Mitta ja mitaton II

Jäimme siihen, että runoissa ja lauluissa on yhteismitattomia alueita. Minun nuoruudessani vielä oltiin sitä mieltä, että Sibelius on parempi kuin Malmstén tai päinvastoin. Nähdäkseni tätä nykyä ajatellaan yleisesti, että tuo vertailu on mallia ”kilo on pidempi  kuin litra”.

Ilmiössä on vain yksi mielenkiintoinen piirre. Se että maku ja mielipiteet muuttuvat, ei ole mielenkiintoista. Se että hyvä ja huono ovat poliittisen ja sosiaalisen ohjauksen tai sorron välineitä, ei ole mielenkiintoista – sitä ne ovat aina olleet.

Runot antavat ihmisille sanat ja laulut äänen. Uskonpuhdistus, jonka sanotaan alkaneen 1517, oli laulava vallankumous. Keisarin ja paavin valta järkkyi. Meistä ruotsalaisista tuli aidosti valtio.

Haavikko muotoili kysymyksen, kun valta siirtyy kansalle, niin kenelle se siirtyy. Tuossa tapauksessa kansaa kuoli ja kurjistui samalla tavalla kuin keskiajan kapinoissa, ja valta siirtyi ruhtinaille, joista yksi oli tämä taalainmaalainen hevosvaras, Kustaa, omaa sukua Vaasa.

Sanat olivat tuossa tapauksessa virsiä ja laulut koraaleja. Sävelmät muodosteltiin viisaasti kauan tunnetuista kansanlauluista. Juhlavimpien virsisävelmiemme taustalla on monessa tapauksessa humalaisten renkipoikien lemmenjollotuksia ja tyttöjen puoliruokottomia ikävälauluja.

Aivan suurenmoinen keino alamaisten kurittamiseen on ollut ”vajonneiden kulttuuripiirteiden” (gesunkenes Kulturgut) teoria. Kansanlaulu- ja runous, rakennustaito, pukeutuminen ja kaikki muu olisivat heijastumaa sivistyneiden eli etevämpien ihmisten elämästä, toisin sanoen alkeellista jäljittelyä.

Tuo oli 1920-luvun ajatusmaailmaa, joka on nähtävä suhteessa 100 vuotta vallinneeseen ”kansan” ihannointiin. Suurmestarit Goethe ja Heinrich Heine olivat osanneet kirjoittaa kuin kansanlaulua; Schubertilla oli musiikissa sama taito.  Meillä Ruotsista erotetussa Suomessa tehtiin tavaton löytö. Skandinaavisen muinaisrunouden ja epiikan (saagat) rinnalle ja mielestämme ohi nousi Kalevala, joka tietenkin oli Lönnrotin hyvin taitava koonnos aidosta perinteestä. Viime vuosisadan suuret diktaattorit kohottivat ”kansan” jalustalle, nimittäin itse määrittelemänsä kansan.

Kulttuurihistoria on kirjoittamatta. Oman aikamme valtavinta kansanmusiikkia ja –runoutta ovat Elvis ja Beatles. Molemmat olivat kaupallisia ilmiöitä, mutta mitä on kaupallisuus? Mielestäni muun ohella sellaista, minkä ”kansa” (sittemmin ”kansalaiset”) ottaa omakseen. Elviksen esityksissä Beatlesien teoksissa ja saundeissa ei todistettavasti ollut mitään uutta. Molemmissa yhdistyivät taidokkaasti aikaisemmat, hyvin tunnetut perinteet.

Menestys oli äkillinen ja loputon. Muutokset olivat syvällisilä. Runous ja laulu, jotka oli yritetty pakottaa voimistelusaleihin ja seurakuntien tiloihin, palasivat teollistuneen maailman kaikkiin autotalleihin.

Tyrmistyttävä uutuus oli karaoke. Tietääkseni se syntyi tyhjästä halpojen äänitys- ja äänentoistolaitteiden myötä 1960-luvun Japanissa ja tiettävästi juuri Elviksen ja Beatlesien kappaleista se alkoi. En todellakaan ole Japanin tuntija, mutta väittävät, että nytkin arvokkaat liikemiehet saattavat parkua selvin päin taksissa karaokea, ja ilmiö liittyisi matkapuhelinten kehitykseen – säestykset kulkevat helposti mukana.

Eilen esittämäni kysymys, Eino Leino vai Juice Leskinen, on syvällinen. Lukijat löysivät Leinosta, kuulijat Juicesta jotain omaansa. Leinon  nuorempi kilpailija oli perinteinen jalustalta runoillut Koskenniemi. Juice yhdisti ehkä Juha Watt Vainion ja siten kuplettiperinteen siihen traditioon, jonka suuria nimiä ovat Dylan, Joan Baez, Leonard Cohen jne. Yhdistelmä oli totisesti suomalainen ja kuuluu samaan kenttään kuin minunkin suuresti arvostamani Hector (joka osaa laulaakin).

Elvis ja Beatlesit olivat muuten alkujaan köyhiä poikia, vailla kosketuksia ”hienompaan” musiikkiin, mutta hyvin tietoisina edellinen bluesista (joka oli köyhien musiikkia) ja jälkimmäiset kaupunkirahvaan mausta (music-hall). Suomessakin kukoistanut ”työväenmusiikki” puolestaan oli lähes poikkeuksetta musiikillista julistusta siitä, mitä työväen tulee tuntea. Kisällilauluista saattoi kyllä jäädä kaikuja tämän hetken räppiin. Kuvassa herrojen (Signora) ja muiden makua samalla hyllyllä.