistoa tai kansanopiston Kanneljärvellä. Paperit paloivat Talvisodan aikana. En tiedä, tuliko opisto loppuun suoritetuksi, mutta muistan ja hallussani on kirjeitä, joista käy ilmi, että hän kirjoitti virheettömästi ja sujuvasti ja kauniilla käsialalla ja lisäksi muisti kaiken. Hän oli lahjakas ihminen, jolle elämä tarjosi lapsia ja työtä, siivoojana ja varastoapulaisena. Seuraava polvi nousi nopeasti alemman keskiluokan alarajalta ylempään tai ehkä eliittiin.

Mikään ei ole ollut suunniteltua vaan osa sitä, mitä Suomessa tapahtui. Mitä seuraavaksi tapahtuu, sitä sopii kysyä. Vastausta ei ole, paitsi arvottomia arvauksia.

Uskon edelleen ”episteemisiin ruptuuroihin” (Foucault) eli tiedonkäsitysten epäjatkuvuuksiin eli murtumista tavassa nähdä maailma, ympäristö, eläimet. Tuon valokuvan 1967 on sellainen. Luulen että juuri nyt on meneillään jotain vastaavaa. Huoli on ihmisenä olemisen perusta (Sorge, kirjoitti Heidegger). Silti ei ole syytä olla huolissaan.

5 kommenttia:

  1. Alkuperäisen kommentoijan lailla minulta puuttuu sukupolvia välistä. Olen syntynyt 1955. Äitini syntyi 1925 ja isäni 1910. Äidinisä syntyi 1877 ja isänisä 1870. Äidinäitini oli suunnilleen saman ikäinen kuin blogistin isoisoäiti, ehkä vuoden pari nuorempi. Häntä ihailen kovasti - muonamiesmökintyttö Nurmijärveltä sai suunnilleen omin avuin koulutetuksi itsensä ensin opettajaksi ja sitten kätilöksi (jossa ammatissa toimi sittemmin huippuvaikeissa oloissa pohjoisessa).

    AW

    VastaaPoista
  2. Olen joskus esittänyt tuon laihanlaisen kirahvinuorukaisen etupäätä; ehkä kansakoulun kevätjuhlissa. Luokkatoverini Martti esitti takapäätä.

    Veijalanjärven rannalla Koukunniemessä taas olen käynyt ainakin kolme kertaa. Järvihän on pikemminkin isonlainen laajentuma Kokkolanjoessa (Hiitolanjoesssa). Vaimon isän kotitalon paikalla siellä oli enää vain kivijalka.

    Viimeisimmästä Hiitolan reissusta on kulunut jo, yllätys yllätys, 23 vuotta. Silloin mukana oli vielä vaimon setä, joka itsekin oli asunut siellä ja tiesi paikat. Paljasjalkaoppaita ei nyt enää sinne löydy.

    VastaaPoista
  3. Eli siis isä osasi noita loruja ulkoa...

    Ootteko kuulleet uutista tätä
    Afrikan maassa on kauhea hätä
    Jokainen jäsen on jäykkä ja kankee
    Taivaalta jotakin valkoista lankee
    Hätshii sanoo...

    AW

    VastaaPoista
  4. Olen joskus kertonutkin, että isänisäni syntyi v. 1830, ja kaksi vaimoa ja tyttären haudattuaan hän vielä seitsemänkympin molemmin puolin sai viisi eloon jäänyttä lasta. Itse olen isäni kuudes ja viimeinen, eli ne sukupolvet ovat poistuneet aikoja sitten. Minä sitten sain esikoiseni jo 22-vuotiaana, ja sen ydinperheen ympärillä on nyt parikymmentä henkeä, parilla poikaystävällä vahvistettuna, siis pääosin nuorta ja reipasta joukkoa. Kun yksi miniä on vielä täyskarjalainen, sen puolen sukujuhlissa on paljon väkeä, pikkuserkkujakin mukana. Viimeksi ylioppilasjuhlissa tytöt alkoivat kysellä, riittävätköhän täytekakut, tuleekohan 40 vai ehkä 80. Tehdään vielä yksi, päättivät puoli tuntia ennen vieraiden tuloa, ja niin alkoi vimmattu vispaaminen. Ensimmäisten saapuessa uunipellin kokoinen mansikka-kermakakku oli valmis. Hauskaa seurata sitä hössötystä, kun ei itse ole vastuussa! Ja suku on paras! EG

    VastaaPoista
  5. ...ostimme pojalle asunnon Veijalaiselta Tapiolassa...

    VastaaPoista