Hyppi yhdellä jalalla

A-kauppias hyppi ilosta yhdellä jalalla, kun Tanska voitti. Vuosi oli siis 1992 ja olimme hiljan ostetulla vanhalla talolla Condat’n seudulla Keski-Ranskassa. Nimitimme Mauricea noin, ja samoin kerran aikaisemmin Veules-les-Rosesissa Mme Fleurya ”rouva kukkaseksi”, jotteivat asianomaiset olisi heti hoksanneet, että nyt heistä puhuttiin, vieraalla kielellä.

Ilosta hyppiminen kostautui, koska hyppijän kihti äityi siitä pahaksi. Mutta siitäkin selvittiin.

Keskeinen henkilö oli kälyni Inki. Jalkapallomuiston henkilöistä muut ovat jo kuolleet paitsi silloin raskaasti alle 10-vuotias poikani ja minä.

Kukaan joukostamme ei ollut pätkääkään kiinnostunut jalkapallosta. En minäkään. Ehkä tunteenomainen saksalaisvastaisuutemme vaikutti asiaan. Maurice oli laupias ihminen mutta hän oli sukunsa tuhoamisleireille menettänyt juutalainen. Aikanaan kävi ilmi, että hänelle Rudolf Steinerin uskonollistyyppinen ajattelu merkitse paljon. Se saattoi olla syy, ettei hänestä juuri irronnut pahaa sanaa kenestäkään, vaikka hän oli itse paennut saksalaisia Pyrenneitten yli 16-vuotiaina.

Maalla Possulassa on tallella taidenäyttelyn aineistoa. Parhaaksi arvosteltiin Ullan vesivärimaalaus, jonka aihe oli ”Maradona itki”. Siis kysymyksessä oli vuosi 1990 ja siis jalkapallon MM-ottelut, mutta toisaalta olen muistavinani, ettei meillä ollut maalla televisiota. Kävimmekö Holopaisella katsomassa jonkin ottelun?

Ehkä meillä maallikoilla on itsekkyys-syndroma. Muistamme tapahtumista ja urheilutapahtumista vain itseemme liittyvää.

Oma suurenmoisin kisamuistoni on luultavasti vuodelta 1956, jolloin varmaan mielenosoituksellisesti elokuvissa näytettiin Unkarin ja Länsi-Saksan ottelua Bernissä kaksi vuotta aikaisemmin. Kun nyt mietin, alan epäillä. Entä jos elokuvassa näytettiinkin, miten epäsosialistisesti Unkari voitti Neuvostoliiton tai sitten se kuuluisa ottelu, jossa Unkari voitti Englannin todella reippaasti.

Kansakoulussa kaikki pojat ja puolet tytöistä tunsivat silloin nimen Puskas ja jotkut olivat taittaa niskansa näyttäessään, miten maali tehdään. Verkosta löytyvät filminpätkät kertovat, miten valtavasti jalkapallo on muuttunut. Sama havainto on mielessä, jos nyt katsoo Ylen lähettämiä pätkiä vanhoista kisoista. Siellä mennä jolkotellaan nyt lyhyeltä näyttävissä housuissa niin että munat vilkkuvat. Pelin valtava kansainvälinen suosio ja suosion puutu USA:ssa pysyvät mysteereinä. Sitähän on aika vaikea seurata, ellei ole oikeasti perehtynyt asiaan.

Mutta maailmassa on niin paljon ihmisiä, joille elämän sykähdyttävin muisto on miten Pele teki taas maalin, ei häät tai esikoisen syntymä.

Pelaajat ja asiantuntija toistelevat, että kysymyksessä on joukkuelaji. Ehkä he narraavat. Ehkä jalkapalloilija on joskus helppo sankarinpalvonnan kohde, ja ehkä sankarinpalvonta on meissä kaikissa väkevä voima. Suomalaiset tietävät, ettei yleisurheilua oikein noteerattu mutta Paavo Nurmi muistettiin Amerikassa. Olen itsekin kokenut sen. Nimi muistettiin. Ja tätä nykyä suurimpia sankareita ovat kai kitaransoittajat? Televisiosta päätellen hurjimpia reaktioita aiheuttavat kai Pohjois-Korean hallitsijat.

Maailman hienoin sankarikuva on Leni Riefenstahlin ”Tahdon voiton” alku – Hitler saapuu. Sen nähtyään aavistaa jotain siitä, miten viime vuosisadan ylimaallinen diktaattori oli vuosisadan suurin taideteos (Stalin ja Mao ovat samaa ilmiötä).

Tämä ajatus sisältää sen, ettei taideteos-Hitler ollut keinotekoinen eikä missään virastossa suunniteltu. Taideteos on jokin, joka puhuttelee suoraan tunnetta ja intuitiota ja tekee sen, vaikka järki sanoisi toista.

Taideteos ei ole mitään hienoa. Eikö lähes jokainen ole saanut tämän elämyksen. Elvis? Jailhouse Rock?

En pidä mahdottomana, että oma ajoittain suhdaton Bachin ihailuni ja kiihkeä suhteeni myös hänen yleensä kai suppeammin harrastettuun urkumusiikkiinsa olisi peräisin kotikunnastani, jossa kanttoriurkuri soitti aina sen Toccatan ja fuugan, oman tunnustuksensa mukaan ainoan isomman urkuteoksen, jonka hän arvioi osaavansa kunnolla. Tosin tämä selitys voi liittyä siihen, että saman sävellyksen orkesteriversio oli Disneyn ”Fantasiassa” heti alussa. Mutta ei minusta tullut Dukas’n ”Noidan oppipojan” ihailijaa, vaikka sen musiikin tahdissa esiintyi itse Mikki Hiiri.

Olivatko Bysantin kuvainraastajat siis oikeassa?  Vai olenko itse väärässä, kun mielestäni Jeesuksen kuvalla ei ole lyöty lakoon kansanjoukkoja? Puheilla sitä tehdään jatkuvasti.

Miten Suomessa? Onko lukijoista kukaan kastellut alushousujaan Mannerheimin tai Kekkosen kuvan johdosta?

Jokin vain on niin sykähdyttävää, että se panee loikkimaan yhdellä jalalla (viittaus ”Viipurin Vihtoriin” -…yhdellä koivella loikki, kun puujalka katkesi polvesta poikki).

Pasila / Maamme-laulu on perusesimerkki. Ei sävellyksenä ole niin ihmeellinen, mutta sen tunnekuorma on niin valtava, että kansallislaulun vaihtamista ehdottanut poliitikko sietäisi korvilleen.

Sitä paitsi Finlandia on rytmillisesti liian vaikea yhteislaukuksi, ellei nyt suorastaan helppo ole myöskään ”Maamme”. (Englantilaiset ovat viisaita, sillä ”God Save” on helppo ja hieno ja sen alkuperä on epäselvä.)