Uskonto pois

Kyllä uskonnon opettamisen kouluissa voisi lopettaa. Siinä sivussa voitaisiin varmistaa, että toisen kotimaisen kielen opiskeleminen olisi vapaaehtoista eli valinnaista.

Päivän uutistarjonnassa vilahtaneita ”elämänhallintaa” ja ”vuorovaikutustaitoja” kouluaineina vierastan ja pelkään pahaa epäonnistumista, jos niitä yritetään opettaa. Ajatus on ymmärrettävä. Mutta jos vuorovaikutuksella tarkoitetaan tunteiden ja ajatusten ilmaista ja niihin vaikuttamista, työmaa ei lopu kesken. Jopa väittely eli taito perustella väitteitä, on huonoissa kantimissa.

Lakimiehistä osa saa elantonsa tehtävistä, jossa on usein mukana vastapuoli. Kokemukseni mukaan yliopisto-opetus ei juuri kykene kasvattamaan näitä kykyjä, vaan ne jäävät työelämässä opittaviksi. Tosin käytännön kursseilla opitaan asiointia ja asiakirjojen laatimista.

Juristeille ei riitä demagogia eli suomeksi kikkailu. Väittelyssä olisi kuten suullisessa menettelyssä tuomioistuimessa osattava esittää oikeat perustelut oikeassa järjestyksessä oikean aikaan. Lisäksi työ on enemmän kompromissienhakemista kuin oikeassa olemista.

Toinen argumentoinnin ydinalue, nimitäin politiikka, on yhtä surkeassa tilassa. Poliittiset ajankohtaiskeskustelut ovat melkein poikkeuksetta kamalia. Osasyy on toimittajien huono ammattitaito. Ympärillä on vakavia taloudellisia ongelmia. Niistä ei puhutaan harvoin ohi liturgian. Poliitikot ja asiantuntijat käyvät lukemassa lorunsa, jotka eivät oikeastaan kiinnity todellisuuteen.

Mutta siis pienet muutokset ja koulu.

Uskonnon poistaminen kouluista ja keinojen löytyessä muutenkin kulkisen vallan toimintojen yhteydestä kuulostaa toivottavasti edes jostakusta lukijasta mielenkiintoiselta, kun mielipiteen takana on mielestään määrätietoinen perinteisen evankelis-luterilaisen kirkon kannattaja. Kirkon suunnasta katsoen epäilyttää joskus, onko puolivirallinen asema etu vai taakka. Lisäksi uskonnon kuvaan vaikuttavat voimakkaasti kirkkojen ääri-ilmiöt, joista yksi on Päivi Räsänen.

Pari päivää sitten kuulin, että epätieteellistä kreationismia tarjotaan nytkin jopa opettajainkoulutukseen. Ajatus toki torjutaan, mutta on se ikävä merkki. Lisäksi se on esimerkki uskonnon opetuksen ongelmista. Jos koulussa opetetaan Raamatun (tai koraanin) sisältöä, opettajan olisi osattava sanoa, että entä tämä luomiskertomus sitten.

Muuttuneessa maailmassa uskontojen pääpiirteet soveltuvat minustakin paremmin historian yhteyteen. Peruskoulussa on hyvä opettaa, kuka Jeesus oli, oliko hän Hitlerin aikalainen, kuten eräs koululainen tässä hiljan arveli, ja millaisilla puheilla jaj teoilla hän saavutti mainetta.

Muutoin uskonnon opettaminen koulussa kuulostaa yhtä hämärältä kuin jos yritettäisiin opettaa rakkautta (joka on eri asia kuin seksi ja seksuaalinen käyttäytyminen).

Elämässä on muutakin kuin omaksuttavia tietoja. Jottei opetus muuttuisi toiseen suuntaan yksipuoliseksi ja unohtaisi oppilaiden tosia tarpeita, taidekasvatukseen olisi panostettava nykyistä selvästi enemmän.

Musiikki ja piirtäminen valmiiksi lahjakkaille ei ole ongelma. Heillä on jo nykyisin mahdollisuuksia kehittää osaamistaan. Taideaineet ovat tärkeimpiä niille, joilla ei tunnu olevan taipumuksia. Ja niiden opettaminen on mahdollista. Esitetään yksi yllättävä ajatus. Näytteleminen on nimenomaan vuorovaikutustaitojen kehittämistä ja totuttautumista tunteiden maailmaan. Jo harrastelijatasolla itse kukin huomaa, että ihmisillä on yleisesti tapana puhua yhtä ja tehdä toista. Sen toistaminen muiden katsoessa ei ole helppoa.

Sain itse Amerikassa näyttelijästudiolla ehkä parhaan opetuksen vaativaan keskusteluun. Pätevä opettaja kielsi odottamasta, että tulisi vuoro suoltaan omat repliikit. Hän toisti ja hakkasi kenkää lattiaan: yhdessä näytteleminen on tarkkaa kuuntelemista. Kun olet vilpittömästi kuunnellut, sanat tulevat suuhusi. Teho on sama opeteltua tekstiä esitettäessä kuin improvisoinnissa. Keskustelu / väittely on duetto, ei nippu sooloja.