Parta

Tähän huusholliin ei kollega Valtaojalla ole asiaa, vaikka hän on ansioitunut tietokirjailija. Suomen nyt jo sammuvan kirjankustannustoiminnan varhainen suuri voitto oli Sillanpään brändääminen. Se oli pakko tehdä, koska mies oli lakannut kirjoittamasta siitä yksinkertaisesta syystä, ettei enää kyennyt, ei selvänä eikä juovuksissa. Puhe on siis ajasta sodan päättymisen jälkeen.

Joulupakinoita ja sitten muisteloita kirjoittivat Otavassa ainakin Vilho Suomi, Maijaliisa Auterinen ja Heikki A. Reenpää. Kuulemani mukaan Sillanpäätä itseään ei niillä vaivattu, koska ääneen esittäminen sujui häneltä. Hän esitti noita tarinan palasia jopa Herttoniemen puiston penkillä, vaikka kuulijoita ei olisi ollut.

Tämä horiseva vanhus, jonka kuvaa voitte katsoa kaikista hyvin varustetuista hakukoneista, oli jouluperinteen alkaessa 58-vuotias.

Olen muuten tavannut Sillanpään oikeastikin ja surukseni joutunut tarkastelemaan tilejä hänen kuoltuaan. Perukirjasta en ole oikein varma – mutta Ilmari Kiannon perukirjan jouduin laatimaan. Kummankin menestyskirjailijan yhteenveto toi mieleen sananlaskun, jonka mukaan pyyssä ei ole kahden jakoa. Molemmat kirjailijaherrat olivat eteviä edistämään asiaansa kustantajan kassalla ja persoja makealle ja kunnianosoituksille.

Kalotteja eli patalakkeja oli nähty, mutta kokoparta oli uskalias. Jotkut yhdistivät sen Marxiin, useammat kylähulluun. Sellaisia kuljeskeli; olen itse nähnyt.

Täysparta oli muutenkin kavahdettava asia. Lapsuuteni Suomessa kolmas mielleyhtymä oli ryssän pappi. Sanottaisiinko varovasti, ettei sellaisia ollut oikeasti nähty, mutta siitä huolimatta tai sen takia ajatukset eivät olleet aivan myönteisiä.

Eräs kylänmies rupesi siellä meillä päin kuulemma vedon lyötyään puhumaan kirjakieltä ja pitämään partaa. Häntä pidettiin hulluna. Kaikki lapset juoksivat katsomaan aidan takaa partaista miestä. Rohkeimmat irvistelivät ja näyttivät kieltä.

Itse pelästyin hiukan, kun isäni tuli kerran Lapista kahden viikon parrassa. Siihen toimeen kipakasti kehotettuna hän kävi kiireesti ajamassa parran pois. Mutta kauhu ehti kouraista. Hänellä oli muutenkin jotenkin kummallinen suhde karvoihin. Samalla kun meidät lapset kynittiin ajan tavan mukaisesti mulipäiksi kesän tullen hän antoi kerran vetää omankin tukkansa hyvin lyhyeksi. Ja siihen menivät runsaat, säkkäräiset kiharat, jotka olivat tehneet hänestä hiukan epätavallisen näköisen. Tilalle kasvoi aivan tavallinen tukka.

Olin elänyt 26-vuotiaasta siinä uskossa, ettei partaa pysty kunnolla keritsemään omin käsin. Parturi oli oltava, mutta jokin aika, ehkä kymmenen vuotta, meni ihmetellessä, kun Stockmannin parturi lopetettiin. Vasta aikojen kuluttua ymmärsin mennä naisten kampaamoihin, vaikka siellähän oli kyllä miehuus katkolla.

Ehkä jokin pilkkasana teki tehtävänsä, koska nuoruusvuosieni ”partaradikaali” ja ”risuparta” panivat minut jähmettymään pahuuteeni.

Olen kirjoittanut tähän asti osoittaakseni, että teidän lukijoiden on erikseen mietittävä, kenellä tuttavistanne on parta ja kenellä ei. Se on kauan sitten lakannut merkitsemästä mitään ja sen jälkeen näkymästä.

Nopean henkisen rappeutumisen myötä olen muuttunut hyvin neitimäiseksi. Kun tiedän, että nukkavieru yleisvaikutelma vähentää dramaattisesti eläkeikäisen uskottavuutta ja että keskeinen komponentti on huonosti ajeltu parta, menin kuin meninkin törsäämään Philipsin liian kalliin partatrimmerin. Siinä on muka laser – käytännössä ikään kuin taskulamppu, joka piirtää iholle suoran viivan ja on helpottavinaan tarkkaa työtä.

Olin aivan ihmeissäni, kun kävi, ilmi, että vekotin toimii! Omakätisen ajelun ongelma on tuloksen toispuoleisuus. Se valitettavasti näkyy pahasti. Tämä nyt syystä tai toisesta toimii niin, että partaansa voi ohentaa melkein ongelmattomasti toiselta ja toiselta puolelta niin että tulokseen voi olla tyytyväinen. Laitteen mukana tulevia ritilöitä on tietenkin syytä käyttää.

Innostunein olen siitä, että kun vanhana nahka menee ohueksi, raapiminen ja nipistäminen tuntuu entistä pahemmalta. Pienet haavatkaan eivät houkuta. Tuossa tyyriissä vehkeessä on toistakymmentä leikkausasetusta niin että siirottavat karvat voi toden totta katkoa kaulalta pahemmin kiroilematta. Näin on lapsenlastenkin turha odottaa oppivansa uusia, mielenkiintoisia sanoja kuuntelemalla kylpyhuoneen oven takana.

Kehaisen vielä aiheesta RFM. Nyt näin ensimmäistä kertaa käyttöohjeen, joka oli toteutettu pelkillä kuvilla, ilman tekstiä, ja niin on, että tästä saa selvän.

  (Kuvassa anonyymi eli tuntematon henkilö.)

Mielettömyyksistä

Aivan pois tiehensä hyvin laadittu Venäläisen kirjallisuuden historia (toim. Ekman – Turoma, Gaudeamus, 2011) osoittaa surullisesti, mihin on jouduttu. Ennen oli Ruotsissa ja jopa meilläkin menneisyyttä koskevia yleisesityksiä, jotka joku kummallinen ihminen oli raapustanut alusta loppuun. Rafael Koskimiehen ”Maailman kirjallisuus I-IV” ilmestyi 1960-luvulla. Luin sen. Yliopistolla taidettiin lukea Henrik Schückin rutikuivaa Yleistä kirjallisuushistoriaa. Verkko kertoo, ettei miespolo ollut lainkaan kiinnostunut tekstianalyysistä ja että hänet on haudattu Uppsalan vanhalle hautausmaalle.

Analyyttisesti haen yhteyttä näiden asioiden välille. Kävin minä kerrankin juuri tuolla hautausmaalla. Paljon siellä oli vanhaa ja katoavaa.

Uusi venäjän kirjallisuuden historia on porukalla kirjoitettu. Toimitustyö on pätevää, joten haitta ei ole suuri, mutta kyllä tämä on sinistä maitoa oli siis pastöroitua ja vakioitua, vailla sanottavaa makua ja kehuttavaa ravintoarvoa, mutta ei kuitenkaan ”maitojuomaa”.

Vanhat jäärät kirjoittivat yhtä horjahtamattoman kuin perusteettoman  ylimielisyyden vallassa. Heillä oli yleensä ”näkemys”, jonka he tavallisimmin olivat kopioineet huolellisesti Saksan 1800-luvun julkaisuista, joissa puolestaan kellosepän mielikuvituksettomuus yhtyi sittisontiaisen peräänantamattomuuteen.

Ekman ja Turoma mainitsevat uskomattoman tosiasian esipuheessaan. Sitten vuoden 1880 Venäjän kirjallisuudesta ei ole julkaistu yleisesitystä. Sitä he eivät taida korostaa, ettei niitä juuri ole ilmestynyt muuallakaan, paitsi Neuvostoliitossa, jossa kuitenkin suhtautuminen toteen ja tapahtuneeseen oli luova. – Itse olen käyttänyt vähäisiin tarpeisiin Mirskyä.

Kun tämän uuden suomalaisen kirjan opettelee huolella ja tenttii kunnialla, voi luottaa perehtyneisyyteensä. Suomessa on ollut kauan tapana myös lukea venäläistä kirjallisuutta, jollat tarkoitetaan tässä kirjoituksessa niitä suuria. Heidän runoutensa olisi tasoltaan huikeaa, mutta sen lähestyminen on vaikea, myös venäläisille. Sama koskee näytelmää, oopperaa, kuvataiteita arkkitehtuuria huomioon ottamatta, musiikkia…

Suomi ja kohta sen perässä Ruotsi on luultavasti tätä nykyä maailman sivistyneimpiä seutuja. Meillä on perinteinen aitiopaikka nauttia parhaasta, mitä Venäjä, Saksa, Ranska ja Englanti ovat tuottaneet. Puolen vuosisadan takainen ns. modernismin valitettava syrjähyppy Yhdysvaltain kirjallisuuteen alkaa olla muisto vain. Hyllystäni löytynyt valikoima Fleminginkadun koulukunnan romaanitaidetta ikään kuin pyytää päästä kotiin, johonkin seudun antikvariaattiin, jos niitä vielä on. Toimeliaiden teinien aikaansaannokset eivät elä enää. Toista on innoitukseltaan syvän venäläinen, joskus laveaksikin sanottu proosa. Eeva Joenpelto ehti vielä kuvata 1990-luvun taitteen kasinotalouden käsittämättömän tietävästi ja taitavasti, ja 1970-luvun kaupunkiin kömpineiden tuntijana hän tietenkin oli vertaansa vailla.

Venäjän kirjallisuuden suurin nimi on ehkä Charles Dickens. Englantia ensimmäisenä kielenään puhunut Tolstoi omaksui juuri häneltä tunneherkän poikien seikkailukirjan keinot ja tuli osaksi venäläisten käsitystä itsestään. Tosin hänen neljää kirjaansa Krimiltä, nimenomaan Sevastopolista, jossa hän taisteli vapaaehtoisena sotilaana, ei varmaan juuri nyt kaivata.

Nämä suurimmat romaanikirjailijat, Gogol, Tolstoi ja Dostojevski, erikoistuvat sangen varhain suoltamaan uskomattomia mielettömyyksiä venäläisyyden syvyydestä. He matkustelivat Euroopassa varmistumassa havainnoistaan. Vain Venäjällä oli aitoa, syvää, inhimillistä, uskonnollista jatkuvuutta. Lännessä on vain pikkuporvarillista rahanpalvontaa ja erilaista näennäissivistystä.

Tämä venäläisyyden valuvika ei lakkaa lumoamasta. Juuri samat henkilöt, jotka näkivät ja kuvasivat julmasti aatelin ja akateemisen säädyn moraalikadon – ja tässä tietenkin hiukan nuorempi Tshehov oli ylimpänä – ja kauppiassäädyn sekasortoisen tolkuttomuuden, puhumattakaan talonpoikien verenhimoisuudesta, kiipeilivät sitten erilaisille jalustoille julistamaan Venäjän pyhyyttä, vaikka vertaisi mihin.

Neuvostosensuuri osoitti luonteenomaista etevyyttä edistämällä Tolstoin mainetta maailman parhaana kirjailijana, mitä hän kenties olikin, ja sallimalla julkaista osaa Dostojevskin tuotannosta; tosin korkeimmalla korotettiin niistä huonoin, ”Rikos ja rangaistus”.

”Rikoksen ja rangaistuksen” heikkous on tarinan huonosti kätketty tarkoitus – hyökkäys Tolstoita vastaan eli se kysymys, kuka tässä on maan ja maailman paras kirjailija. Dostojevski kai huomasi varhain, että Tolstoi aikoo järjestää maan ja maailman uudestaan. Siksi hän osoitti, miten ne vain eivät järjesty, ja käytti välineenään länsimaisen, järkeenkin perustuvan rikosoikeuden kuvailua ”sydämen totuuden” rinnalla. Mutta tulos oli niin paljon hienompi ”Karamazovin veljeksissä”, ”Idiootissa” ja ”Riivaajissa”. Viimeksi mainittu muuten on kuin kuvaus tämän päivän Kremlistä.

Edellytys ja ehto

Luulin ensin, että sanomalehden uutissivun isoon kuvaan oli otettu Memlingin tai Holbeinin ”Kristus ristillä”, mutta se olikin ministeri Arhinmäki, kuvan oton yhteydessä juuri tuonpuoleisuuteen siirtyvä.

Yhdennäköisyys on erehdyttävä. Lonttoposkinen Kristus tuli muotiin samaan aikaan kuin itse aiheutettu nälkiintyminen, romantiikan aikakaudella. Ruokkoamaton tai lammaskeritsimillä nyrhitty parta liittyy omassa mielessäni juutalaisuuden kiihkeimmin oikeaoppiseen siipeen. Miltä Arhinmäki näyttäisi mustassa huopahatussa? Sepä pitäisi nähdä.

Olen selvillä siitä, että muuan aikansa arvostetuimmista papeista oli Arhinmäki, Erkki. Taisi olla Paavon vaari. Hän oli näkyvä nimi siinä pappisjoukossa, joka opetteli rehellisesti ja kärsivällisesti puhumaan muidenkin kuin kirkkokansan kanssa. Hänen kerrotaan löytäneen tiet työläisten lähelle ja lähestyneen köyhiä ja vaivaisia.

Näinä päivinä on taas sivuttu ylisuuren kirkkomme ja sitä upottavan perinteen painoa. Arhinmäen kannattaisi nyt ruveta varajeesukseksi. Paikka on vapaana.

Jeesus, Marx ja Lenin saarnasivat köyhille. Stalin kohdisti sanansa ”todellisille työtätekeville” tai turvautui sanaan ”proletariaatti”. Se on kirjattu ilmaantuneeksi vuonna 1853. Olisiko ollut Engels asialla? Hän oli monipuolinen mies. Itse sanan taustalla on latinan ”proles”, ”jälkeläiset” eli ne joilla ei ole muuta kuin lapsia.

Jossain vaiheessa Suomessa ei enää ollut köyhää väkeä. Ehkä he unohtivat itsekin itsensä jälleenrakentamisen ja raskaiden idänsuhteiden aikana. Vasemmistot osoittivat julistuksensa työläisille. Kun ylioppilaat sitten alkoivat 70-luvulla laulaa työläisistä ja seuraavaksi kolmannen maailman köyhistä, heräsi epäily, olivatko he sellaisia tavanneet.

Nyt myydään tunteita. Klassisten talousteorioiden mukaan tunteista on siis niukkuutta, koska muuten ei olisi kysyntää. Kauppiaat nimittävät tätä tavaraa ”elämyksiksi”. Jopa kuolleissa kappaleissa kaivataan ”wow-efektiä”. Suomeksi se olisi ”ohhoh” tai ”kattos pirua”.

Muutos on hyvin suuri. Jos sellaisia lainkaan ajateltiin, arveltiin kai, että tuo ”elämys” on saavutettavissa ainoastaan työllä, kieltäymyksillä ja säästämällä. Köyhillä ei kuitenkaan ollut varaa sellaiseen ylellisyyteen. Köyhien oli tiedettävä paikkansa. Se oli jossain sian purtilon ja kissankupin välissä.

Teeskenneltyjen tunteiden markkinoilla myyvät hyvin kaikki virkkeet, jotka alkavat ”lapsiperheet” tai ”vanhusten hoito”. Näihin molempiin on panostettu paljon ainakin vuodesta 1937 (kansaneläkelaki). Niistä käytiin julkista keskustelua ainakin vuodesta 1860. Kirjoissa sanotaan, että sotien välisenä aikana suuri pulakausi osoitti, miten reikäinen järjestelmämme oli.

Tänäkin päivänä oikeiston perustelu on sama kuin 1860. Yhteiskunnan tuki opettaa köyhät entistä laiskemmiksi, ja lisäksi he haisevat vielä enemmän. Kannattaa miettiä päivän muotisanoja, syrjäytyminen ja kannustimet. Kun vaihtoehtoja on muka vain kaksi, yhteiskunta ja yksilö, koville joutumisen vihjataan johtuvan yksilöstä. Perinnevasemmisto vihjaa sen johtuvan yhteiskunnasta, siis yhteiskunnallisista epäkohdista.

Nationalismin eli kansallismielisyyden tai kansalliskiihkon keskeinen tehtävä on pettää köyhiä ihmisiä. Suojeluskuntia saanee sanoa isänmaallisiksi? Isänmaallisuutta ei käy erottaminen nationalismista. Suojeluskunnassa sai harjoitusten yhteydessä ruokaa, ja lisäksi ehjät vaatteet. Kaikkien historiakirjojen jälkeen on hämärää, mikä määrä riveissä oli köyhiä ihmisiä. Käytännöllisesti kai arvioitiin, että köyhät ovat punikkeja, eivätkä punikit voi olla isänmaallisia. Vasemmiston puolueet, myös demarit, pitivät parhaansa mukaan tätä käsitystä yllä Talvisotaan asti.

Yksilö – yhteiskunta ei ole toimiva käsitepari. Yksilöä ei ole oikeastaan olemassa. Sellainen keksittiin keskiajan lopulla poliittisen luokan tarpeisiin. Sitä ennen lännessäkin oli vain sieluja ja sitten alle 1 % näitä sieluttomia, jotka määräsivät kaikesta. Eräässä surullisessa mielessä Euroopan ensimmäinen fasisti oli Luther, joka korosti henkilökohtaista, yksilöllistä suhdetta muun muassa Jumalaan. Siihen asti myös kirkolle oli riittänyt, että ihminen teki temput siten kuin piispa ja hyvä tapa vaativat. Luther muuten oli myös nationalisti, kauan ennen muita.

Jos nyt Suomen vasemmisto haluaisi paljon ääniä ja kannatusta, sen pitäisi tuomita jyrkin sanoin V. Putin, joka ei tiettävästi ole nähnyt sen suurempaa vaivaa vähäosaisten vuoksi, mutta on sen sijaan nostanut kunniaan Venäjän ja venäläisyyden eli siis nationalismin. Ja sanoma on mennyt läpi. Ne siellä uskovat ihan vakavissaan. Ja uskoa siihen vaaditaankin. Kun meillä juuri Arhinmäen puolueessa on järjelle käsittämätön myötämieli entisen Neuvostoliiton nykyisiä ilmeneviä kohtaan, tuosta asiasta saisi mielellään tehdä selkoa. Mitä ajatella, kun lauluissakin ”Työn orjat” muutettiin takaisin muotoon ”Suuri ja mahtava”?

Eipäs

Kuulijan tai lukijan tarkkaavaisuus kestää keskimäärin 17 sekuntia.

Luulin minäkin, että tämä on vanhuutta. Ei se niin ole. Jos tuon tolpan toiselle puolelle pääsee, 17 minuuttia menee kuin varkain ja sitten 170. Enempää ei perse kestä. Yliopistollinen tapa on hyvä: kaksoisluento eli tunti ja kolme varttia on enin, myös seminaarissa. Tupakoinnin surullinen taantuminen on tehnyt hallaa addiktion osoittamalle rajalle, joka oli 50 minuuttia ja sitten kymmenen minuutin tauko.

Mutta esimerkiksi viikolla esittäytynyt Bonnierin uusi tirehtööri ei ole selvillä tästä julkaisualan alkeisopista. Sitä vastoin Otavan uusi hallituksen puheenjohtaja on. Muistan hyvin, miten hänen vanhempansa erosivat ja jostain asiasta tuli sanomista; edesmennyt esimieheni lausui tämän kuolemattoman ennustuksen – ”Casimir Ehrnrooth on hampuusi, josta ei koskaan tule mitään. Sanokaa minun sanoneen.”

Tiedättekös, lapset – kadonnut suomalainen äärioikeisto oli siitä erikoinen joukko, ettei siellä juuri kukaan käsittänyt rahan merkitystä eikä käyttöä. Niinpä kun joku vaati vaikkapa avioeron yhteydessä enemmän varoja tai vastaavasti kieltäytyi maksamasta jotain esitettyä summaa, tätä pidettiin huonona käytöksenä.

Pekka Haukinen –vainaja (”Johnny Walker”) ikuisti 60-luvulla Ylioppilaslehteen vanhan vitsin. Kun Jeesus heitti Genesaretin järven halkijuoksun yhteydessä kahdella nopalla kolmetoista, Pietarilta paloi päre, ja hän lausui nämä sanat: Herra, Herra – anna jo ihmeittesi olla. Tämä on rehellistä rahapeliä.

Niinpä jo kenraali Walden omaksui ja oppi jo varhain yrmeän asenteen myös virka- ja aatetovereihinsa. Näillä oli ikävä tapa ängetä ”isänmaan nimessä” toisen lompakolle.

Silloin kun tytöt ostelivat kukkahuiveja ja pojat kääntyivät Stalinin uskoon, olin itsekin menettämässä uskoani kapitalisteihin. Olin kuvitellut, että eräät tuntemani esimerkkihenkilöt, esimerkiksi kustantajat, joilla oli tapana antaa sata tuhatta markkaa jokaiselle pyytäjälle, olisivat olleet jonkin minulle tuntemattoman, biologisesti uhanalaisen lajin edustajia. Ei se niin ollut. Kun roikutin kravattia kaulastani Pörssiklubilla, Suomalaisella Klubilla tai Seurahuoneella, jossa kokoontui rotarien Helsinki ykkönen, totuus valkeni kammottavana. Riistäjät eivät osaa riistää!

Osaamattomuus näytti johtuvan siitä, ettei asia edes kiinnostanut heitä. Se riitti, että kukin sai teikaroida arvon ja perimän edellyttämässä järjestyksessä ja hymyillä kuin puuhevonen kuutamolla, paitsi nämä PYP:in isot herrat, jotka olivat perinteisesti yhtä hauskaa väkeä kuin pienempien maaseurakuntien haudankaivajat.

Kuten tietävät ne, jotka ovat syystä tai toisesta vilkaisseet matrikkelitietojani, olin korkealla norsunluutornissa, kun Suomessa kohisi, kasino kilisi ja sitten muutaman vuoden kuluttua häkki heilui. Minuun olisi tuomioistuinten ja runouden maailmassani sopinut vallan hyvin maininta, jonka Dani Katz sijoitti esikoisteoksensa nimiöön: näillä henkilöillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, kuten heillä ei todellisuudessakaan ollut.

Bonnierin herra sanoi, ettei ongelma ole sisältö, vaan miten asiakkaat löytävät esimerkiksi WSOY:n tuottaman sisällön. Otavan herra puhui jotain elämysmatkailusta.

Noilla kahdella yhtiöllä ja Tammella kolmantena ja Gummeruksella (tuuliajolla) on valtava backlist eli käytettyjen ”oikeuksien” varasto. Ennen oli sellainen tapa, että kustantaja voi elvyttää todella halvalla loppuunmyydyn kirjan ja siis julkaista uuden painoksen.

Jos nyt joku – minä – opiskelen Eeva Joenpellon romaaneista, miten eletään ihmisiksi, WSOY:n kotisivulla on neljä hänen romaaniaan, joista yksi on tilapäisesti lopussa, toista ei sivusto lainkaan tunne ”osta”-napsautuksesta huolimatta ja niitä kahta muuta ei muuten vain saa. Äänikirjoista neliosaisesta Lohja-sarjasta ilmoitetaan kolmea, joista kaksi on tilapäisesti lopussa.

En luulottele, että vanhempi suomalakinen romaani kiinnostaisi myyntimielessä, kun ei uudempikaan kiinnosta. Bonnierin herralle ei varmaan kerrota, että kirjojen ja myös lehtien myynnin surullinen suunta on kahden tekijän summa, kustantajien oman taitamattomuuden ja kirjailijoiden nahkea epäluuloisuuden.

Olen sommittelemassa julkaisua ”Kullervo Kemppisen Lappi” tai sen tyylistä antologiaa. Aion runnella tekstejä. Kirjallinen noutopöytä on ajatukseni. Se noudattaa tuota twitter-maailman ja muiden ihmissuhteiden 17 sekunnin sääntöä. Repikää siitä. 

Zetor

Sanaleikki on kakaramainen, mutta Ferguson ei ole nimensä veroinen kirjassaan ”The Great Degeneration. How Institutions Decay and Economies Die” (2013). Kirjaa suosittaa Penguinin merkki, ja sitä kai myydään kuin korppuja hyvin varustetuissa kirjakaupoissa. Ainakin minulle myytiin.

Tässä kirjassa Ferguson kehittelee eilen esittelemiäni isoja argumentteja. Imperiumi eli imperiumi-valtio viittaa monikansallisuuteen. Kirjoittaja huomauttaa – siinä eilisessä kirjassa – että esimerkiksi Stalingradin ja El Alameinin taistelussa oli molemmilla puolilla merkittäviä joukko-osastoja kumminkin kymmenestä maasta. Saksalaisten mielestä Stalingradin ryssivät romanialaiset joukot. El Alamein oli yksi esimerkki monesta – Kanada ja Australia plus Uusi Seelanti sekä kunnostautuivat että uhrasivat molemmissa maailmansodissa valtavasti.

Valtaeliittiä ja ”erikoisjoukkoja” ajatellen Ferguson olisi saanut mielellään muistaa myös Ruotsin. Suurvaltakaudella eli noin 1620 – 1719 Ruotsi kävi taisteluja, joissa suomalaisia laskematta jopa 80 prosenttia sotaväestä oli ulkomaalaisia. Skotlantilaisten (kuten Ferguson) ja englantilaisten kiusankappaleiden perintö näkyy edelleen Ruotsin aateliskalenterissa ja Tukholman puhelinluettelossa (Montgomery. Douglas, Hamilton, Wright) ja valtiokalenterissa (de Geer, de la Gardie). Kuninkaat heillä on Saksasta ja Ranskasta. Ruotsin imperiumi…

Neuvostoliitto unohti kiireimmän kaupalla ”soveetit” vuopnna 1918. ”Kaikki valta neuvostoille!” Raatteen tiellä Talvisodassa surullisen kohtalon kokenut Neuvostoliiton valioyksiköksikin mainittu 44. jalkaväkidivisioona oli Ukrainasta, kotipaikka Kiev. Lukija ehkä muistaa, että divisioonan komentaja teloitettiin palkaksi vaivoistaan erään järven jäällä Stavkan eli Neuvostoliiton sodanjohdon tutkimuksen tuloksena. Raatteen tapaus oli levinnyt laajasti lehdistöön, jolla ei ollut tuohon aikaan ihmeempiä uutisia välitettävänään.

Uuden pikkukirjan keskeinen teema on ”oikeuden maisema”. Tämä taitaa olla näinä aikoina ensimmäinen vakavasti otettava oikeusvaltion kritiikki. Kirjoittaja on sitä mieltä, että brittiläinen common law on oikea ja alkuperäinen järjestelmä, mutta EU-oikeus on nyt saastuttanut sen pahasti. Hiukan yllättävästi hän yhdistää common law –perinteen myös tämän päivän Yhdysvaltoihin, vaikka myöntää, että siellä etenkin vahingonkorvauspuoli (tort) on mennyt reisille. Lakimiehet yleensä pitävät USA:n käytäntöä sekajärjestelmänä.

Suomessa yleensä luullaan, että sanakirja on oikeassa ja ”tort” siis tarkoittaa vahingonkorvausta. Niin se ei oikeastaan ole. Meillä ja muualla Euroopan mantereella ei oikeastaan ole tuon oikeudenalan vastinetta. Jopa Wikipediassa sanotaan oikean suuntaisesti, että meillä vahingonkorvausoikeus on vahvasti sidoksissa rikosoikeuteen. Tort ei ole. Se on common law’ta-

Fergusonin havaintojen mukaan ”rule of law” on todellisuudessa ”rule of lawyers” eli oikeusvaltio onkin lakimiesvaltio.

Tämä ajatus ei ole Fergusonin keksimä. Vaikka hän jopa kirjoittaa lyhyesti oikeustaloustieteestä (Law and Economics) häneltä on jäänyt huomaamatta koko alan perusoppi – oikeuden saamisen korkeat kulut heikentävät oikeusturvaa. Niin sanotut transaktiokustannukset ovat ratkaisevia. Lakimiesten liiallinen määrä on juuri näitä kustannuksia.

Silti hän on aika pitkälle oikeassa. Olen samaa mieltä siinä, että oikea, horjuneen tasapainon palauttava tuomioistuimen tai välimiesoikeuden ratkaisu riita-asiassa ei ole riittävä osoitus siitä, että oikeus tapahtuu ja oikeudenmukaisuus voittaa.

Esimerkiksi vakuutusasioissa taitaa olla aika harvinaista, että osaava lakimies ehdottaisi enempää kuin vihaisia kirjeitä vakuutusyhtiölle tilanteessa. Oikeusjuttu vakuutusyhtiötä vastaan on niin kallis juttu ja lopputulos useimmiten niin epäselvä, ettei sellaiseen pidä yllyttää.

Olen ehdottomasti samaa mieltä kuin Fergusonin lainaama Douglass North (josta olen kirjoittanut tässä usein). ”Laman ja taantuman tärkein syy on valtiovallan. Tehokasta ja huokeaa sopimusten turvaamismekanismia ei ole kyetty luomaan.” Tuo Northin mainitsema mekanismi tarkoittaa mm. tuomiota ja ulosottoa. Toisin kuin Ferguson North puhuu sopimuksista, jolloin esimerkiksi osa vahingonkorvauksista ja koko yhtiöoikeus jää ulkopuolelle.

Asia on äärimmäisen tärkeä. Toimimme noin 100 vuotta kuluttajankaupassa käteisperiaatteella; tosin elintarvikkeita ostettiin yleisesti ”kirjalle” eli laskuun. Verkkokauppa muuttaa tämän kaiken. Henkilöautot ja kesämökit ovat nyt siirtymässä verkkokaupan piiriin. Piensijoittaminen on siellä jo. Maksuhäiriöt, luottoehdot ja tavaran (palvelun) virheen sääntelykeinot ovat aivan alkeellisia ja jälkeen jääneitä. Juuri tässä mielessä oikeusvaltio ei toimi, ja kehityssuunta on huono. 

Ferguson

Julkisprofessori Niall Ferguson on esimerkki ihmisistä, jollaisia olen tavannut ja jollaisia en missään tapauksessa haluaisi tavata. Hän on äärettömän fiksu, ei älykäs, ei viisas. Kirjoittajana hän on verraton.

Jos taustaksi kelpaa 150-vuotiskausi historiantutkimusta, joka päättyi lopullisesti vuonna 2010, pidän eniten hyvin konservatiivis-oikeistolaisista ja hyvin eurooppalais-vasemmistolaisista tutkijoista. Sama muuten koskee filosofeja ja romaanikirjailijoita. Oikealta ja vasemmalta on tässä leikattu opinkappaleille kuuliaiset pois, siis esimerkiksi populistit ja moskovanmieliset.

Akateemisista papereista väitetään toista, mutta ainakin yleisölle suunnatut kirjoitukset sivuavat aina myös syvästi ei-tieteellisiä kysymyksiä, kuten esimerkiksi 1920-luvun hyperinflaation ja sitten pulakauden vaikutusta natsismin nousuun Saksassa ja totalitarismiin yleisesti. Siitä voidaan sanoa paljon järkevää – että vaikutus oli suuri – mutta suhteuttaminen historian suurimman sodan syntytekijöihin, joita on ainakin 99 muuta, on pysyvästi auki.

Fergusonin pointti on miettimisen arvoinen – ensimmäinen maailmansota oli tarpeeton, eikä Saksa ollut erikoisen militaristinen, ja jos Saksa olisi onnistunut voittamaan vuonna 1918, eräänlainen EU olisi syntynyt jo silloin, vaikka EU onkin ikävä ja paha asia, ja Neuvostoliitto olisi jäänyt syntymättä, ja Hitler näkemättä. Siitä kai ei pahemmin väitellä, että vuoden 1933 jälkeen toinen suursota oli väistämätön, ja lietsojat olivat Saksa ja Neuvostoliitto.

Ajatusketju on ”kontrafaktuaalinen” ja järjellinen, mutta kaunokirjallinen. Tyhmien ajatushyytymien liuottaminen on kirjailijan tehtävä, ei tutkijan.

Ferguson on itse moneen liemeen keitettäväksi laittautunut Brittiläisen Imperiumin ja näemmä Thatcherin ihailija, pääomasijoittajien geopoliittinen asiantuntija, Obaman vastustaja ja virttyvän median lemmikki. Hän nimittäin osaa pudotella provokaatioita, joista hän pitää kiinni senkin jälkeen, kun hänen keskeiset perustelunsa on osoitettu tahallisiksi valheiksi tai ylimielisyyden ja yleisen hosumisen aiheuttamaksi tietämättömyydeksi.

Harvardin ja eräiden muiden huippupaikkojen professorin syyttäminen tietämättömyydestä voi vaikuttaa tietämättömyyden osoitukselta. Näin ei valitettavasti ole. Tietämättömyys on tietäjän osa. Nytkin minulla on odottamassa kirjat Rooman keisarikunnan keskiluokasta ja saman valtion – markkinataloudesta. Tutkimukset vaikuttavat päteviltä, mutta ravistelevat ankarasti ajattelutapoja. Lähtökohta on raitistava – orjuudesta huolimatta ainakin myöhemmän Italian niemellä vallitsi kaksi tuhatta vuotta sitten keskimääräinen ravitsemustila ja turvallisuus, joiden tavoittaminen takaisin vei ainakin tuhat kahdeksansataa vuotta. Tutkimuskirjoissani ei asiaa mainita, mutta minun mieleeni tulee kristinuskon osaksi selittämätön menestys varhaisen keisarikunnan aikaan. Silloinhan oli joukko ”parempia” uskontoja.

Nyt arvaan, mikä on Fergusonin seuraavan kirjan aihe ja keskeinen sisältö.

Kirjassaan ”The War of the World, History’s Age of Hatred” (2006) hän puhuu selvästi Putinista ja Ukrainasta 2014.

”Kolme seikkaa selittää mielestäni 20. vuosisadan äärimmäistä väkivaltaa…  Yhteenvedonomaisesti ne ovat etninen konflikti, talouden epävakaisuus (volatiliteetti) ja imperiumin rappeutuminen. Etnisellä konfliktilla tarkoitan merkittävää epäjatkuvuutta etnisten ryhmien kesken, varsinkin välillä hyvinkin pitkälle edenneen sopeutumiskehityksen katkeamista. Tätä kehityskulkua kiihdytti viime vuosisadalla suuresti periytymisen ajatuksen leviäminen teorioina rotujen eroista – vaikka sama periaate oli taantumassa politiikan alueella – ja ”rajamaiden” etnisesti kirjavien alueiden sirpaloituminen. Talouden epävakaudella tarkoitan taajuuden ja aallonpituuden muutoksia taloudellisessa kasvussa, hinnoissa, korkokannoissa ja työllisyydessä, ja näihin liittyvää sosiaalista painetta ja jännitettä. Ja imperiumin rappeutumisella tarkoitan Euroopan monikansallisten imperiumien hajoamista niiden hallittua edellistä vuosisataa ja saatua vastaansa nousevat uudet ”imperiumivaltiot” Turkin, Venäjän, Japanin ja Saksan. Minulla on tämä mielessäni myös kun väitän, että ”Lännen taantuminen” on 20. vuosisadan tärkein ilmiö. Vaikka Yhdysvallat oli voimakas toisen maailmansodan päätyttyä – julistamattoman imperiuminsa huipulla – sen voima oli vähäinen verrattuna eurooppalaisiin imperiumeihin 45 vuotta aikaisemmin.”

Tämä on innostavaa tekstiä, ja tästä näkee heikkoudet. ”Etninen” on kehäpäättelijän suosikki. Se tarkoittaa kansaa, kieltä, kulttuuria, perinnettä. Onko Venäjä – Ukraina etninen konflikti? Jugoslavian sodassa sellaista nähtiin. Suuri osa ukrainalaisia pitää itseään erillisenä etnisenä ryhmänä. Venäjän talouden epäjatkuvuuksista emme tiedä paljon. Turvallisin mielin voi kuitenkin ennustaa, että sellaisia on edessä. Raaka-aineisiin vahvasti nojautuva talous ei vaikuta vahvalta. Ydinvoimaloiden markkinointikin saattoi saada kolauksen. Ja ajatus kitkapintojen vaaralisuudesta on tuntunut vanhastaan todelta.

Tietävätköhän ulkomaalaiset muuten, että Karjalan täydellinen evakuointi 1944 on edelleen ainutlatuinen tapaus maailmanhistoriassa? Saksalaiset kyllä pakenivat punaisia 1945, mutta heille järjestettiin Itä-Saksa, DDR. 

Putinille rauhanpalkinto

Tämä ajatus on hiukan ennenaikainen, mutta Suomessa ja mahdollisesti EU:ssa tähän mennessä tapahtunutta ajatellen V. Putinin johtama toimeliaisuus Krimillä ja (muualla) Ukrainassa näyttää edistäneen rauhaa ja yhteisymmärrystä enemmän kuin mikään muu tapahtumasarja pitkän aikaan.

Useimpien muiden valtioiden suhteet Venäjään ovat siis uudelle tavalla sotaiset. Sitä vastoin Suomessa koko kansakunta, media, asiantuntijat ja kaikki, puuskahtivat yhteen ääneen hämmästyksestä, kun hoitoalan uudistusehdotus nousi kaikkien puolueiden konklaavista kuin kaniini hatusta.

Kaikkien eduskuntapuolueiden toimia on meillä nähty vain sodan aikana. Sipilän suurenmoisuus ei ihan riitä selitykseksi. Koska politiikka on aina vastahakoisten taivuttelua, kyllä asiassa on taivutelluillakin ansionsa. Ja Timo Soini teki lopultakin läpimurron. Tämän jälkeen hänen toimintansa valtioneuvoston jäsenenä, jos nopat niin putoavat, ei herätä mainittavia vastalauseita, kirjavasta katraasta huolimatta. Hän oli myönteisesti mukana toiminnassa, jota voidaan perustellusti luonnehtia vastuuntuntoiseksi.

Mielipidetutkimuksissa pakkoruotsi saa lopultakin kannatusta. Jotkut kysyvät, mitä hyötyä Suomelle olisi puolustusyhteistyöstä tai puolustusliitosta Ruotsin kanssa. Vastaus on kyllä helppo. Ruotsissa on paljon sota-aluksia, lentokoneita ja panssarivaunuja. Meidän nilkit ovat kovia rämpimään metsissä.

Matkoissa on aina mutkia. Ruotsi on tasa-arvon maa kaikessa muussa paitsi suhtautumisessa Suomeen ja suomalaisuuteen. Mutta ehkä selkosissa on sellainen siperia, joka opettaisi.

Mielestäni nämä asiat johtuvat Venäjän uhkasta. Suomalaiset valehtelevat, ettei tunnu uhkaavalta eikä yhtään pelota. Lapsetkin toistelevat ”ei ole mitään hätää”, kun oikein pelottaa. Poliitikkojen ja sotilaiden virkaan kuuluu tyynnytellä, vaikka kuinka hirvittäisi.

Ettei kenenkään tarvitsisi erikseen kysyä vastaan valmiiksi. Suomi ja varsinkin Lappeenranta on luullakseni Putinin ja hänen iloisten miestensä mielestä liian lähellä ja uhkaa Pietarin kaupungin turvallisuutta niin että aluksi ainakin Suomenlinna pitäisi liittää Venäjään, mutta en osaa kuvitella, että Suomi olisi harmillisten pikku valtioiden listalla kovinkaan korkealla.

Ystävyyteen kansojen kesken olen uskovinani, kuten naapuritkin siellä. Valtiollisissa suhteissa ei ole poliisia, jolla soittaisi, jos naapuri pieksee akkaansa tai harjoittaa omalla puolellaan pahennusta herättävää menoa. Sellainen poliisi ei ole myöskään Nato. Se on sotilasliitto, josta helmikuinen lehtileike sisälsi otsikon kysymyksin, mistä järjestölle löytyisi jotain tekemistä tai ainakin ajankulua.

En ollut tiennytkään, että Putin lukee suomalaisia iltapäivälehtiä.

Mitä Putin tekee seuravaksi, sitä Putin ei tiedä. Koska hän on poliitikko ja etenkin sotilas, salaisen sodan spesialisti, hän tekee sen minkä tilaisuus sallii. Viime viikkoina nähty on ollut niin pätevää toimintaa, että suunnittelu on ollut perinpohjaista. Muistaakseni Erkki Nordberg –vainaja esitti aika tarkan ennusteen tällaisestakin kirjassaan Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla 2003 tai Suomi, EU, Nato ja Venäjä 2004.

Älkää kysykö tarkemmin. Tämä on vain muistikuva. Kirjojen esiin kaivaminen voisi olla hyvä ajatus.

Edellisen Krimin sodan aikana 1853 – 1856 (”Oolannin sota” tai Itämainen sota) Suomi osoitti poliittista taitoa eikä ottanut pikalainaa onneltaan. Mahdollisesti professori Z. Topelius sai hyvän miehen maineen Pietarissa ja siis kohosi myöhemmin yliopiston rehtoriksi, koska hän osoittautui jo tuossa vaiheessa merkittävänä mielipidevaikuttajana ja sitten myöhemmin Puolan kapinan aikaan tasapainottavaksi tekijäksi.

Se todellinen rähmällään olon aikakausi oli 1830-luku. Euroopassa oli ilmennyt varottavia esimerkkejä, kapinaliike. Suomessa ei ilmennyt. Tosin yliopiston kansleri joutui täälläkin kiipeliin erään kirjoista lukien lähinnä hassunkuriselta vaikuttaneen tapahtumasarjan vuoksi. Professorin viran hakija ilmiantoi kilpahakijan sopimattomista mielipiteistä.

Liemeen sekoitettu runoilija Runeberg puhui kuin ruuneperi ja selvityi lennokkuudellaan tapauksesta mutta toisaalta jäi vaille professorin virkaa. Kansleri Rehbinder käytti selityksenä klassikkoa. Ilmiantajana toiminut herra oli yhtäpitävien ja uskottavien havaintojen mukaan ollut juovuksissa kuin pulloperse sika niin että hänen kertomansa puheista ja tempauksista olivat yhtä tyhjän kanssa. Kirjoitankin muistiin vanhan tutkimus- ja kirjoitusajatukseni: kaatokännin merkitys Suomen historiassa. (Se näet ei ole vähäinen eikä kevyesti sivuutettavissa.)

Rakas päiväkirja!

Blogikirja on minustakin kummallinen ajatus. Olen luvannut lopullisen käsikirjoituksen Urpulle tänään. Aineiston perhosmaisuutta olen yrittänyt auttaa muutamalla Putin-kirjoituksella kirjan alkuun. Kuvittelen että ne mahdolliset lukijat, jotka eivät työn, levon tai sairauden takia käy Verkossa, saisivat niistä käsityksen verkon nopeudesta eli päivänkohtaisuudesta, ja samalla siitä, että ”vuorovaikutteisuus” on totta eli kirjoitukset tuovat lukijoiden kirjoituksia.

Tiedän joukon nuorehkoja ihmisiä, jotka eivät halua oppia käyttämään kirjoja, ja niin ikään elämän nousukulmassa olevia, jotka vierastavat pahasti sanomalehtiä; ellei verkosta näe, niin ovat sitten ilman.

Tulkitsen että tämä on samaa asiaa kuin eläkeläisten verkon vierastaminen. Varman väärän yleistämisen kohteita olivat mm. vanhempani. Toinen suostuu katsomaan vehkeistä vain valokuvia, toinen oli noin 85-vuotiaaksi minua edistyneempi tietokoneen käyttäjä. Nyt, kaiken jälkeen, mietiskelen visuaalista vahvuutta. Kun hallussani on museoon menossa mieletön määrä käsin kirjoitettuja ja piirrettyjä neuleohjeita, pyörittelen mielessäni kysymystä, miten tuon mallintaisi tietokoneelle. Luulen että vastaus on aivan yksinkertainen. Jos käy niin että vaativammat käsityöt, esimerkiksi pitsin virkkaaminen tai jopa nyplääminen, lisäävät suosiotaan, tablettitietokone voisi olla kovakin lehtileikkeen kilpailija.

Toisen sukuhaaran esimerkki on kartta. Hyvä kartanlukutaito voi kehittyä lievästi sairaalloiseksi. On minullakin 1950-luvun peruskarttalehti kaapin kyljessä. Sen katsominen silloin kun ei todellisuudessa katso oikein mitään, on äärimmäisen rauhoittavaa. Alkuperäinen Cézanne olisi varmaan parempi, mutta niitä ei saa ilmaiseksi. Isäni olisi varmaan innostunut varjostekartoista. Useimmat kuntien kotisivuilleen sijoittamat tavalliset kartat – katso esimerkiksi Sodankylä – ovat upeita ja tuottavat katsojalle nautintoa. Varjostekartat, joista olen ajatellut kirjoittaa kohtamoisin erikseen, ovat vielä parempia. Jos lukija on malttamaton, hakukone tottelee sanaa ”varjostekartta”. Siellä on firma, joka kaupittelee sellaisia; sama firma on ollut tavalla tai toisella tuottamassa suosikkikirjojani ”Kielletyt kartat” eli lakkautettu Suomi, suurin osin ennen sotia tehtyinä topografikarttoina.

Noita karttoja saa rahalla sekä paperille painettuna että digitaalisina. On vielä kokeilematta. Ennen kun menen kylvämään rahojani ympäri Haagaa, kokeilen vielä kolmea mieleen tullutta keinoa Photoshopissa. Ainakin tummentaminen ja vaalentaminen käsityönä (burn, dodge) ja pari filtteriä (liquify) pitää kokeilla. Hätäkös ammattilaisten on keksiä koreuksia, kun käytettävissä on numeerinen aineisto.

Olen tuntenut ihmisiä, jotka lukevat mielellään omia, julkaistuja kirjoituksiaan. Se on näkemättä, mahtavatko nuoret kirjailijat tuulettaa niin kuin urheilijat, kun saavat sieviin sormiinsa oman teoksensa. Menisin silti väittämään, että sangen tavallista on tuntea vastenmielisyyttä omaa tuotantoa kohtaan. Kuulun itse tuohon ryhmään ja olen lukenut blogikirjan juttuja häpeän puna poskilla. Hiukan auttaa kun muistaa, että tämä on itse asiassa kaikkien mielestä huonompaa kirjallisuutta. Mutta kuten sanassa sanotaan, mikä ei tapa, se myrkyttää. Hampaat irtoavat, tukka lähtee ja katse kääntyy kieroon. Entisen ajan paskakuskit, joita sanottiin rankkureiksi, olivat sen ammatin näköisiä myös saunasta tulleina.

Päivän kirjoituksen varsinainen asia on seuraavassa lauseessa. Mukaan olen valinnut kommentteja tasapainotellen eli kulloisestakin aiheesta lähtien. Sen vuoksi suuri määrä hyvin fiksuja ja ilahduttavia avustuksia on jätetty syrjään. Ne lähtevät vetämään suuntaan, jolle en ole kirjoittajana ainakaan vielä ehtinyt.

Toiseksi olen tehnyt muutamia kommentin lyhennyksiä ja merkinnyt ne näin - […]. Tähän olen turvautunut esimerkiksi sellaisessa tapauksessa, että on esitetty sinänsä tarpeellinen suora lainaus vaikkapa Wikipediasta. Jutun verkkoon tullessa tekstin näyttäminen on palvelu lukijoille. Kirjassa se ei varmaan ole välttämätön.

Jotkut ihmiset ovat kirjoittaneet jopa väitöstutkimuksia itsestään tai omasta tuotannostaan. Minusta sellainen on vähän outoa. Niinpä en ole kajonnut kerran kirjoittamaani enkä kommentoinut. Poikkeus on tietysti havaitut selvät lyöntivirheet, joita on oiottu.

Kommentoijan ei pidä antautua levottomuuden valtaan. Tietenkään en halua nolata ketään ja luonnollisesti on niin, että hengen lento ei kaikin ajoin kestä arjen valjua valoa. Tämä koskee kirjoittajaa yhtä hyvin kuin kommentoijaa.

Selvä suuri plussa muuten näkyy – tässä asiayhteydessä poseeraaminen ja pönöttäminen on kurissa. Sijalla on raikasta välittömyyttä. Kaiken kaikkiaan tunne on ollut sama eri huoneissa. Eilen lähti asunnosta kymmeniä vaatekappaleita. Vaatturi sanoi, että kun vyötärön mitasta on lähtenyt 1u7 senttimetriä, edes paitoja ei enää voi oikein ottaa sisään eikä housuja varsinkaan. Korjausten jälkeen siirtyisi perstasku polveen. Ei sillä, ehkä juuri se olisi hyvä otsikkokuva tälle er’nomaselle meiningille. (Isoisäni kielenkäytössä tuo tarkoitti kummaa touhua.)

Tänään sunnuntaina

Varoitus: blogikirjani ilmestyy ennen pitkää. Siihen sisältyy lukijoiden lähettämiä kommentteja. Mukana on varmastikin sellaisia, jotka eivät ole ilmoittaneet kommenteilla suostuvansa tähän menettelyyn. Olen miettinyt yhden rehellisen ja kaksi epärehellistä keinoa suhtautua mahdollisiin haasteisiin ja vaatimuksiin. Periaatteessa arvelen, että kun kommentit on lähetetty tässä tapauksessa aina nimettä tai nimimerkkiä käyttäen julkaistaviksi verkossa kirjoitusteni yhteydessä, tilanne ei toukokuussa tulevasta kirjasta muuksi muutu.

Mahdollisesti eri mieltä oleville olen arvioinut vahingonkorvauksen. Koska olen saanut kirjasta brutto 1000 euroa, kirjaan sisällytetyn kommentin osuus on suuruusluokkaa 1 – 2 euroa, jonka ajattelin suorittaa, asiaan kuuluvan kirjanvaihdon, tilitietojen ja vastaavien saamisen jälkeen ja sitten kun verotusongelmat on selvitetty. Nähdäkseni ennakonpidätys olisi tehtävä ja sivutuloveroprosentti ilmoitettava…

En näe sitä vaaraa, että kirjasta tulisi myyntimenestys. Jos näin käy, edelle kirjoitettu ei pitäisi paikkaansa. Todellisuudessa pidän kommenttivalikoiman ottamista kirjaan hyvin tärkeänä. Kuka muu kuin blogin pitäjä voisi haaveilla sellaisesta edusta, että hänen esittämänsä perustelut ja johtopäätökset tehdään kyseenalaisiksi?

Olen tosissani. Vaikka toista epäillään, tämä ei ole oikeassa olemisen blogi, enkä tiedä asioita paremmin kuin lukijani – paitsi sellaisissa arkisissa tilanteissa, joissa sivullinen joutuu arvaamaan. Ehkä olen paremmin selvillä kengän- ja hatunnumerostani kuin sellainen henkilö, jonka kanssa emme ole koskaan tavanneet. Edes perheenjäsenet eivät tiedä, mitä vasemmassa housuntaskussani nyt on. He saattavat kyllä arvata. Vähän käytetty paperinenäliina.

Kustantajani, jota kirjoituksen kuva ei esitä, vaikka tiettyä yhdennäköisyyttä on ehkä havaittavissa, teki eilen pohjat. En ole edes kuullut, että Reenpäät tai Jäntit olisivat pystyneet vastaavaan.

Meidät noudettiin henkilöautolla kotipihasta. Kevätpäivä oli lumoava. Olin aivan myyty, kun Kustantaja halusi käydä kahvilla Haukanpesä –nimisessä tienvarsipaikassa ja tupakalla sen edessä. En olisi elämässäni poikennut tuonne. Olen periaatteessa ABC-miehiä. Paha kahvi ja yhdentekevä iltapäivälehti on hyvä yhdistelmä.

Tuon kahvilan sisällä kasvoi puu, mänty. Se oli oikea. Omistaja kuulu olevan ponteva partionjohtaja. Ehkä siksi rakennus muistutti sisältä kotaa tai intiaanitelttaa. Puurakenteisiin oli pantu taitoa ja rahaa. Voileivät olivat hyviä ja vessa siisti.

Lampaat ostettiin Somerolta, toinen Kustantajalle ja toinen meille. Maatilakauppa voi olla hyvä keksintö. Mukaan lähti myös lammasbratwurstia, jolle olen heikko, ja erinomainen talja, puoleen hintaan Helsingin kauppojen vaatimasta. Luullakseni en ole pahemmin pyörinyt niillä seuduin. Maalaismaisema pikku notkelmineen oli juuri minun makuuni. Paikan nimi on Nokka. Verkko löytää sen nimellä Nokan lammastila.

Aikanaan kotiin palattua Kustantaja paloitteli taitavasti ruhon kuuluisassa keittiössämme, Saarekkeen päällä. Erilaiset fileet ja paistit, potkat, kinkut ja kärsät päätyivät tässä vaiheessa pakastimeen. Kokonaista lammasta syömme varmaan jouluun asti kahteen henkeen. Toisaalta olemme kyllä kovia viettämään pääsiäistä. Lampaan ruho ei niinkään mutta talja kyllä käynnisti heti päässäni musiikin – d – b – g – c ja kohta pääsävellajin (g-molli) aina yhtä arvoituksellinen g. Agnus Dei, Jumalan karitsa, h-molli-messu. Jos lukija haluaa messusta jotain Villin lännen henkistä, Quoniam on tietenkin oikea valinta. Olisiko Bach plagioinut Enrico Morriconea? Paljon mahdollista. Jos lukija haluaa jotain keväistä, Mozartin ”varpusmessu” (Spatzenmesse KV 220) avaa kohmettuneimmankin sydämen. Se on paljon ihastuttavampi kuin kuuluisa kruunajaismessu (317).

Somerolla kävimme saamassa päiväkahvia ja ostamassa piipputupakkaa (Samuel Gawith, Navy Flake) ja harjoittamassa kultiveerattua keskustelua. Kysyin rouvalta, sattuiko hän muistamaan, että ajoin hänen avioerojuttusa 40 vuotta sitten suuressa sovussa, ja kyllä hän sen muisti.

Samalla kun kiittelen ammattitaitoista Kustantajaa ja tapaamista päiväkahvin merkeissä sinnittelen sen ajatuksen koukussa, että ellei vanhempi poika olisi kiireistä ja työn raskauttamaa kansanosaa, antaisin hänelle syntymäpäivälahjaksi pistäytymisen tuossa somerolaisessa kohteessa, joka on myös kustannusliike eikä syvästi kiihdyttävistä kirjoista ole missään talon lukuisista huoneista puutetta. Melkein yhtä paljon kuin hyvin valmistettu lammas lämmittää mieltä etevästi suunniteltu ja toteutettu kirja, katoava luonnonvara.

Ja siis nyt muistin myös ruhon osille hyvän musiikin, Ave verum corpus. Kustantajasta en tiedä, mutta isänväkemme ei ole tietääkseni kirkkokansaa, vaan sosialidemokraatteja. Tosin näkyi sieltä pellon yli kirkon torni. Somerniemi, kukaties?

Maaliskuu 2014

Eilen olin luokkaretkellä eli muistelemassa muinaista kansakoululuokkaani. Vuosia sitten olin samalla koululla näyttelyesineenä sen 50-vuotisjuhlassa. Oli pidettävä puhe, ja puhe pidettiin. Silloin päivittelin mielessäni kotimatkallani, seurusteltuani asiaan kuuluvasti opettajien kanssa, että kaikki sukunimet olivat äärettömän tuttuja, mutta niiden kantajat vieraita. Taloista en tiedä, mutta vaikutelmani oli ja on, että perinnetalo on kamala asua.

Pitää kysyä joltakulta asioita tuntevalta, onko hyvinkin tavallista, että samat suvut ovat vuosikymmeniä samoissa kouluissa opettajina. Kotipitäjässäni on ainakin kymmenen sukunimeä, joista ei paljon voi erehtyä, sellaisia kuin Passi, Somppi, Pernaa, Toppari, ja pohjalaisittain tyypillisesti loputon määrä uusia eli vain runsaat sata vuotta vanhoja paikkaan viittaavia kuten Lahti, Niemi, Mäki ja Järvi – mutta ilman päätteitä -nen tai –la. ”Maanjakonimet” ovat tavallisia koko maakunnassa – Rintala, Perälä, etuliitteet Rinta-, Larva- tai Latva, ja tietenkin Yli- ja Ali-. Kyllä se isojaon vaikutusta oli, että joku saattoi saada nimekseen esimerkiksi Takamaa.

Savossa ja Karjalassa etunimeen perustuva sukunimi on lähes hallitseva, eikä nykysuomalainen välttämättä edes huomaa, että Eerikäisen takana on Eerikka tai Pelkosen Pelagios. Sukunimistä on julkaistu oivallisia selitysteoksia. Nimestäminen kuului äidinkielen yliopisto-opintoihin. Olen käsittänyt asian niin, että viimeinenkin peltotilkku ja muinainen talon paikka on kortitettu SKS:n tai muiden laitosten kokoelmiin. Viimeinen ja vaikein työsarka oli Perä-Lappi, jossa jopa karttanimistö oli perinteisesti vain vähän sinne päín. Saamelaisia muotoja alettiin tavoitella vasta muutamia vuosikymmeniä sitten. Koulukirjojeni mukaan Suomen korkein tunturi oli Haltiatunturi, välillä Haltiotunturi, nykyisin se on Haltia tai Halti. Wikipedian kuvatekstissä esiintyy Haldičohkka.

Esittelin eilen sukunimiä henkilökohtaisina brändeinä eli ansion ja arvostuksen lähteinä lakimiesmaailmassa, jonka parhaiten tunnen. Meillähän on tänäkin päivänä ainakin kaksi asianajotoimistoa, joiden toiminimi ei voisi enää paremmin kuuluttaa yhteiskunnan valtaeliittiä, Castrén & Snellman ja Serlachius & Ryti. Ei myöskään Roschier-Holmberg & Waselius tuntunut vähäiseltä, mutta harvempi tietää, että Dittmar & Indrenius on vanha ja arvostettu. Asianajotoimisto Kaarlo Castrén –kyltillä varustetun oven takana istui useita polvia sukunimen Lagus kantajia. Suomen lakimieskunnassa ei ole arvokkaampaa nimeä – ja kenraali Ruben Lagus muuten oli samaa sakkia. Hiukan erikoistietoja edellyttää sukunimien tyyppiä Tulenheimo tunnistaminen. Mitään erikoistietoja ei tarvita nimiin Procopé, Hornborg, Brunow tai vaikkapa Lilius. Minun aikanani tuomioistuinta on johtanut kaksikin tasavallan presidentin poikaa, yksi Svinhufvud ja yksi Ståhlberg, molemmat epätavallisen päteviä henkilöitä.

Tuomaridynastioista varmaan laajin oli Broms, Savossa yksinkertaisesti Rompsi. Toisaalta myös korkeimmassa oikeudessa istui vuorollaan isoisä, isä ja poika. Sukunimi oli Nybergh.

Sitten taas nimiltään läpinäkymättömiä olivat huipputekijät Heikki Haapaniemi ja Hakapää & Mattila. Muutenkin mainitsemani sukunimiteesi eli ajatus, että myös sosiaalisella liikkuvuudella kerskailevissa maissa, kuten Ruotsissa ja ehkä Suomessa valtaeliitin osa olisi ollut viisisataa tai kolmesataa vuotta samojen harvojen sukujen edustajia, alkaa kyllä sitten ontua. Mainitakseni vain sukuja henkilöitten sijasta Makkonen ja Lehtonen ovat jo läpitunkemattomia. Erittäin kuuluisa juristi oli Eero Mäkinen. Sitä en nyt satu tietämään, oliko Outokumpu Oy:n vuorineuvos samoja Mäkisiä. Viipurin hovioikeudessa oli erittäin suuri määrä B-kirjaimelle alkavia sukunimiä, mutta sitten myös runsaasti Sopasia.

Tämä ajatusleikki alkaa tuntua vaaralliselta. Jos leikkiä jatkaisi, eliitin käsitettä pitäisi laajentaa. Ehkä veljekset kultamitalihiihtäjä Veikko Hakulinen ja kansliapäällikkö Viljo Hakulinen, erittäin vaikutusvaltaisen virkamiehen (kansliapäällikkö) perikuva, kävisivät.

Miten olisi kenraalikunta? Simelius on selvää herrasväkeä (Simojoki), ja samoin Vihma (Wichman) ja Hägglund, mutta entä Heiskanen? Kenraalin poika oli tietääkseni etevä lääkäri. Simo Brofeldtin nimeä ei ehkä enää tunneta, mutta Brofeldt on selvästi huippueliittiä (Kymi Oy; Juhani Aho), ja kytkeytyy tyypillisesti mm. sukuihin Juva (Mikko ja Einar W., ennen Juvelius) ja nämä puolestaan Johanssoneihin, siis näihin joissa vilisi piispoja ja joita yhdistivät monet siteet sukuun Kaila, joka on sukuna Suomen eliittiä ajatellen uskomattoman tiheä, melkein kuin Castrén.

Sääli etten meillä ole ”taistelijanimien” perinnettä, kuten Venäjällä (Stalin, Lenin, Trotski). Muutama poikkeus onneksi on. Hj. Siilasvuo oli alkujaan sävyisästi Strömberg. Vaikka sukunimi ei taida tarkoittaa mitään, kovin se on vauhdikas. Tuota samaa ajatusta saattoi esiintyä Kansalaissodan punakaartissa.  Oma suosikkini komeasta ja vallankumouksellisesta sukunimestä on Hyrskymurto. Se jo kuulostaakin toiselta kuin jokin Kuusinen tai Manner.

Jos joutuisin pahemmin tilille näistä ajatuksista, ottaisin kyllä kirjakaapistani esiin Norssin matrikkelin. Nähdäkseni kahdenkymmenen perheen laulajat olivat osittain oikeassa. Kyllä meillä vanhat lyseot – alle kymmenen – olivat varsinaisia hautomoita. Suomalaiseen tapaan en siitä huolimatta pidä koululla kerskailemisesta. Cambridgessa tosin käväisee mielessä, että näillä on opiskelijamatrikkelikin 1200-luvulta asti.