Peukku

Facebookissa peukuttajat eivät muista katsoa, onko heillä peukalo keskellä kämmentä. Monella nimittäin on.

Boris Johnsonista Timo Soiniin vetävät poliitikot ovat kauppiaita jotka kehottavat arvoisaa yleisöä ostamaan tuotteitaan. Mieleen tulevat nakkikärryt, jossa tuotteet hitaasti vetistyvät ja jäähtyvät viilenevässä vedessä. Sinappia on mutta ketsuppia ei ole vielä keksitty, meillä.

Aluksi opetusalani Teknillisessä korkeakoulussa oli ”sisällöntuotanto”, ja se aiheutti rajuja reaktioita. Jotkut professorit kulkivat puukko pystyssä ja sanoivat aika suoraan, ettei se kuulu millään tavalla Teknilliselle korkeakoululle eikä sen tietotekniikan osastolle. On toisin sanoen se ja sama, mitä uusissa verkoissa kulkee ja kuka niitä käyttää.

Sama korkeakoulu oli suhtautunut kymmenisen vuotta aikaisemmin opiskelijoita kiinnostaneeseen Internetiin tarpeettomana leikkinä, jolla ei ole mitään tekemistä vakavien opintojen kanssa. Tässä asiassa oli sitten varhaisia edelläkävijöitä, kuten Heikki Saikkonen ja Shosta Sulonen.

HIITissä eli erillislaitoksellamme ideoimme Facebookin ja mietimme sen toteutusta. Martti Mäntylä veti. Nimitys oli ad hoc -verkot ja digitaaliset ilmoitustaulut, jotka voisi osoittaa seuraajien ryhmille. Eräs esiin heitetty idea oli graffiti-henkinen. Spreijataan digitaalisia viestejä esimerkiksi seinille ja näyteikkunoihin. ”Päivän pannu hyvää ja halpaa.”

Facebook ei ole vielä huomannut tätä. Monilla, myös minulla, on autossa verkko, johon en voi itse kirjoittaa. Auto nuuskii itseään ja ympäristöään ja osan tiedoista saan minä, osan korjaamo ja luultavasti osan mainostajat. Tunnetuin tuollainen verkko on bluetoothin pohjalla, mutta pelkkään kosketukseen eli kopautukseen perustuva verkko on sekin käytössä.

Alan kirjallisuudessa ”jakamistalous” on ollut puheena nyt muutamia vuosia. Intoilijoiden jo 15 vuotta sitten ajattelema kirpputori-tyyppinen digitaalinen markkina ei kai ole saanut kehittäjiä.

Verkko on muuttanut niin paljon. Maarakennusfirmamme käyttää verkkoyhteyksiä sujuvasti. Toisaalta taas olemme juuri nyt juosseet K-Raudassa ja tänään on kai vuorossa Bauhaus. On kysymys parista ovesta ja erilaisista vinyylilaatoista.

Siinä esimerkki digitaalisen ja fyysisen kaupankäynnin erosta. Tuskin nuorimmatkaan asiakkaat menevät ostamaan kylpyhuoneen laattoja käymättä katsomassa niitä luonnossa. Lattian päällysteitä on Kirkkonummen pienissä liikkeissä myymällä katsottavana ainakin 100 laatua ja lajia. Koska kaupoilla on uusia ja avaria tiloja muun muassa kylpyhuoneen ja keittiön kalusteille, tarve on suuri.

Näillä asioilla ajellessa tulee usein asiaa kirjakauppaan tai Stockmannille. Ehdottaisin kirjakauppiaille ja Stockmannin päättäjille samaa, eli että kävisivät katsomassa kunnolla muun alan myymälöitä. Siinä voisi oppia jotain.

Ja näin tullaan aiheisiin Brexit ja Islannin jalkapallo.

Ihmisiltä on mennyt sekaisin äänestäminen ja peukuttaminen.

Koska Facebook tehtiin käytettävyydeltään niin hyvin, yritykset alkoivat käyttää sitä kiivaasti, ja nyt siinä ovat viranomaiset mukana.

Suosittelen lomaviihteeksi. Poliisi ja Tulli pistelevät molemmat nokkelia tekstejä ja kuvia aikajanalleen. Tullikoirilla on oma, hartaasti peukutettu ryhmänsä.

Seuraava maa, joka rupeaa eroamaan EU:sta, voisikin painattaa äänilippuihin ”tykkää” ja ”ei tykkää”.

En ole varma, onko demokratiaan eli siis yleisiin vaaleihin milloinkaan liittynyt ajatusta mielipiteen ilmaisemisesta. Vähän epäilen Tykkäätkö torppareista? Me, lukuun ottamatta keliaatikkoja, vaadimme leipää.

Näihin ajatuksiin tulee väkisin pohtiessaan Sardinian historiaa pronssikaudella, unohtamatta Iberian eri heimoja ja etruskeja.

Mikä kaikki vaikutti siihen, etteivät ihmiset ryhtyneet ensi tapaamiselta tappamaan toisiaan, mikä siihen, että syntyi tavaranvaihtoa eli kauppaa ja niin olen parisuhteita, joiden tuloksena väestöryhmät usein sekoittuivat, paitsi siis Sardiniassa.

Tykkäämisiä on suorastaan helppo selvittää kun nykyisin osataan paikantaa jopa keramiikka. Etruskihautojen kuuluisat astiat ovat aika suurelta osin kreikkalaista savea ja taas maalausten pigmentit ja tietenkin tyyli jossain vaiheessa osoittavat hyviä suhteita Kreetaan, minolaiseen kulttuuriin.

Välimeren historiaan vaikutti hyvin voimakkaasti historiallisella ajalla se erikoinen asia, että karthagolaiset, mikä on melkein sama asia kuin foinikialaiset, ja roomalaiset eivät suostuneet tykkäämään toisistaan. Päinvastoin yksikin toisteli senaatissa olevansa muuten sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä.

Esinelöydöistä päätellen dominoefekti eli nappula kaataa nappulan on historian jatkuvia ilmiöitä. Pronssikaudella oli oikein kivaa, mutta joukko syitä aiheutti katastrofin, jonka yksi kaiku on Homeroksen kuvaama Troijan sota. Tarinassa on totta enemmän kuin siteeksi.

Sardiniassa olisi pitänyt käydä. Kuvan esittämiä kivitorneja alettiin rakentaa  viimeistään 5000 vuotta sitten. Jotkut ovat hyvinkin 15 metriä korkeita. Niissä asuttiin ja luultavasti juhlittiin kuolemattomia henkiä.

Noita torneja on saarella ainakin 7000 kappaletta. Luultavasti merirosvoillakin riitti niissä ihmettelemistä.

Pronssikauden katastrofin syy muuten ei ole se, että Theran saari räjähti päreiksi. Kivitornit eivät olleet dominopalikoita. Ne ovat pystyssä edelleen.

Saaga

Islannin vähättely on keskeinen osa Euroopan historiaa. Sekä kuohuttavan jalkapallomenestyksen että talouskriisien rakenne on kuitenkin kirjoitettuna muistiin. Se tehtiin aika tarkkaan tuhat vuotta sitten.

Haeskelen Englannin kaatamisen syytä. Varmasti se johtuu siitä, että Islannissa 21 pankinjohtajaa istuu vankilassa.

”Berserkki” on norjalainen käsite. Berserkki heittää kesken taistelun miekan ja sotakirveen vuonoon ja rupeaa repimään vastaantulijoita kahtia paljain käsin. Siinä voi mennä omiakin. Sana on luultavasti ”karhunnahkatakki”. ”Särkki” säilyi Pohjanmaan murteessa näihin päiviin. Ja moottoripyöräkerholaisilla olisi opittavaa. Itse kaadetun karhun taljasta tehty liivi antaa puheille aivan toisenlaista painoa kuin perinteiset noitamerkit nahkatakissa.

Berserkkinä raivonneet pankkiirit siis pantiin linnaan. Kukaan ei onnistunut siinä, mistä Frans G. Bengtsson kertoo – tappion irvistäessä päin silmiä viikinki nostaa tolkuttoman painavan aarrearkkunsa ja hyppää vuonoon jättäytyen pohjan lähestyessä ja kuoleman tullessa arkun alle.

Niitä on kai siellä vuonoissa vielä ainakin yhtä paljon kuin saksalaisia sotalaivoja Narvikin edustalla, pohjassa.

Islanti oli asumaton, kun norjalaiset alkoivat käydä siellä. Miten he onnistuivat löytämään niin pienen saaren keskeltä niin suurta merta, sitä ei ymmärrä. Mutta löysivät he myös suuren Grönlannin ja kaikkein suurimman Vinlandin eli Amerikan. Perussuomalaisten nuorisojärjestö voisi muuten ruveta väittämään, että todellisuudessa saagojen Vinland, jota muut luulevat Newfoundlandin seuduksi, onkin todellisuudessa vanhastaan suuri ja mahtava Suomi, Finland.

(Viikinkien käynnit Amerikan mantereella on todistettu selvästi. Liikenne hiljeni ilmaston muuttuessa. Myös intiaanit osoittautuivat vaivalloisiksi.)

Aina kun tentissä kysytään suoransanaisen kertomakirjallisuuden historiaa, erityisesti romaanin, oletetaan vastattaan ”Don Quijote”, joka on vertauskuvallinen kertomus erään maailmanvallan rappeutumisesta harhaisuuden voittaessa, ja ehkä vastauksessa saa mainita, että kreikkalaisillakin oli runsaasti romaaneja, myös viihdettä.

Sitä vastoin on asiatonta ja harmillista mainita, että romaanikirjallisuus saavutti korkeimman mahdollisen tason heti syntyessään.

Suomessa on käytettävissä, kiitos Antti Tuurin, selkeästi parempi käännös kuin esimerkiksi Englannista löytyy. Osaan sen verran muinaisskandinaviaa, että väittäisin Tuurin tavoittaneen iskutuksen täsmällisyyden, joka on parhaissa saagoissa sama kuin pitkäveneissä. Myös viimeksi mainittujen kirveen jälkeä ja liitosten mestarillisuutta kelpaa ihailla.

Ne kaksi teosta, jotka kuuluvat maailmankirjallisuuden huipulle, ovat ”Egillin, Kalju-Grimririnpojan saaga” ja etenkin ”Poltetun Njallin saaga”.

Perässä tulevat Grettir, Gunnlaugr ja Orkenylaisten saaga.

Häpeä sille, joka ei näitä hanki ja lue. Kaksi ensin mainittua ilmestyivät 90-luvulla, kolme muuta seuraavalla vuosikymmenellä.

Tuuri ei ole harrastanut runoja. ”Egil Skallagrimsonin” Pojan surma (Sonatorrek) aloittaa eurooppalaisen kertovan runouden, eikä siitä ole kunnon suomennosta. Tynni ei kelpaa. Ruotsiksi löytyy. Suomeksi ei ole tarjolla.

”Suden vihollinen antoi minulla hyvän taido (idrot!) muuttaa murhe kielen tieksi…”

Suomennosten tärkeyden käsittää vertaamalla Jyrki Mäntylän sinänsä hyviin suomennoksiin, joita julkaistiin joitakin vuosikymmeniä sitten (Lohilaaksolaisten saada, Veriveljien saaga, Viinimaan saaga), näihin nykyisiin. Snorria eli teossarjaa ”Norjan kuningassaagat 1 – 3” en suosittele. Tolkun saaminen edellyttäisi aitoa perehtymistä sydänkeskiajan historiaan. Siihen ei taida kannattaa perehtyä nyt, kun niin paljon uusia löytöjä ja tulkintoja on työn alla ja käsitys aikakaudesta muuttuu.

Tosin uusi lähdeteos olisi olemassa, Fredrik Charpentier Ljungqvistin Den långa medeltiden. De nordiska ländernas historia från folkvandringstid till reformation, Dialogos, 2015).

Puhuin kirjasta parillekin suomalaiselle kustantajalle, joiden kanssa olen tekemisissä. Heitä kiinnostavat nykyisin vain kirjat tyyppiä ”Seitsemän tapaa nuolla tikkunekkua”, joten se siitä. Otavan suunnasta ilmoitetaan, että he eivät julkaise ajankohtaisia eivätkä tärkeitä kirjoja edes siinä tapauksessa, että joku maksaa koko painoksen etukäteen. Kirjakauppojen politiikka on selvä. Jos on aihetta epäillä, että julkaistu teos on kirjallisesti ansiokas, sitä otetaan erittäin kovalla välityspalkkiolla myyntiin Suomalaiseen Kirjakauppaan Helsinkiin kaksi kappaletta ja Tapiolaan yksi.

Yhden kirjan tilasin Espoonlahden Suomalaiseen ja toiminta olikin riuska – siis kirjan kappaleen hankkiminen myymälästä toiseen. Jo viikon kuluttua tuli tekstiviesti, että toimitus viivästyy.

Niin – Islannilla on jopa kirjallisuuden Nobel, Laxness. Kaikki – myös kustantajat - ovat olleet hänestä hiukan vaivautuneita, koska hän rupesi katolilaiseksi ja sitten sosialistiksi ja meni sanomaan Nobelin saatuaan näinkin:

Jag frågade mig den kvällen på mitt skånska hotellrum: Vad kan framgång och berömmelse ge en diktare? En viss materiell lycka, det är klart, som en följd av pengar. Men om en isländsk skald glömmer sitt ursprung ur folkdjupet, där sagan bor; om han mister förbindelsen med och pliktkänslan mot det tillbakaträngda livet, som min gamla mormor lärde mig att vörda – då är berömmelse och välstånd ganska likgiltiga."

”…Jos islantilainen runoilija unohtaa tulevansa kansan syvyyksistä, saagan maailmasta, jos hän kadottaa yhteyden ja tunnon syrjään sysätyn elämän velvoituksista, niistä joita vanha isoäitini opetti minut kunnioittamaan – silloin kiitos ja hyvinvointi ovat sangen toisarvoisia.”

Islanti populisti

Islannin eilinen Brexit oli selvää populismia. Kuvissa Reykjavik riehuu hurjana.

Olematta todellinen harrastaja katselin televisiolähetystä ihmeissäni. Selostajat ja kommentoijat mainitsivatkin, että islantilaiset olivat melkein joka mies taidoiltaan heikompia kuin britit. Alan termein heistä ei useinkaan ollut oikein vastusta yksi yhtä vastaan eli pakkasivat menettämään pallon.

Otsikko antaa ymmärtää, että on kahdenlaista populismia. Toinen, joka on raivonnut Euroopassa kaksisataa vuotta ja ollut saman ajan itsestään selvä asia Yhdysvalloissa, on vertailevaa ja mahtailevaa. Me olemme parempi kuin te. Me tiedämme. Me osaamme.

Järjestelmään kuuluu, että perusteluja näin ihmeellisille väitteille ei esitetä. Todennäköinen syy on ettei perusteluja ole olemassa. Alakyläläiset ovat parempia kuin ylikyläläiset…?

Toinen populismi on hyvin lähellä liikkeenjohdon oppeja eli siis sosiologiaa ja sosiaalipsykologiaa. Joukko, joka on normaalisti osiensa summa, voi olla osiensa tulo. Tosin olen nähnyt yhteisöjä, joissa on vallassa osien erotus. Toisin sanoen kylässä, laitoksella, yhtiössä, joukkueessa aika ja voimat käytetään keskinäiseen tappeluun niin tyynni, ettei aikaan saada mitään muuta.

Mainitsin kielteisessä mielessä muinaisen Puolan parlamentin, jonka omituiset menettelytavat johtivat maan tuhoon. Kyllä siitä tuli perinne. Toinen maailmansota alkoi tunnetusti Hitlerin ja Stalinin yllätykseksi siten, että Saksan hyökättyä Puolaan Englanti otti ja julisti sodan Saksalle, ja Ranska seurasi perässä. Diktaattorien oli aluksi vaikea käsittää, että sotilasliitoissa oli maita, jotka kriisitilanteessa pitivät lupauksensa.

Näistä tapahtumista opittiin nopeasti. Kun Suomi vetosi Kansainliittoon Neuvostoliiton hyökättyä (minkä Neuvostoliitto itse siis jyrkästi kiisti), apua ei annettu.

Mutta Puolan Lontoon lähettiläs Bock vastasi Hänen Majesteettinsa hallituksen tiedusteluun sotilaallisen avun tarpeesta, ettei sellaista tarvetta ole ilmennyt. Puola suoriutuisi Saksan sotatoimista kyllä omin neuvoin.

Näinhän ei siis käynyt.

Tässäkin blogissa on muutaman kerran mainittu, etteivät Baltian maat tehneet vastarintaa Neuvostoliitolle 1939 – 1940. Puola siis teki, ja tapahtumien kulku on selostettu kaikissa kunnon kirjoissa. Neuvostoliitto odotteli jonkin aikaa ennen kuin aloitti sodan ottaakseen haltuunsa Puolan alueita, ehkä sen kunniaksi, että 20 vuotta oli vakuutettu, miten Neuvostoliitto ei vaadi metriäkään vierasta maaperää.

Islannin jalkapallo on ehkä yhtä tärkeä asia kuin Britannian Brexit. On perusteltu aihe epäillä, että Englannin lehdistö ja muu media kykenee kieputtelemaan mielipiteitä hyvin tehokkaasti. Kun kysymyksessä on kaupallinen media, sillä ei ehkä edes ole omia kantoja ainakaan mutkikkaisiin kysymyksiin, koska tavoite on muualla, myynti ja markkinaosuus. Jo kauan on ollut tavallista, kuten nyt EU-asiassa, että saman yritysryhmän sisällä jokin tiedotusväline, esimerkiksi The Times on ihan eri kannalla kuin esimerkiksi iltapäivälehti.

Kansanäänestyksen jälkeen sanomalehdissä näkyi hajontaa, vaikka Brexitin kannattajilla alkoi olla kiire selvittää, etteivät he itse asiassa olleetkaan luvanneet, mitä olivat luvanneet, eivätkä väittäneet, mitä ovat väittäneet. Tämä on kai tavanomaista, ja samoin se, että The Guardin nimittää Boris Johnsonia ohimennen sosiopaatiksi, jolla ei ole huolta huomisesta, kansasta eikä toimeentulosta.

Sen sijaan eilinen jalkapallo-ottelu näyttää vaikuttaneen syvästi. Ehkä niin on hyvä. Olisiko niin, että molempien yhteismitattomien asioiden takana olisi ilmiö, joka meillä kaatoi Stubbin? Englanninkielinen sana on ”complacency”, suomeksi ehkä itsetyytyväisyys tai perusteeton itseluottamus tai jopa ylimielisyys?

Suomessa urheilijoille ja osalle poliitikoista on opetettu, että täytyy olla nöyrästi nälkä. Niin sanotuissa haastatteluissa erilaiset sankarit muistavat toistaa, että kisaan on lähdettävä nöyrästi ja samassa lauseessa korostetaan, että on kuitenkin nälkä, joka tarkoittaa voitontahtoa. Siis nöyrä nälkä.

Tämä Islannin tapaus on painettava mieleen.

Tuossa tarkoitetun nöyryyden sijasta ryhmät ja kansat näyttävät tarvitsevan rehentelyn aihetta. Kuuntelin hajamielisesti nuoren polven historiantutkijoiden kertomusta, miten kovasti Suomessa oli fasismia ja natsismia ennen sotia. Kuuntelin vakuuttumatta. Mielestäni molempia oli vähän ja edelleen on totta, että ensimmäisen maailmansodan tuloksena syntyneistä valtioista vain Suomi säilytti tietyn kansanvaltaisuuden seuraavaan sotaan asti.

Yliopistolla luennoilla tapasin vihjailla, että Tannerin ansio oli suuri. Vaikka Svinhufvud ei suostunut päästään demareita hallitukseen, demarit olivat kuitenkin hallituksessa eli yhteistyö sujui hyvin, varallisuutta kertyi ja jopa äärioikeisto unohti vihata demareita. Riitti kun vihattiin kommunisteja ja ryssää.

Mutta Suomen vaiheisiin vaikutti pysyvä rehentelyn aihe, urheilu. Minun sukupolveni oppi asiat siinä muodossa, että pieni Suomi oli urheilun suurvalta. Siitä ei tehty kovin suurta numeroa, että rata- ja kenttäurheilu (nykyisin ”yleisurheilu”) ei ollut muualla erikoisen suosittua eikä näkyvää. Keihäänheittoa ja pitkän matkan juoksua harrastettiin vain vähän.

Mutta jo 1924 Pariisin olympialaisissa, joista satuin juuri lukemaan kuvauksen, Suomi oli kirjoittajan väitteen mukaan saman tason nähtävyys kuin Punainen Mylly. Väitettä sopii epäillä. Vielä Berliinin olympialaisten 1936 kuuluisassa filmissä suomalaisia esiintyy niukalti.

Mutta koska me olimme hyviä ja oikeastaan maailman parhaita, henki oli päällä. Ja tunnetusti sitä henkeä todella tarvittiin pian. Voitot saatiin rehellisesti, ja niillä mentiin aina vuoteen 1952, jolloin kävi ilmi, että me osasimme järjestää myös parhaat olympialaiset. Siis seuraavat jalkapallon EU-kisat, vai mikä niiden nimi nyt onkaan, Reykjavikiin!

Nikon, Leica

Hyvistä syistä olen palaillut Facebookin. Pidin kiusallisena, että ihmiset, joista minulla ei ollut aavistustakaan, rupesivat haluamaan kavereiksi. Ja heitä oli paljon. Mitä siitä. Makuasia.

Se oli kohtalainen yllätys, että tavalliset huonot valokuvat, jollaisia tapaan ottaa, onkin helppo tapa jakaa otoksia suvulle. Sen kuin perustaa suljetun sivuston ja laittaa sinne. Näemmä Facebook puristelee itselleen sopivaan kokoon isotkin kuvat. Etenkin raw-kuvien muuttamin sopivan pieniksi jpeg-tiedostoiksi on aika vaivalloista käsityötä.

Lisäksi näillä systeemeille GoogleDrive on armottoman hidas, eikä se näytä aukeavan vastaanottajille, joilla ei ole gmail-sähköpostia. Lisäksi sähköpostin postilaatikko täyttyy lahjakkaasti, ja siitä tulee heti ongelmia.

Facebook tarjoaa siis vaihtoehdot, julkinen, rajoitettu ja salainen eli lukittu. Suosittelen lukittuja, koska tulkintani mukaan ihmisten kuvien laittaminen tuollaiselle, ehkä kymmenen ihmisen käyttämälle sivustolle, ei ole oikeudenvastaista eikä siis vaadi kuvatun suostumusta. Se ei nimittäin ole kuvan julkistamista.

Julkistaminen on teoksen levittämistä, esittämistä tai näyttämistä suurehkolle joukolle, johon melkein kuka tahansa voi liittyä. Lastenkutsut ovat yksityiset; syntymäpäivän vastaanotto on julkinen. Sana vastaanotto tarkoittaa, että saa tulla kutsumatta. Blogi on julkinen.

Tämän jutun kuva saisi olla parempikin. Ehkä innostuneena vielä yhdestä lapsesta aloin valokuvata aika määrätietoisesti 80-luvulla. Minulla oli ihan hyvä Minolta, johon oli vaihto-objektiivit. Siinä oli peräti automaattitarkennus.

Sitten oli Minolta CLE, jolla jutun kuva on otettu Teidelle Teneriffalla, pilvien yläpuolelta. Kuvan henkilö kiipesi korkeimmalle huipulle hissin yläasemalta ja aiheutti siten kummastelua. Äitinsä odotti ala-aseman ravintolassa ja piti pylväästä kiinni. Häntä huimasi katsoakin vuorta. Ja oli se umpikorinen kaapelihissi sellainen, etten ihmetellyt, kun seuraavana vuonna ilmoitettiin kunnostustöistä, jotka osoittautuivat hyvin laajoiksi. Tuo vanhahissi muun muassa heilui tuulessa aika reippaasti.

Minolta peltinen pikkukamera oli mittaetsintyyppinen ja siihen oli neljä Zuikon hyvää lasia. Se oli japanilaisten ja Leican yhteistyön alku ja selvä halvennettu kopio M-Leicasta.

Sillä olisi tullut toimeen hyvin. Ahneus sai vallan, kun EP-kameraan ilmestyi lähes käyttämätön Leican runko ja kaksi objektiivia. Intensiivisten neuvottelujen jälkeen hankin jostain rahat, ja siitä 15 vuotta kuljin punainen nappi kamerassa.

En osaa sanoa autoista, koska mieleen ei tule mallia eikä merkkiä, joka olisi vain erinomaista tekoa ja vailla kaikkea loistoa. Menneisyyden M-Leica oli ammattilaisten kamera ja suunnattoman kallis. Siitä ei tietenkään ollut reportaasikuviin, mutta kokeneen käyttäjän käsissä sillä teki ihmeitä. Oli huippuammattilaisia, jotka eivät muuta käyttäneetkään. Luulen että Caj Bremer ja Seppo Saves olivat nimenomaan Leica-miehiä.

Mietittyäni asiaa monta vuotta olen nyt varma siitä, että valokuvilla eli stilleillä on tulevaisuus. Vanhat taitajat osuivat oikeaan puhuessaan ratkaisevasta silmänräpäyksestä. Niitä silmänräpäyksiä ei synny videokuvista.

Kansainvälinen jalkapallo on näinä päivinä esimerkki. Pysäytyskuvat ovat suurenmoisia, mutta… Kuinka moni teistä haluaisi kehystää sellaisen kuvan seinälleen ja siis katsella sitä vuosikausia?

Urheilukuvista minulle se Nurmen ja Ritolan kuvat olympiajuoksusta, Nurmi kevyenä ja Ritola irvistävänä, on todellinen valokuva. Valokuvalla on runon laki, se paljastaa enemmän kuin näyttää. Jokainen hyvä valokuva on kolmiulotteinen. Siinä on kerroksia, merkityskerroksia.

Tämä mietiskely on nyt lähtöisin vain siitä, että kesäkuussa kuvasin viikon vuokratulla Nikonilla ja käytin paria säälimätöntä linssiä. Nyt näyttää olevan edessä aihe tehdä sama uudelleen.

Ajattelen asiaa usein käydessäni ulkona aamulla kello viisi, Juuri nyt katselen, miten sateisen päivän hämyn saisi kuvaksi. Kauniit valot ja koreat auringonlaskut tallentuvat millä tahansa, mutta huono valo on ongelma. Pressikuvaajat tietenkin tappavat häiritsevät valot käyttämällä kahta salamaa ja kolmea heijastinta, mutta se tulos onkin sitten jotain muuta.

Ehkä Kubrick oli oikeassa käyttäesään Barry Lyndoniin vallitsevaa valoa ja sen kuvaamiseen vanhoja ja omituisia objektiiveja.

Mielikuvituksessani näen toisaalta objektiivin, jonka kymmeniä miljoonia pikseleitä voi laskea ja vahvistaa kutakin erikseen. Lasista päästäisiin eroon. Kuituputket, esimerkiksi sata miljoonaa nanoputkea arkikäyttöön, ajaisivat saman asian.

Mutta tämäkään ei riitä. Se on vasta valo, EV.

Syvyystarkkuus on optinen ilmiä, silmällä erilainen kuin linsseillä. Silmä tarkentuu muuttamalla muotoaan, esimerkiksi litistymällä. Linsseissä muuttuu etäisyys.

Miltä näyttäisi valikoiva syvyysterävyys? Yhden ruudun alueella olisi suuren ja pienen syvyysterävyyden alueita?

Varhaisen renessanssin maalarit muuttivat roistomaisesti sen vanhan ajatuksen, että kuvassa näkyvien ihmisten suhteellisen koon määräsi heidän arvonsa ja asemansa. Uusi ajatus oli kuvata etäällä olevat pieninä ja lähellä olevat suurina. Sitä sanotaan perspektiiviksi.

Ennen pitkää irtauduttiin siitäkin hienosta ajatuksesta, että samassa kuvassa voidaan esittää eri tahoilla ja eri aikoina sattuneita asioita kerralla. Ilmiötä voisi sanoa aikaperspektiiviksi. Johonkin 1500-luvulle oli luonnollista, että Jeesus syntyy ja kuolee samassa kuvassa ja tekee vielä aikuisena ihmetekoja.

Ehkä vuokraan sen tilttaavan Kreutzbach-Scheiderin. Sittenpä senkin näkee ja on kokeillut.

Helvetin tyhmä kansa

Otsikko on J.K. Paasikiven. Kirjoittaja tarkoittaa Suomen kansaa, sen kykyä hoitaa asioitaan ja ymmärtää niin sanottuja realiteetteja eli tosiasioita. Lähde on Paasikiven päiväkirjat.

Välillä osaan ketjuttaa näitä blogikirjoituksia. Eilen onnistuin. Suomen EU-äänestys 16.10.1994 oli neuvoa antava kananäänestys. Päätöksen teki eduskunta. Huomioon otettavaa erimielisyyttä aiheutti eduskunnan päätöksentekojärjestys. Tässä noudatettiin supistettua perustuslain säätämisjärjestystä.

Joskus kansanäänestyksiä väitetään laittomiksi. Tunnettu esimerkki on Krimin kansanäänestys 16.3.2014. Äänestäjistä 96,6 prosenttia kannatti liittymistä Venäjään.

Suomessa Terijoen hallituksen muodostamiseen 1939 ei tarvittu edes kansanäänestystä. Otto-Ville Kuusisen johdolla todettiin, että Helsingissä istua hallitus oli kansan tahdon vastainen, ja hallitus pyysi apua Neuvostoliitolta. Kansainvälisessä kokouksessa (Kansainliitossa) ilmoitettiin nyt Ukrainassa käytettyyn tapaan, ettei Neuvostoliitto ole sodassa Suomen kanssa. Terijoen hallitus vahvisti tämän kylmän tosiasian tai, kuten Paasikivi olisi sanonut, realiteetin.

Tämä ja seuraava kappale kannattaa lukea. Sitten voi mennä tyhjentämään kompostia. Siis: kansanäänestys ei ole demokraattisempi kuin eduskunnan päätös. Kansanäänestys on eduskunnan keino tehdä päätöksiä. Neuvoa antava kansanäänestys, jota meillä käytettiin kieltolain kohtalon ratkaisemiseen ennen sotia, on erikoisen katala kikka.

Tämä ei ole saivartelua: mitä tapahtui Britannian äänestettyä, että Brexit eli Britanny exit? Ei mitään. Äänestystuloksella sinänsä ei ole merkitystä. Mitä tapahtui kun Suomi äänesti 1994 liittyvänsä johonkin, joka oli tai ei ollut EY? Ei mitään, mutta kun satoja sopimuksia oli allekirjoitettu, uutuudenkarhean EU:n eli Euroopan unionin lainsäädäntö tuli Suomessa sitovaksi. Se oli tietenkin historiankirjoituksessa käytetyn terminologian mukaan vallankaappaus. Tässä mielessä Perussuomalaiset ja heidän nykyiset aateveljensä ovat aivan oikeassa. Englanti on taas itsenäinen ja päättää siis Skotlannin asioista.

EU:n päätöksentekomenettely on toimimaton. Toisin kuin YK ja Euroopan Neuvosto EU ei saa aikaan ratkaisuja. Poliitikot, kuten nyt Sauli Niinistö, ovat maininneet EU:n huonosta täytäntöönpanokyvystä. Se on totta ja huomio on tärkeä. Mutta tuolla heikkoudella on syynsä, huonot päätökset.

En tarkoita asiallisesti huonoja päätöksiä, joita tietenkin on. Tarkoitan päätöksiä, jotka eivät tule ajallaan ja joista ei saa selvää.

Ihanteeni on edelleen tuomioistuimen päätös, jossa Kalle velvoitetaan maksamaan Villelle tuhat euroa, korot ja kulut. Ulosottoviranomainen ei kakistele, vaan tietää tarkoin, mitä on tehtävä. Jossakin tapauksessa Ville saa rahansa. Jossakin tapauksessa hän saa köyhänlapun, jossa ulosottomies ilmoittaa, ettei kaverilla ole rahaa eikä myyntikelpoista omaisuutta. Konkurssituomio on mutkikas laatia, mutta tuloksesta saa selvän- Erityinen mutka on etuoikeusjärjestys: kenelle annetaan rahaa ja ketkä jäävät ihan ilman. Ihmisen on saatava selvä, saako naapuri pestä autoaan pihassaan. Tässä ja nyt päätämme joka ilta vetelemällä kirjavia teippejä, kuka eli kenen vakuutus korvaa, jos joku putoaa yöllä kaivantoon. Syksymmällä teemme lain määräämän pelastustien niin että ambulanssi pääsee jokaisen ovelle, ja meille poliisiauto.

Vain Puolan parlamentti (Sejm) on ollut yhtä tyhmästi rakennettu kuin EU. Pitkiä aikoja siellä oli voimassa liberum veto, yksimielisyyssääntö. Sieltäkö EU sen omaksui? Siis ei kansojen äänestys, vaan kaikkien yksimielisyys.

Lopuksi Venäjä, Preussi ja Itävalta-Unkari kyllästyivät ja jakoivat Puolan keskenään. Kuten tiedetään, jaot jatkuvat.

Eikö olisi aika iskeä kiinni EU:n Puolan järjestelmään? Kuulutaanko siihen vai ei, on ehkä kiinnostavaa mutta ei tärkeää. Mitä kuuluminen merkitsee, se on tärkeää. Muistuttaisin Norjasta. Se ei kuulu EU:hun. Se ei ole liittymässäkään. Sveitsi ei kuulu.

Kun japanilaiset autotehtaat vaihtavat osakkeita, yhdistymisen eli fuusion sijasta ne muodostavat ”strategisen allianssin”. Kuulostaa hiusten halkomiselta? Sitä se ei ole. Yhdistymisessä myös velat eli vastuut siirtyvät, sopimuksella jaetaan edut (ja markkinat) mutta ei ikäviä asioita.

Olen kirjoittanut ja tutkinut kartelleja nyt monta kuukautta. En olisi sitä halunnut, mutta Brexit toi puuttuvan todisteen. EU on kartelli. Siksi se harrastaa niin kovasti kilpailunrajoitusten tutkimista ja kieltämistä ja siksi sillä on tuohon tarkoitukseen erillinen tuomioistuinkin.

EU:n alku oli hiili- ja teräsunioni – kartelli. Sodan jälkeen sovittiin tuotannosta, markkinoista ja hinnoista. Oli ymmärretty oikein, että kilpailua rajoittamalla ansaitaan kovasti rahaa ja vähennetään dramaattisesti riitoja ja viime kädessä sotia. Hanke onnistui.

Nyt ongelma on päättää, mikä EU on. Yritysmaailman termein tarvittaisiin muutosjohtajia, jotka suorittaisivat väkivaltaisen saneerauksen myymällä pois rönsyt ja keskittymällä vahvuusalueisiin. Puolet henkilökunnasta olisi sanottava irti ja Strassbourgissa pyöriminen lopetettava. Operatiiviset asiat (kuten pakolaiset) ja rakenteelliset asiat olisi erotettava toisistaan.

Britannian eron kunniaksi olisi ehkä erotettava joukko itäisiä valtioita. Toivottavasti Suomi ei ole yksi niistä.

Aleksander Stubbin aikakausi on ohi. On siirryttävä Tintin ja kapteeni Haddockin aikakauteen. Dupond ja Dupont puhuvat europarlamentissa. Puhetta johtaa Tuhatkauno.

Euroopan jalkapalloliitto kielletään jatkuvan korruption vuoksi. EU-tuomioistuimen ja EU-kilpailuoikeuden virat avataan sertifioiduille jalkapallotuomareille ja linjamiehille. Pillit heillä on valmiiksi. Nyt tarvitaan pilliin viheltäjiä.

Erokirja

Teidän on turha mellastaa poliittista eliittiä vastaan. Jokainen, joka lukee tätä blogia, kuuluu itse poliittiseen eliittiin.

Sama koskee tätä kommentoivia, trollit mukaan luettuna.

Poliittinen eliitti tarkoittaa joukkoa, jolla on muita enemmän poliittista valtaa. Siihen kuuluu paljon poliitikkoja. Ollakseen poliitikko on osattava vaikuttaa äänestäjiin eli tulla valituksi. Siihen auttavat hyvä julkiskuva, isot tissit ja joskus mielipiteet ja lupaukset.

Tällainen kirjoittelu ja tämän lukeminen on poliittista vaikuttamista, tai siis yritystä vaikuttaa.

Ennen puhuttiin sanomalehden lukijoista. Heitä muuten oli pieni osa äänestäjistä, ainakin ellei mukaan laskettu niitä, jotka lukivat vain Jopi Jalkapuolen tai Vihtorin ja Klaaran.

Jos äänestäjä on huora, media on parittaja.

Huora vaatii rahaa eli etua itselleen sellaisesta, jota muut (enemmistö?) pitävät ehdottomasti ilmaisena. Media toimii välittäjänä ja nostaa provision eli vie osuuden huoraparan tuloista.

Väitteessä on se oletus, että äänestäjä edistää äänestämällä omia etujaan, esimerkiksi oikeina pitämiään tavoitteita.

Kansa voi äänestää väärin.

Tämä on yksi tyhmistä lauseista, joiden toisteleminen ei edistä mitään asiaa.

Siinä on kaksi itsestään selvää väitettä. Äänestyksen tulos voi myöhemmin osoittautua epäonnistuneeksi. Äänestyksen tulos voi myöhemmin osoittautua virheelliseksi.

Sama koskee kaikkia päätöksiä. Kusella käyminen voi olla virhe, jos tekee tarpeensa poliisin taskuun.

Kansa – oikein – väärin peittää kaksi myyttistä ongelmaa. ”Kansa” tarkoittaa varmaan äänioikeutettuja, mutta entä nukkuvat. Äänestääkö ”kansa” oikein, jos alle puolet käyttää äänioikeuttaan? Toinen on kohde. Niinistö presidentiksi on ongelmaton; presidentinvaali on oikeudellinen järjestely. Typen atomipaino on aihe, jossa äänestystulos olisi yhdentekevä; kysymyksessä on ns. tosiasia, joka ei muutu äänestämällä.

Taustalla on paljo pahempia ajattelun hautoja. Enemmistön vaaleissa ilmaisema mielipide ja demokratia eivät liity toisiinsa millään tavalla. Ennen tuon ajatuksen nielemistä on ratkaistava, ketkä saavat äänestää ja onko kaikilla sama määrä ääniä. Runsaat sata vuotta sitten vaaleissa saivat äänestää vain rikkaat ja vain miehet. Kunnallisvaaleissa äänimäärät vaihtelivat. Sitten on otettava huomioon vaalipiirit. Brexitissä niillä ei ollut merkitystä mutta parlamenttivaaleissa on. Suomessa enemmistöjen muodostuminen on suhteellisen mutkikasta suhteellisen vaalitavan vuoksi. Meillä ei noudateta enemmistöperiaatetta eduskuntavaaleissa.

Sitten ovat perusoikeudet. Onko äänestäminen vapaa ehtoista ja onko se alaista ja onko vaalivilppi estetty tehokkaasti? Sellainen enemmistö ei ole paljon arvoinen, jossa äänestyslippu on ensin näytettävä konepistoolimiehille.

”Kansa ei voi äänestää väärin. Pulinat pois”- Tämäkin kuulostaa hienolta, koska myös tämä peittää ongelmia.

Kannatan kiihkeästi sitä edustuksellista järjestelmää, joka on käytössä Suomessa ja mm. Isossa Britanniassa. Hyväksyn sen, että vaalipiirijako on ongelmallinen ja että brittien enemmistö vaalipiirissä on vaikea perinne. Jossain pääsee parlamenttiin. Katso verkosta esim. hakusanalla ”gerrymandering” eli vaalipiirien manipulointi. Mieti vaaliliittoja. Muistele vihreiden valintoja takavuosina. Palauta mieleesi että Suomessa jossain pääsee läpi esim. 2 000 äänellä, jossain vaalipiirissä ei.

Kannatan kiihkeästi yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. En kannattanut erästä esimiestäni, jonka mielestä järjestelmä oli väärä, kun puiston puliukko sai äänestää samalla painolla kuin hän, lakitieteen lisensiaatti.

Mutta vaikka britit ovat kiistattomasti ja selvästi äänestäneet eroavansa EU:sta, esitän uudelleen vastaväitteen tulevaisuuden varalle.

Kansanäänestys on yksi EU:n huonoista ratkaisuista.

Unioniin liittyminen ja siitä eroaminen olisi hoidettava eduskunnassa. Suomen pitäisi liittyä Natoon. Päätös olisi tehtävä eduskunnassa, ilman kansanäänestystä.

Perustelu on eilen esittämäni. Kansanäänestys on lottoamista – vastuuta ei ole (tai se on lottorivin hinta). Mielialat ja satunnaiset tekijät vaikuttavat liikaa. EU:n ja Naton hyötyjen ja haittojen punnitseminen vaatii enemmän vaivaa kuin mihin äänestäjät ovat keskimäärin valmiita. Nato – itse luulen, että Ruotsilla on ollut kauan turvatakuut, koska Ruotsi hoitaa niin hyvin niin keskeistä osaa vakoilusta Naton hyväksi; tarkoitan radiotiedustelua (signalspaning). Arvaan että on muitakin sotilaallisia tekijöitä, joita yleisö ei tiedä.

Suomi liittyi EU:hun ilman kansanäänestystä. Oikein. Suomi voisi erota EU:sta eduskunnan päätöksellä. Oikein. Ehkä tarvittaisiin määräenemmistö.

Siis: jos meillä on siirtolapuutarha tai rivi rantamökkejä, omistajien enemmistö ei voi päättää ottaa omakseen jonkun asukkaan maata ja mökkiä. Kunta voi lunastaa mökin tietyin mutkikkain menettelyin yleiseen tarpeeseen ja valtio samoin, mutta enemmistö ei.

Asunto-osakeyhtiömme ei voi erota Kirkkonummen kunnasta. Vaikka enemmistö täkäläisistä asunto-osakeyhtiöistä haluaisi esimerkiksi kaavoitussyistä liittyä Espoon kaupunkiin, se ei onnistuisi.

Ihmiskunnan historia on erehdysten historiaa. Jos jokin ratkaisu on osoittautunut oikeaksi, oikea päätös on yleensä tehty erehdyksessä. Brexit lienee ollut tunnepohjainen ratkaisu. Hyvä. Niin olivat myös Suomen itsenäistyminen ja Talvisota, sekä minun tulkintani mukaan Jatkosota. Lukija voi tietenkin olla eri mieltä, mutta äänestäminen ei auta.

Kuvassa väline veden kantamiseksi kaivoon. (Paras sanko muuten mitä rahalla saa, Etola, hinta muutama euro.)

Ero

Ison Britannian EU:sta eron äänekkäin edustaja ilmoitti yöllä, että tavalliset, kunnon ihmiset voittivat. Eilinen 23.6. on nyt maan uusi itsenäisyyspäivä.

Tätä olen pelännyt. Tämän olisin halunnut estää. Vastustan tavallisia, kunnon ihmisiä.

Kysymys on valtiollisesta toiminnasta. Tiedossani ei ole ainoaakaan sellaista tapausta kymmenen tuhannen viimeksi kuluneen vuoden ajalta, että tavalliset, kunnon ihmiset olisivat hallinneet.

Heillä ei ole rahaa eikä aseita. Heillä ei ole koneistoa.

Ensimmäinen arvaus: britit ilmoittavat nyt eroavansa EU:sta, ja sitten ei tapahdu moneen vuoteen mitään ihmeempää. Prosessi kestää vuosia, ja Iso Britannia on teknisesti jäsen neuvottelujen päättymiseen asti.

Cameronin ajatus selvien etujen hankkimisesta eroprosessilla on kummallinen ja vieras todellisuudelle. Vastapuoli eli EU joutuu tekemään tärkeät päätökset yksimielisesti. Vaikka EU tietenkin ajautuu petkuttamaan myös itseään ja toimivaan omiensääntöjensä vastaisesti, englantilaisten neuvotteluetua ei siitä huolimatta pysty arvaamaan.

Tämä saattaa olla monien käsitys. Ero on kuin avioero. Viedään haasteasiakirjat tuomioistuimeen ja jäädään odottamaan käsittelypäivää. Ero ei tule voimaan yksipuolisella ilmoituksella.

Tässä tapauksessa kansanäänestyksen tulos on vailla merkitystä EU:lle. Brittien on vedottavat Lissabonin sopimuksen artiklaan 50.

Pääministeri Cameron voisi ehkä tehdä sen, mutta tällä hetkellä, perjantaina, ei ole tietoa, onko hän pääministeri vielä maanantaina. Parlamentti oli selvästi EU:ssa pysymisen kannalla. Parlamentti tuskin voi viitata kintaalla kansanäänestykselle. Äänestyksen tulos vei poliittisen pohjan sekä hallitukselta että parlamentilta.

Ensimmäinen huomautus: kansanäänestys isossa asiassa on tavattoman huono ajatus. Kukaan ei ole vastuussa lopputuloksesta.

Tuosta syystä Suomessa kannatettu kansanäänestys Natoon liittymisestä on samanlaista hullutusta kuin kansanäänestykset ydinenergiasta. Onhan meillä poliittisia joukkoja, joiden mielestä sodasta eli hyökkäyksen torjumisesta olisi järjestettävä kansanäänestys, varsinkin jos hyökkääjä on Venäjä. Logiikka on sama kuin äänestettäessä paloasemalla siitä, lähdetäänkö sammuttamaan tulipaloa.

”Kaikki valta neuvostoille” katosi Neuvosto-Venäjällä aatteena ja ajatuksena noin kahdessa viikossa vallankumouksesta. Kaikki valta siirtyikin niille, joita sotamiehet ja matruusit sattuivat tottelemaan. Työmies- ja sotilasneuvostojen mietiskelyt osoittautuivat turhiksi.

Poliittisissa vaaleissa hävinnyt hallitus eroaa ja enemmistöttä jäänyt presidentti siirtyy virkakautensa päättyessä toisiin tehtäviin.

Jos käy niin onnettomasti, että äänestyksen jälkeen ilmenee epämiellyttäviä seuraamuksia, äänestäjät eivät ole niistä vastuussa. He vain käyttivät oikeuttaan ilmaista kantansa ja tekivät sen vapauden ja tasa-arvon merkeissä. Veljeys jäi, koska nyt maassa on virallisesti kaksi joukkuetta. Jalkapallo-ottelu päättyi 52 - 48.

Myös Brysselissä osataan vanhastaan tarkoittaa eri asiaa kuin sanotaan. Sitä ei ole sanottu vielä, mutta EU:n piirissä mietitään, mikä on paras tie EU:lle, ei paras tie kokonaisuuden kannalta, ei paras tie Ison Britannian kannalta.

Saksalle ja Ranskalle on edullisinta tehdä kahdenkeskisiä sopimuksia brittien kanssa etenkin omasta vientikaupastaan.

Ranskassa ja Hollannissa on heti vaadittu vastaavia kansanäänestyksiä. Milloin Suomessa esitetään sama ajatus, jää nähtäväksi. Itse ajatus on osa Perussuomalaisten puolueohjelmaa. Myöskään Ruotsi ei jää sivuun eikä varsinkaan Tanska.

Entä jos todella purettaisiin koko roska? Siihen ei ole varaa. Tehtäisiin seuraavat vuodet kansliatyötä (lainsäädäntöä), kun huonon taloudellisen tilanteen ja ulkorajoilta tänne pyrkivien ja ulkorajoilla tilannetta seuraava Putinin Venäjän takia kiireellistä olisi saada taloutta eli siis tuottavaa toimintaa kuntoon.

Henkilökohtainen arvaus: seuraavaksi Trump voittaa USA:ssa presidentinvaalit. Brittien äänestys ja sen tulos on amerikkalaisille pettämätön todiste, että kunnon ihmisten tahto kukistaa ”poliittisen eliitin”. Tiettävästi kaikki Trumpin kannattajat ovat kunnon ihmisiä. Kuka epäilee tätä, kysyköön heiltä itseltään.

Englanti on ydinasevaltio ja USA on maailman suurin ydinasevaltio.

Ydinasevaltio tarkoittaa nykymaailmassa, että sellaisen maan kimppuun ei voi hyökätä. Edes Kiina ei voi. Kiina kävi ydinsodan partaalla Neuvostoliiton kansa 1962. Mao ilmoitti, että miljoonan kiinalaisen henki ei heitä heilauta. Ydinaseet ovat parantuneet niistä ajoista ja niitä on enemmän.

Henkilökohtainen arvaukseni: koska käytettävissä on satakaksikymmentä todella kallista asianajotoimistoa ja koko tilanne on syvästi oikeudellinen, sekä Bryssel että Lontoo ovat jo nyt saaneet vastustamattomia tarjouksia.

Menettelyssä on kaksi vaihetta. Ensin hankitaan riittävän pelottavia vaikeuksia briteille. Skotlanti aloittanee ryhtymällä viimeinkin eroamaan Englannista. Ehkä punnan kurssi ja sen perässä osakekurssit toimivat automaattisesti.

Kun todellisuus alkaa paljastua, järjestetään uusi kansanäänestys.

Se on huono vitsi, että äänestäjät pitäisi vaihtaa. Kyllä samat äänestäjät ottavat valintoja tehdessään tarkoin huomioon sellaiset tosiasiat kuin eläkkeiden ja tukimaksujen takkuamisen tai vähentymisen. Ei Suomeenkaan tullut 1945 kauheaa määrää kommunisteja. Äänestäjät olivat samoja suomalaisia kuin ennenkin. Neuvostoliitolle ja siten lännelle mieluisa joukko sai äänivyöryn. Kylmän sodan kynnyksellä äänet ohjautuivat muualle. Äänestäjät olivat samoja.

Mettumaari

Jos EU olisi ollut tarkkana, Englanti olisi velvoitettu juhlimaan juhannusta. Ei siellä silloin olisi voinut järjestää mitään vaaleja, kun missään ei olisi ollut ketään.

Kaksi kertaa olen käynyt vasiten kävelemässä Esplanadin päästä päähän juhannusaamuna aikaisin. Ne olivat erikoisia aikoja. Oli syy, pakkokin, pysytellä kaupungissa. Mutta kyllä Helsinkikin oli aavekaupunki.

En taida mennä nyt; luulen että siellä on koti- ja ulkomaisia harhailijoita sen verran, ettei efekti ole enää niin hurja.

Vanha ja rehellinen suomalainen tapa oli laittautua johonkin rannoille ja sammua liikaan viinaan johonkin kivenkoloon. Sitten alkoi tulla huviloita niin että yöpyminen onnistui sisätiloissa, joskus jopa laverilla.

”Oikeaa” juhannusta ei oikein ole muualla kuin Ruotsissa ja meillä ja Baltiassa jotain perinnettä, joten täällä on nähtävästi päällekkäin kaksi perinnettä. Toinen on tämä karnevaali, johon liittyy välttämättömänä osana tanssiminen ja reipas remuaminen. Kiitos Hannu Salaman, ”juhannustanssit” saattaa edelleen sisältää tuon sävyn. Poliiseilla on ikävä tapa sekaantua ihmisten asioihin, jopa vesillä. Kerran puhallutettiin Haukivedellä. Venepoliisit sanoivat, että olin ainoa täysin selvä veneilijä ehkä koko Suur-Saimaalla.

Toinen juhannus sisältää Jussi Björlingiä (”Midsommarnätterna…) ja kuivaa vermuttia säletuolilla istuen, olkihattu kallellaan. Tapahtuuko Bergmanin ”Mansikkapaikka” juhannuksen aikaan? Tuntuu mahdottomalta. Ei kesällä järjestetä promootioita eikä nimitetä kunniatohtoreita. Mutta se Bergmanin elokuvan loppukuva, uni isästä ja äidistä, sisältää yli sadan vuoden takaisen keskikesän kaikki elementit. Isä onkii, puku päällä.

Karnevaaliperinne on tallella niissä lauluissa, jotka eivät ole enää muotia. ”Juhannuspolkka Paksulassa” ainakin sisältää tuon arvojen kääntämisen päälaelleen. Nurkassa muori se perunoita kuori ja veisasi helvetin vaivasta. Vaari se hihkas ja pullolla sihtas ja sanoi se jo näkevänsä taivasta.

Muistan eräänkin vaikean valinnan. Olisi ollut mahdollisuus mennä silloinkin Ilmasotakoululle Lentäjien juhannusjuhlaan. Lentonäytös ja noin kaksikymmentä tuhatta humalaista oli aina kiinnostava näky. Toisaalta teki kovasti mieli Evijärvelle, jossa laskettaisiin pitkäsiima ja soudeltaisiin muuten vain, koivunkäppänä veneen kokkaan tuettuna.

En muista ratkaisua. Molemmissa tuli käytyä, mutta luullakseni en ollut lentokentällä sinä vuonna kun laskuvarjohypyssä sattui kuoleman aiheuttanut onnettomuus. En varmaan ollutkaan, sillä olin hyvin pieni, koska tädin mieheni Esko oli vielä lennonopettaja ja yhtenä mukana lentonäytöksessä. Siihen aikaan hypättiin kaksitason siiveltä eli kone oli Stieglitz tai Viima. Yhden kerran nähtiin reaktiohävittäjä, de Havillandin Vampire.

Erään kerran Piri hyppäsi kahdella laskuvarjolla eli irrotti toisen ja katsojien kauhistuttua avasi ilmassa toisen. Vai oliko hyppääjä kapteeni Kallio? Vihurilla vedettiin vaakakierrettä aivan pinnoissa. Kuka lensi? Kärkkäinen – vai Allinen vai Tarvosen Polle?

Muistan sellaisia lentämisen mestareita, joilta onnistui vaakakierre jopa ilman lentokonetta, varsinkin jos palaili kerholta kylille Ketojanmäen kautta.

Meilahti kertoi pyydettäessä lentämisen metsänhoidollisista näkökohdista. Hän oli ajanut metsään isosta Junkersista alkaen monia eri konemalleja äskettäin päättyneen sodan aikana ja osasi sanoa, kuinka monta kiintokuutiometriä pinotavaraa syntyy, kun koneen rymäyttää kasekseen. Moranella ja tietenkin Pyryllä pääsi metsään yrittämättäkin. Ne olivat äkkinäisiä muljahtamaan.

Kun tilapäismajoituskin täyttyi, lentävät rupesivat kuskaamaan remuavia humalaisia Lapuan suoralle, josta sai toikkaroida kymmenen kilometriä päästäkseen takaisin kylille. Sekin keino kiellettiin aikanaan. Ja lentävillä ei tässä tarkoiteta lentäjiä.

Kai me olimme enimmäkseen järvellä. Isäni syntymäpäivä oli sama kuin juhannus, kunnes Vilkuna senkin pilasi ja juhannus muuttui liikkuvaksi juhlapyhäksi.

Näin arvokkaassa yhteydessä tekisi mieli sanoa, että suuntaan tai toiseen juhannus oli Suomessa kollektiivinen psykoosi, jonka kunniaksi Suomi meni kiinni ja avain heitettiin hukkaan.

Evijärvellä sangen tunnettu ylistarolainen tehtailija joi juhannusta hyvässä seurassa. Joku erehtyi kitisemään, että hyvät juhlat eikä eväissäkään ole moittimista, mutta kun ei ole kokkoa.

Tehtailija riemastui, kaateli peräprutkun bensat jerrikannusta lattialle ja paiskoi myrskylyhdyt perään, karhasi juhlavieraat kaislikkoon kurkkua myöten ja sytytti. Kun kesämökki paloi, hän tiedusteli, kelpaako kokko. Ja sai kysymykseen myöntäviä vastauksia.

Käräjillä häntä syytettiin yksin teoin tehdyistä murhapoltosta ja vakuutuspetoksesta. Syytteet hylättiin, koska hän oli omin käsin kastellut juhlavieraat ja varmistanut, ettei ketään jäisi liekkien saaliiksi, eikä tupanen ollut lainkaan vakuutettu.

Evijärvessä on niitä pieniä saaria, ja vallitsevissa oloissa rakentaa sai mihin lystäsi, ja hyvänä pidettiin, jos sattui jättämään oikein rakennuslupahakemuksen, jonain vuonna.

Oli meilläkin samalla tontilla lähemmäs kymmenen huvilaa, koska isoisä innostui sellaisten timpraamisesta vanhoilla päivillään.

Hänhän oikein kävi lääkärissä pyytämässä sellaista todistusta, josta kävisi ilmi, että ei terveydellisistä syistä pysty käymään Kettusaaressa puolukassa, mutta pystyy toisaalta rakentamaan yksinkin hirsitaloja itse piiluamastaan materiaalista. Tai saattoi siinä olla joskus autokorjaamolta Jussi joo-miehenä mukana. Eli sopivaa juhannusta itse kullekin!

Paikka auringossa

 

Ennen minulla oli paikka auringossa, linnusta länteen, tuulispään alapuolella. Juuri sitä muurahaiset harmittelivat.

Nyt valmistelen samanlaista millimetripaperia, johon isäni merkitsi asianajotoimistossa debiteraaukset eli kunakin päivänä merkityt veloitukset. Hän oli sensaatiomaisesti ottanut käyttöön kartonkikansiot, jokaiselle toimeksiannolle omansa, ja kansioon kirjoitettiin lähtemättömällä musteella, mitä oli tehty ja mistä piti laskuttaa.

Muistelen että Borenius ei oikein pitänyt tästäkään, kuten ei kaksinkertaisesta kirjanpidosta eikä tilinpäätöksistä. Asianajajan ei kuulunut ansaita. Hänelle piti vain ilmaantua jostain varoja järkevään elämään. Asianajajat ja kirjailijat eivät saaneet palkkaa eivätkä palkkiota, vaan ”honoraarin”, arvostuksen osoitukseksi vaivihkaa annetun rahasumman.

Heti kun olen keksinyt sopivan mittaamisperusteen, alan piirtää käyrää höperöitymisestäni. Nyt olen muistellut neljä päivää erään hyvin tärkeän ja hienon taidemaalarin nimeä, vaikka hän on minulle kaikkein merkityksellisin.

Vähän väliä yritän muistaa, mikä oli Paul Cézannen nimi. En saa sitä päähäni. Osaisivatko lukijat auttaa? Pitäisikö kysyä Äidiltä? Ehkä ei. Hän muistaisi että Rudolf Koivu.

Sopiva kvantitatiivinen keino olisi tuntemattoman tai puoliksi unohtuneen kielen kielioppi, etenkin taivutuskaavat. Voisi kerran viikossa kokeilla, mitä on unohtanut. Miten liikkumisen sitten ottaisi huomioon? Psykofyysinen suorituskyky alenee päivä päivältä. Pääsisikö YouTubeen harjoittamalla munajuoksua kerran viikossa? Suussa ja kummassakin kädessä lusikka, jossa raaka kananmuna. Tuo pelto olisi nyt sopivat alusta, kun se on putkitöistä kohdittain liejuinen, kauttaaltaan kuoppainen ja liukas.

Jos liimaisi vielä kiiltäviä kangaspalasia lakkiinsa ja valehtelisi, että näin kerään aurinkopaneeleilla sähköä sytkäriini, siirtyisi sellaistenkin ihmisten hullun kirjoihin, jotka ovat ehkä vielä epäilleet. Propellipää on niin vanha termi. Henkilökohtainen, mobiili tuulivoimala olisi kuitenkin kehittelemisen arvoinen ajatus. Ihmiset kulkevat napit tai kuulokkeet korvissa ja sanka suun edessä, eikä heitä kuitenkaan kukaan toimita hoitoon.

Paikkaa auringossa näyttävät tavoittelevat kiihkeimmin, kovin kyynärpäin ne, joilla on alkava melanooma. Sen syövän lajin ja auringon infrapunasäteilyn yhteys on tosiasia. Vähälle pigmentille jääneiden ihmisten aurinkokylvyt olivat kerran asiantuntijalääkäreiden neuvo. Minulla on tallessa valokuva erään tuohon tautiin menehtyneen ihmisen auringon otosta keväthangilla, hopeapaperia pään ympärillä, jotta posket päivettyisivät.

Mikä oli kerran suosittujen alppiaurinkolamppujen ja solaarioiden vaikutus, sen joku saattaa joskus kertoa. Rusketus on mennyt muodista nopeasti. Vain Trump ei ole kuullut asiasta. Hänellä on televisiokuvissa kasvoillaan aina sairaalloinen, vastenmielinen keltaisenruskea väri. Ehkä se viittaa Floridaan tai vastaaviin riemukkaisiin paikkoihin. Ehkä se kuitenkin on television vaatimaa meikkausta.

Asiantutijat ovat ihmisiä, jotka saattavat olla väärässä. Henkien manaajat ja ennustajat eivät ole väärässä. Heillä on muita selityksiä kysyjille, jotka tahtovat tietää, miksi asiat menivät aivan toisin kuin väitettiin.

Vähän väliä tässäkin esiintyy ajatus ”äänestäjät ovat aina oikeassa” eli ”pulinat pois”.

Tuo lause on tylsämielisyyden osoitus.  Neljä (tai viisi) tuntia maratonilla alittaneet ovat aina oikeassa…? Äänestäminen ei ole missään tekemisissä oikean eli tulevaisuuden hyvän ennakoinnin kanssa. Se on sosiaalinen järjestelmä eikä politiikassa mitenkään korvaamaton. Ruotsin kuninkaasta ei äänestetä eikä Englannin kuningattaresta; markkinointina kuningashuone on mainio ajatus. Vähäpätöisten virkamiesten valitseminen vaaleilla, kuten sheriffien ja alituomareiden eräissä Yhdysvaltojen osissa, on mielestäni erittäin huono ajatus.

Brittien Brexit kuulostaa samalta kuin ”Ellet anna mitä tahdon, ammun itseäni jalkaan”. Olen seurannut sivusta pummia, joka työnsi vuoroin toisen, vuoroin toisen jalkansa liikkeellelähtöä yrittävän auton renkaan alle tehostaakseen kolikon kerjuutaan. Ajatus on selvä. Ellei autoilija anna vaan ajaa toisen jalkaterän yli, siitä se riemu repeää ja varmasti maksaa.

Muunnelma on tulla autolla ruuvimeisseli kourassa ja ruveta raapimaan. Käsittely loppuu vasta kun rahaa alkaa löytyä. Verkkorikos (tietokoneen etälukitseminen) on tämä sama ajatus.

Britannian kuuluminen EU:hun on yhtä monimutkainen kysymys kuin Skotlannin kuuluminen Isoon-Britanniaan. Pohjois-Irlannin kuuluminen samaan Yhtyneeseen kuningaskuntaan on tunnetusti toivottoman vaikea kysymys.

Koska en ymmärrä asiasta tarpeeksi otin Brexit puheeksi vain ihastellakseni, että ensimmäistä kertaa näin runon sanomalehden pääkirjoituksena. Se oli HS, ja suomennos oli keskinkertainen. Runoilija on 1600-luvun britti John Donne. Tässä alkuteksti.

No man is an island,
Entire of itself,
Every man is a piece of the continent,
A part of the main.
If a clod be washed away by the sea,
Europe is the less.
As well as if a promontory were.
As well as if a manor of thy friend's
Or of thine own were:
Any man's death diminishes me,
Because I am involved in mankind,
And therefore never send to know for whom the bell tolls;
It tolls for thee.

Murha

 

 

Selvät numerot osoittavat, että viihteenä myyty murha kiinnostaa ihmisiä loputtomasti.

Murhan tai tapon kanssa ei juuri kukaan joudu elämässään tekemisiin. Myös Suomessa henkirikokset ovat hyvin harvinaisia. Mutta todelliset väkivaltarikokset eivät nekään kiinnosta ihmisiä. Edes lyhyitä yhteenvetoja ei viitsitä lukea.

Ja varman niin on hyvä.

Yksi hutera selitys olisi projektio. Oma kuviteltu kuolema ei ole yhdentekevä. Se juuri on asia, jota ei kuitenkaan halua mietiskellä. Toisen kuolema saattaisi olla kimmoke, joka kenties poistaa paineita.

Suomessa itsemurhat ovat paljon yleisempiä, noin 800 vuodessa, liikenteen huomioon ottaen ehkä hiukan enemmänkin. Henkirikoksissa menehtyy 100 – 150 ihmistä. Kuolleita vuodessa on noin 50 000.

Henkirikosten uhrit ovat sellaisia ihmisiä, jollaisia ette ole koskaan nähneet tai ainakaan katsoneet tarkemmin. Vanha sanonta ”jäsentenvälisistä” on edelleen kohtuullisen totta: välienselvittelyjä juoppoporukoissa.

Mutta murha on kulttuurihistoriallinen ilmiö, ja vaikka nykyisin tutkitaan virkeästi sellaisiakin asioita, joita vielä hiljan pidettiin turhan omituisina ja tutkijan oman hyvän maineen kannalta vaarallisina, selvityksiä on vähän.

Varmaan kymmenen vuotta siten kirjoitin tässä tappamisesta, josta oli silloin tullut erinomainen kirja (Dave Grossman). Useimpia ihmisiä on yllättävän vaikea opettamaa tappamaan ja vielä taistelutilanteissa yllättävän monet ammuskelevat ilmaan, jotteivat vain surmaisi ketään.

En halua käyttää sanoja ”vietti” enkä ”vaisto”. Niitä on käytetty liian paljon selityksiin, jotka ovat osoittautuneet virheellisiksi tai riittämättömiksi. Mutta pidäkkeet ovat vahvoja ja tuomareiden dilemma on tuttu: tervejärkinen ihminen ei yleensä tapa toista, mutta kaikkia surmaajia ei mitenkään voi todeta syyntakeettomiksi.

Rikosoikeudellinen järjestelmä, etenkin vankilat, kehittyi omaisuuden suojaksi. Henkirikoksille oli pitkään omat käytäntönsä, ja esimerkiksi meidän ilmansuunnallamme kuninkaat arvioivat varmaan oikein, että julmatkin teloitukset pönkittivät juuri kuninkaan valtaa. Menneisyydessä henkirikos oli sukujen keskinäinen asia, josta saattoi selvitä maksamalla verirahan (sakon). Toisin kuin tärkeitä asioita – perintöjä, maanomistusta – henkirikoksia ei välttämättä tuotu lainkaan tuomioistuimiin.

Ne kirjailijat, jotka kehittivät murharomaanin, olivat omituisia ihmisiä. Ehkä he olivat myös nerokkaita. Poe tuli kuuluisaksi ja Doyle tuli erittäin kuuluisaksi.

Edelleenkään ei saisi kustantajaa eikä tuottajaa hienolle käsikirjoitukselle, jonka nimi ja aihe olisi esimerkiksi ”Kuka varasti rouva Skrofilta haloja?”

Ranskan suuren vallankumouksen terrori oli määrältään vähäistä. Pakkohan sitä on verrata vallankumoussotiin ja etenkin Napoleonin sotiin, joissa sai surmansa määrättömästi ihmisiä.

Giljotiini oli voimannäyttö. Kuvauksista päätellen julkinen teloittaminen aiheutti omasta aloitteestaan paikalle kerääntyneille vahvoja tunteita, joista seksuaaliset tunteet eivät taida olla kovin kaukana.

Tämä pari on pakko mainita syvyyspsykologiaan menemättä. Sensuuri oli tätä kirjoitusta lukevien elinajan Suomessakin ajoittain ahne etsimään sopimatonta sukupuolisuutta ja kieltämään sellaisen esittämisen, mutta suhtautui lähes poikkeuksetta hyvin rauhallisesti henkirikosten näyttämiseen ja kuvaamiseen.

Muistan erittäin hyvin ne pari tapausta, joissa elokuvasensuuri otti silmätikukseen taiteellisesti korkeatasoisia elokuvia, kuten Peckinpahin ”Olkikoirat”. ”Raaistavuudesta” puhuttiin myös ”Hurjan joukon” yhteydessä. Enää tuota sanaa ei käytettäisi, koska monikaan ei väitä enää tietävänsä varmasti, että raakojen elokuvien katsominen raaistaa katsojaa. Siis ellei katsoja istu itse elokuvatarkastamossa.

Luin ja näin ”Tuntemattoman sotilaan” lapsena, tuoreeltaan. Elokuva ja kirja vaikuttivat monin verroin voimakkaammin kuin mikään murhajuttu. Se ei aivan riitä selitykseksi, että sotaelokuva oli ”tosi” ja murhajutut eivät.

Piiloisessa mielessä näyttää olevan osasto pahoille asioille. Niin kauan kuin helvetin pelko kaikkine tulisine järvineen oli ihmisille totta, se oli tietysti kuolemaan paljon pahempi ajatus – kadotus ja kärsimys oli oleva ikuinen.

Itävaltalainen Karl Kraus keksi erikoisen julman ajatuksen: kuoleman jälkeinen elämä onkin totta, mutta mitään Jumalaa tai taiasta ei ole olemassa. Kuolleet nousevat haudoistaan ja alkavat ihmetellä, miten saisivat aikansa kulumaan, kun aikaa ei enää ole.

Helvetin ja ikuisen rangaistuksen pelko sammui vähitellen. Ehkä se oli osa sivilisaatioprosessia, että näin kävi.

Ehkä raamatullisen helvetin väistyminen oli vaikuttamassa siihen, että keksittiin kaikille maanpäällinen helvetti eli ensimmäinen maailmansota.

Ihmiskunnan suuria keksintöjä lueteltaessa teollinen tappaminen jätetään yleensä mainitsematta. Sama oivallus toteutui kuitenkin toisessa maailmansodassa vielä verrattomasti tehokkaammin ja sen jälkeen olemme olleet neuvottomia. Mahdollisimman suuren kärsimyksen tuottaminen mahdollisimman monelle ei ole menettänyt suosiotaan, mutta suurvaltasota on ongelma. Hulluimmatkin hallitsijat tietävät, että ydinaseisku on itsemurha.

Ehkä on sitten niin, että murhakirjat eli tavalliset dekkarit tulevat pian kääntymään laskuun, koska todellisuus on jo löytänyt uuden teeman: joukkomurhat.

Ainakin Yhdysvalloissa mediahuomio on suuri ja keskustelu sarjatuliaseista on kiihkeää. Myös Suomi on muodissa mukana. Holtittomassa ammuskelussa ei ole paljonkaan tutkittavaa ja selvitettävää, varsinkin jos ampujakin kuolee. Mutta kirjoitettavaa ja kuvattavaa riittää.

 

Hodari

 

Turkulaiset tuttavani kummastelevat, että olen lukenut kaikki 27 Jussi Vares -kirjaa. Luulen että tuttavani paheksuvatkin. Helsinkiläiset taitavat olla samaa mieltä, vaikka en ole kehunut heille kuvauksia turkulaisista nähtävyyksistä, kuten kuuluisien ravintoloiden miestenhuoneista.

Reijo Mäen edelliset kirjat ovat vaatineet lukijalta hiukan päättäväisyyttä, mutta uusin on kyllä huonoin. Tosin nimi on osuva. Mieleen tulee huoltoaseman kuumalaitteessa taikinaiseksi tahnaksi mennyt herkku, jossa on päällä härskiintyneeltä vaikuttavaa makkaran rasvaa.

Olen pinttynyt Outsiderin (Aarne Haapakoski) ihailija. Osaan arvostaa juosten kustuja julkaisuja, jos niissä on lorinaa. Mäeltä on lähde kuivahtanut.

Suomen hauskinta oli ennen että pappi ja poliisi joivat viinaa lepikossa ja joku hukkasi housunsa. Nykyisin ihastelun aihe on pahantapainen yksityisetsivä, jonka juoma on Laitilan Kukko ja juhlahetkiä kruunaa lasillinen jaloviinaa kokeneella liikkeellä kurkkuun heitettynä. Ja aamulla tai sitten puolilta päivin heräillään naisen vierestä, jolta on kysyttävä, että kukas sinä olitkaan ja missäs me oikein tapasimme.

Yksi Vares-elokuvista oli hyvä. Seudulla liikkuessani luon Turusta Rauman suuntaan tullessani kunnioittavan katseen tuossa tarinassa esiintyvään motelliin, joka tuo mieleen edellä esitellyn hodarin.

Jännäri ja humoreski edellyttävät kumpikin tarinan iskijän taitoa. Juonella ja uskottavuudella ei ole niin väliä, jos juttu on viihdyttävä. Veijo Meri oli tässä mestari, sekä kirjoissa että luonnossa.

Ruotsalainen dekkari ja tanskalainen jännäri sisältävät kokemuskuvia, jotka ovat oikeasti kiinnostavia. Stieg Larson oli saanut jostain taikasauvan. Vaikka hänen tarinansa olivat itse asiassa samaa pötköä, joka jatkumistaan jatkui, lukija juuttui niihin kuin pussilliseen pähkinöitä.

Ja sitten ovat jännityskirjailjat, jotka tekevät oikeasti kirjavaa kudosta silmälle iloksi ja mielelle ravinnoksi, ja on myös se arvokas, Simenonin aloittama perinne, joka tuo mieleen jazzin, iholle hiipivää tunnelmaa, sumua laitureilla, sinistä, suurta taitoa jota ei tuoda tarjottimella.

Koska Mäen Vareksista ehkä ”Keltainen leski” (1999) oli mallikelpoinen kotimainen, nyt joutuu miettimään, mikä kaikki on muuttunut.

Otavan sanotaan pelaavan kaikissa toimissaan varman päälle. Yleensä julkaistaan vain sellaisia kirjoja, jotka menevät kaupaksi.

Uskottavaa tietoa yksittäisten kirjojen menekistä ei anneta. Vaikeaa se olisikin. On kirjoja, joista väitän tietäväni, että niitä on myyty näin tai noin monta tuhatta, mutta siitä ei tehdä numeroa, että ainakin puolet on kipattu kuorma-autolla jonkin kirjapörssin pihaan alle niteisiin käytetyn paperin hinnan.

Mäen kirjasta haluaisi sanoa, että kun kirjoittaja on tunnetusti taitava ja osaa olla hauska, tulos olisi ollut paljon parempi, jos tekstin ääressä olisi vietetty enemmän aikaa. Ennen sanottiin törkeästi, että teksti olisi täytynyt kirjoittaa uudestaan. Nykyisinkin on kirjailijoita, jotka tekevät sen käskemättä.

Tässä tapauksessa lopputulos eli myynti ja markat ei olisi muuttunut. Jo syntyessään keinotekoinen ja vuosikymmenien väljähdyttämä kuvio – juoppo entinen ylioppilas suruttomana sankarina – oli vanha jo Mauri Sariolan käyttäessä sitä. Arvaan, että Vares-kirjojen menekki on tasaisen laskeva. Mäki ei ilmeisesti näe aihetta tehdä asialle jotain. Eikä kustantaja.

Tämä esittely on hiukan aggressiivinen siksi, että tulkitsen tarinan kammottavat ja samalla mahdottomat yksityiskohdat yritykseksi pitää kiinni yleisöstä tai jopa kalastella.

Myös korkeakirjallisuudessa eli taideproosassa hirvittävyydet ovat muotia. Se kertoo jostain. Se ei kerro ”aikamme ihmisen turvattomuuden tunteesta”. Kaikkien aikojen ihmiset ovat tunteneet olonsa turvattomaksi, ja aina aiheesta. Kauhukirjallisuus on vanha perinne. Pöyristyttävät tarinat arvioitiin lapsille sopiviksi kirjallisen kansansadun varhaisvaiheessa. Aina mainittujen Grimmin veljesten lisäksi muutkin, myös H.C. Andersen, julkaisivat myös jokseenkin kaameita tarinoita.

Ehkä se on makuasia. En ole väkivaltakuvausten vastustaja. Suhtaudun siihen samalla tavalla kuin musiikkiin. En aloita sinfonian kuuntelemista rymistelykohdasta, koska kehittely on niin miellyttävää ja rymistely tehoaa kahta kauheammin, kun se on valmisteltu.

Waltarin Karvajalka on kaameimpia tietämiäni kirjoja – eräin kohdin. Lukeminen ottaa lujille, mutta kertomus on niin vahva, että lukematta ei voi olla. Kidutuskohtausten kuvauksilla on tarkoitus. Jakso Barbarasta sisältää vieläpä hienon käänteen, kun noitamestari ikään kuin sortuu omaan piikkiinsä.

Mäki ei ole korjannut uusimman kirjansa tasapainovirhettä. Alusta puoleenväliin hissutellaan yhdentekevissä ympäristössä. Lopulla henkilöitä alkaa sataa tai jo esitellyt saavat uusia ja uskomattomia ominaisuuksia ja jopa surkimukseksi kuvattu sivuhenkilö (Tom Hylsy) alkaa artikuloida tunteitaan odottamattoman eli siis häiritsevän yllättävästi.

Vareksiin on vanhastaan liittynyt satiirisia nostoja. Päähenkilön hampparimaisuus on mainio keino nostaa esiin turhantärkeydestä pullistelevia piiloidiootteja.

Nyt tällaista kärkeä saattaisi hakea viihdeteollisuuden kuvauksista, mutta valitettavasti esiin nostetut hahmot jäävät yhden lauseen miehiksi ja naisiksi.

Erikoista ja kukaties kirjoittajan omaakin kyllästymistä kuvaavaa on ympäristön katoaminen. Ennen Vares viihtyi kaupungissa, jonka nimi on Turku ja jonka kuvaus oli vivahteikasta ja ajoittain yllättävää. Nyt päähenkilöstä tulee mieleen se ”Pikku Prinssin” juoppo, joka istuu tuskin itsensä kokoisella planeetalle tyhjentämässä pulloa ja säälimässä itseään. No. Itse asiassa en kauheasti pidä Saint-Exuperystä, joten se siitä. Ja Vareksesta. Näkemiin nyt hyvin paljon, kuten joku on katsonut aiheelliseksi laulaa.

Pilke

 

Pilke on suomeksi klapi. Klapi syntyy sahaamalla koivuhalko kolmeksi tai neljäksi pätkäksi ja hakkaamalla pölkyt kirveellä halki.

Usea eilinen kommentoija johdatti selitykseen. Miksi toiset harrastavat epäselviä asioita, kuten jalkapalloa tai runoutta?

Vastaus: muuttuvien kokonaisuuksien (hahmojen) käsittäminen on ihmisen perusominaisuuksia. Sanakenttä muuttuu koko ajan. Vaikka et ottaisi kuin kolme tai viisi sanaa, joka kerta kun palautat ne mieleen, ne ovat erilaisia kuin viimeksi. Muistiin palauttaminen muuttaa niitä. Lisäksi ne voivat luoda uusia yhteyksiä muistikuviin, toiveisiin tai tunnetiloihin. Lisäksi ne ovat eri ihmisille erilaisia. Koppivanki ja savenpolton tuntija näkevät tiiliseinän eri tavoin. Silti molemmat lukevat tiilenpäitä.

Nykyisin on paikallaan sanoa, että luonnossa virkistyy ja metsässä viihtyy. Vähään aikaan ei ole kuulunut täsmennyksiä, miten ihmeessä näin tapahtuu. Eikö raitiovaunussa virkisty ja kuppilassa viihdy?

Menneellä ja nykyisellä maailmalla on vain yksi ero, ja sitä eivät kirjoittajat huomaa. Menneisyys oli liikkumaton. Nykyaika on liikkuva.

Hauta on tapa olla tunnustamatta kuolemaa. Haudattavien koristeleminen on ollut tapana useita kymmeniä tuhansia vuosia. Hautojen koristeleminen on tullut sen rinnalle. Tuhkan sirotteleminen tuuleen tai mereen taas on huonoa runoutta.

Suuri kuvio meillä on yläpuolellamme, mutta sen muutosten seuraaminen paljain silmin ei ole jännittävää.

Hämmästyttävä, muuttuva maailma on ympäristömme. Sanon sitä itse luonnoksi, kiinnostumatta luonnontilaisuudesta – tuulta ja sadetta; pensaita, puita ja kasveja; joskus armon lintu.

Kaupunginrakentajat menettivät otteensa ehkä maailmansodissa. Pahan lähiön väliaikainen muuttumattomuus ei jätä silmälle muuta ravintoa kuin valon leikit. Muinaiskansat tavoittelivat muuttumattomuutta ja heidän jäljiltään on kiveen hakattuja kaupunkeja ja erittäin suuri määrä rakennuksia, jotka kestävät vuosituhansia, myös jatkuvaa käyttöä. Sama korkokuva oli vaeltavinaan auringonnousun maille sukupolvesta toiseen.

Liikkeen toisintamisen varhaiset muodot ovat teatteri ja urheilu. Viimeksi mainituista tiedämme hyvin vanhat Olympian kisat. Ensi mainituista on tallella yhtä vanhoja käsikirjoituksia. Todennäköisesti erilaiset riitit, noidan tanssit, ovat melkein sama asia kuin teatteri. Nykyisin niitäkin voi harjoittaa sähköisesti tai ulkoilmatilaisuuksissa.

Eilinen kuva meni sivu silmien. Se oli kai tarkoituskin. Tämän päivän kuva alleviivaa viestiään.

Jonkun tuntemattoman omistama Porsche on nykyaikaa, esimerkki tavattomasta insinöörintaidosta ja samalla hämmästyttävästä turhuudesta. Sen hinta on iso raha tuotteesta, jolla ei voi tehdä mitään. Mahtaako edes Keski-Euroopassa oikeasti olla teitä, joissa voisi rajoituksia rikkomatta nauttia tuon kulkuneuvon kiitetystä kaarrekäyttäytymisestä tai ottaa käyttöön sen paljon puhuttuja voimavaroja?

Silmissäni tuo auto on Vebleniä, siis silmiinpistävää kulutusta, jonka tarkoitus on vain korostaa omistajaansa ja masentaa katsojia.

Kuvan betonimöhkäle on sama kuin eilen. Aika varmasti se on ison ilmatorjuntatykin jalusta ja Kirkkonummen Munkinmäen seudulla sijaitsevana siis neuvostoliittolaisten rautatieaseman suojaksi rakentama. Se on miehityksen muisto,

Mielestäni se symboloi myös sammaltuneena ja hyödyttömänä reaalisosialismia ja sen menettelytapoja. Ennen paikkakunnan aatteelliset tekivät toivioretkiä miehityksen muistopaikoille mutta tuskin tälle jalustalle.

Tuollaisia möhkäleitä saisi olla enemmänkin. Hitaasti muutosta ja muuttumattomuutta hahmottavia varten vieressä voisi olla mainostaulu: Venäjä suureksi.

On käynyt ilmi, ettei se kommunismin aate ollutkaan niin tärkeä. Venäjälle uskollisia suomalaisia on tänäkin päivänä, myös eduskunnassa.

Joko joku on kirjoittanut, että isänmaallisuus on rasismia? Nationalismi ainakin kuuluu olevan. Mutta se on vaikea käsite ja tarkoittaa milloin mitäkin.

Tänään tai huomenna yritän ratkaista ongelman. Neljä kiloa pilkkeitä maksaa huoltoasemalla suunnilleen saman kuin neljäkymmentä kiloa Hongkong-tavaratalossa. Mutta sitä 40 kiloa en oikein rupeaisi käsittelemään edes kottikärryillä. Hintaero vain herättää mielenkiintoa.

Koska lämmitystä ei voi käyttää ainakaan kuukauteen, nyt on otettu pitkästä aikaa käyttöön takka. Enimmin siinä poltetaan kakkosnelosen pätkiä ja seinistä revittyjä rimoja.

Keskuslämmitys ja yleisvalaistus ovat turmelleet aistejamme.  Meilläkin oli Savossa jo yli 30 vuotta sitten sähköpatterit, jotka saattoi napsauttaa päälle, mutta eniten käytettiin sitä mainiota kamiinaa ja ajoittain uunia.

Mutta olin kyllä unohtanut että palava tuli on mielenkiintoisempi katsella kuin monet elokuvat ja miten ihastuttava ja tyynnyttävä hyvää lämpöä hohkaava tiilipinta on pellin sulkemisen jälkeen, ja vielä aamullakin.

Saven polttaminen on sama asia kuin historia. Kivikautta jäsennetään keramiikan mukaan.

Polttamatta kuivattu savitiili – englanniksi eli espanjaksi eli arabiaksi eli egyptiksi adobe on kaiken kulttuurin alku. Joissakin paikoissa savitiiliseinät ovat seisseet kymmenen tuhatta vuotta. Sana oli faraoiden Egyptissä ”dbt”.

Tiiliin sekoitettiin hiukan heinää tai lantaa. Historiaan samoin.