Islanti populisti

Islannin eilinen Brexit oli selvää populismia. Kuvissa Reykjavik riehuu hurjana.

Olematta todellinen harrastaja katselin televisiolähetystä ihmeissäni. Selostajat ja kommentoijat mainitsivatkin, että islantilaiset olivat melkein joka mies taidoiltaan heikompia kuin britit. Alan termein heistä ei useinkaan ollut oikein vastusta yksi yhtä vastaan eli pakkasivat menettämään pallon.

Otsikko antaa ymmärtää, että on kahdenlaista populismia. Toinen, joka on raivonnut Euroopassa kaksisataa vuotta ja ollut saman ajan itsestään selvä asia Yhdysvalloissa, on vertailevaa ja mahtailevaa. Me olemme parempi kuin te. Me tiedämme. Me osaamme.

Järjestelmään kuuluu, että perusteluja näin ihmeellisille väitteille ei esitetä. Todennäköinen syy on ettei perusteluja ole olemassa. Alakyläläiset ovat parempia kuin ylikyläläiset…?

Toinen populismi on hyvin lähellä liikkeenjohdon oppeja eli siis sosiologiaa ja sosiaalipsykologiaa. Joukko, joka on normaalisti osiensa summa, voi olla osiensa tulo. Tosin olen nähnyt yhteisöjä, joissa on vallassa osien erotus. Toisin sanoen kylässä, laitoksella, yhtiössä, joukkueessa aika ja voimat käytetään keskinäiseen tappeluun niin tyynni, ettei aikaan saada mitään muuta.

Mainitsin kielteisessä mielessä muinaisen Puolan parlamentin, jonka omituiset menettelytavat johtivat maan tuhoon. Kyllä siitä tuli perinne. Toinen maailmansota alkoi tunnetusti Hitlerin ja Stalinin yllätykseksi siten, että Saksan hyökättyä Puolaan Englanti otti ja julisti sodan Saksalle, ja Ranska seurasi perässä. Diktaattorien oli aluksi vaikea käsittää, että sotilasliitoissa oli maita, jotka kriisitilanteessa pitivät lupauksensa.

Näistä tapahtumista opittiin nopeasti. Kun Suomi vetosi Kansainliittoon Neuvostoliiton hyökättyä (minkä Neuvostoliitto itse siis jyrkästi kiisti), apua ei annettu.

Mutta Puolan Lontoon lähettiläs Bock vastasi Hänen Majesteettinsa hallituksen tiedusteluun sotilaallisen avun tarpeesta, ettei sellaista tarvetta ole ilmennyt. Puola suoriutuisi Saksan sotatoimista kyllä omin neuvoin.

Näinhän ei siis käynyt.

Tässäkin blogissa on muutaman kerran mainittu, etteivät Baltian maat tehneet vastarintaa Neuvostoliitolle 1939 – 1940. Puola siis teki, ja tapahtumien kulku on selostettu kaikissa kunnon kirjoissa. Neuvostoliitto odotteli jonkin aikaa ennen kuin aloitti sodan ottaakseen haltuunsa Puolan alueita, ehkä sen kunniaksi, että 20 vuotta oli vakuutettu, miten Neuvostoliitto ei vaadi metriäkään vierasta maaperää.

Islannin jalkapallo on ehkä yhtä tärkeä asia kuin Britannian Brexit. On perusteltu aihe epäillä, että Englannin lehdistö ja muu media kykenee kieputtelemaan mielipiteitä hyvin tehokkaasti. Kun kysymyksessä on kaupallinen media, sillä ei ehkä edes ole omia kantoja ainakaan mutkikkaisiin kysymyksiin, koska tavoite on muualla, myynti ja markkinaosuus. Jo kauan on ollut tavallista, kuten nyt EU-asiassa, että saman yritysryhmän sisällä jokin tiedotusväline, esimerkiksi The Times on ihan eri kannalla kuin esimerkiksi iltapäivälehti.

Kansanäänestyksen jälkeen sanomalehdissä näkyi hajontaa, vaikka Brexitin kannattajilla alkoi olla kiire selvittää, etteivät he itse asiassa olleetkaan luvanneet, mitä olivat luvanneet, eivätkä väittäneet, mitä ovat väittäneet. Tämä on kai tavanomaista, ja samoin se, että The Guardin nimittää Boris Johnsonia ohimennen sosiopaatiksi, jolla ei ole huolta huomisesta, kansasta eikä toimeentulosta.

Sen sijaan eilinen jalkapallo-ottelu näyttää vaikuttaneen syvästi. Ehkä niin on hyvä. Olisiko niin, että molempien yhteismitattomien asioiden takana olisi ilmiö, joka meillä kaatoi Stubbin? Englanninkielinen sana on ”complacency”, suomeksi ehkä itsetyytyväisyys tai perusteeton itseluottamus tai jopa ylimielisyys?

Suomessa urheilijoille ja osalle poliitikoista on opetettu, että täytyy olla nöyrästi nälkä. Niin sanotuissa haastatteluissa erilaiset sankarit muistavat toistaa, että kisaan on lähdettävä nöyrästi ja samassa lauseessa korostetaan, että on kuitenkin nälkä, joka tarkoittaa voitontahtoa. Siis nöyrä nälkä.

Tämä Islannin tapaus on painettava mieleen.

Tuossa tarkoitetun nöyryyden sijasta ryhmät ja kansat näyttävät tarvitsevan rehentelyn aihetta. Kuuntelin hajamielisesti nuoren polven historiantutkijoiden kertomusta, miten kovasti Suomessa oli fasismia ja natsismia ennen sotia. Kuuntelin vakuuttumatta. Mielestäni molempia oli vähän ja edelleen on totta, että ensimmäisen maailmansodan tuloksena syntyneistä valtioista vain Suomi säilytti tietyn kansanvaltaisuuden seuraavaan sotaan asti.

Yliopistolla luennoilla tapasin vihjailla, että Tannerin ansio oli suuri. Vaikka Svinhufvud ei suostunut päästään demareita hallitukseen, demarit olivat kuitenkin hallituksessa eli yhteistyö sujui hyvin, varallisuutta kertyi ja jopa äärioikeisto unohti vihata demareita. Riitti kun vihattiin kommunisteja ja ryssää.

Mutta Suomen vaiheisiin vaikutti pysyvä rehentelyn aihe, urheilu. Minun sukupolveni oppi asiat siinä muodossa, että pieni Suomi oli urheilun suurvalta. Siitä ei tehty kovin suurta numeroa, että rata- ja kenttäurheilu (nykyisin ”yleisurheilu”) ei ollut muualla erikoisen suosittua eikä näkyvää. Keihäänheittoa ja pitkän matkan juoksua harrastettiin vain vähän.

Mutta jo 1924 Pariisin olympialaisissa, joista satuin juuri lukemaan kuvauksen, Suomi oli kirjoittajan väitteen mukaan saman tason nähtävyys kuin Punainen Mylly. Väitettä sopii epäillä. Vielä Berliinin olympialaisten 1936 kuuluisassa filmissä suomalaisia esiintyy niukalti.

Mutta koska me olimme hyviä ja oikeastaan maailman parhaita, henki oli päällä. Ja tunnetusti sitä henkeä todella tarvittiin pian. Voitot saatiin rehellisesti, ja niillä mentiin aina vuoteen 1952, jolloin kävi ilmi, että me osasimme järjestää myös parhaat olympialaiset. Siis seuraavat jalkapallon EU-kisat, vai mikä niiden nimi nyt onkaan, Reykjavikiin!