Niin viimeisen päälle

Se polvi pitäisi jotenkin äyskäröidä, kun on vain turvoksissa ja vielä vikuroikin.

Lääkäri sanoi että kovasti on imunesteitä, vaikka en minä muista mitään ihmeitä imeskelleeni. Mutta kun ottaa oppineen henkilön asennon, panee tyynyn hyvin ja nostaa ketaran pikkutenavan jakkaran varaan koholle, niin melkein kuulee, kuinka lorisee.

Tieteen teossa sänky tai sohva on välttämätön väline. Kun on perimmältään filosofi, ei tarvitse edes paperikoria, koska kaiken minkä herättyään muistaa, voi varustaa sievillä ammattisanoilla ja julkaista. Otsikoksi sopii ”Lisiä oppiin hengen fenomenologiasta”.

Autoa lääkäri kielsi ajamasta, vaikka automaattivaihteet onkin, ja taitaa se totta ollakin, minä kun kerrasti kokeilin. Ei hyppää se kipeä jalka kaasulta jarrulle niin kuin yleinen turvallisuus ja säädyllisyys edellyttäisi.

Hätäkö tässä, kun muutenkin kaikki ihmiset ovat liesussa. Ei ole varsinaisesti edes asian tynkää muille kuin tietysti lukijoille. Sopii kuunnella uutisia aivan aamusta alkaen ja yrittää ymmärtää, mitä siellä maailmalla nyt oikein on päätetty, mutta kun ei ymmärrä.

Ei tule mieleen muuta kuin että Arvi Korhosen vanha, hyvä ajopuuteoria, joka on jatkosodan selityksenä moneen kertaan hylätty, tule vängällä mieleen nykyhetken kuvauksena.

Se ajopuu siis tarkoittaa Suomea. Vielä parempi, mutta tähän tarkoitukseen toivottavasti soveltumaton, on Max Jacobsonin ja Tuomo Polvisen kirjoista joskus muotoilemani versio, että Suomi on niin kuin humalainen junassa matkustaja, joka kahteen kertaan (1918 ja 1944) on ottanut ja pudonnut perikadon pikajunasta (joka tarkoittaa Saksaa), ja päätynyt aivan käsittämättömästi varsin vähin vahingoin, kuhmuin ja mustelmin mukkelis makkelis ratavarteen ja lähtenyt siitä yrittämään eväänsä juoneena ihmisten ilmoille.

Mutta nämä ovat kovasti hirveitä ajatuksia, etenkin kun niihin saattaa olla aihetta. Tuo televisio joka tapauksessa on ilmeisesti päättänyt hukuttaa kansalaisen urheilulla. Potkupallokilpailu tietysti oli aivan ihmeellinen esitys, ja sunnuntaina on luvassa vielä yksi, Italia ja Espanja, vailla oikeutta jälkimarkkinaoperaatioihin.

Muutoin ja myös kohtapäätä uhkaavia olympialaisia ajatellen katsojan mieleen tulee kuvaajien ja televisio-ohjaajan taituruutta ajatellen, että nyt on ohjelmanteko tosielämän tapahtumasta, saavuttanut niin korkean asteen, että se on lakannut kiinnostamasta.

Arvaukseni on, media kun on viesti ja sisällys toisarvoinen asia esitystapaan verrattuna, että kyllä se vehkeistä johtuu. Tässä asiassa median teoreetikko Marshall McLuhan oli puoli vuosisataa sitten erikoislaatuisen oikeassa. Hän osasi ennustaa myös Internetin 30 vuotta ennen kuin siitä tuli totta. Minua miellyttää erikoisesti merkkinä epätavallisesta älykkyydestä, että tämä kanadalainen valopää ihastui opiskeluvuosinaan Englannin Cambridgessa C.K. Chestertoniin, joka puolestaan oli oman aikansa viisaimpia miehiä, nykyisin toki aika unohdettu, kuten ihailijansa G.B. Shaw ja H.G. Wells.

Jokseenkin kauan sitten eli vajaa neljännesvuosisata takaperin kotitaloudessamme oli tyttären ylläpitämä akvaario. Ovatko akvaariot menneet muodista kodin kalusteina? Sen muistan oikein hyvin, miten naapuri valitti, ettei ollut antaa kaloille muuta kuin lämmintä kättä, kun Otto (nimi muutettu) oli syönyt kalojen ruuan.

Samoihin aikoihin Riku (nimi muutettu) oli meillä naapurissa ja hiljaisena järkimiehenä vetäytynyt syrjään muista leikkijöistä.

Etsintöjen jälkeen hänet tavattiin toisesta huoneesta istumasta sillä samalla pallilla, jota minä nyt käytän jalkani lepuuttamiseen, silmä tarkkana akvaarion edessä.

Kommentti jäi mieleen:” Kyllä teidän kolmoskanavalla on yksitoikkoista ohjelmaa.”

Äärimmäinen kuri

Äärimmäinen kuri johtaa äärimmäiseen kurittomuuteen. Nyt tarina siitä, miten Neuvostoliiton puna-armeija eteni ryöstäen ja ennen kaikkea raiskaten kaikki käsiinsä saadut 12-82-vuotiaat naiset, esimerkiksi Budapestissä myös kannattajiensa ja taistelutovereittensa eli unkarilaisten kommunistien vaimot, tyttäret ja isoäidit, alkaa olla tunnettu.

Jos nykyiset Venäjän johtajat ja heidän nykyiset läntiset kannattajansa, joita Suomessakin vain riittää, joutuisivat vastaamaan ikäviin kysymyksiin tästä, vastaus olisi luultavasti sama kuin vuonna 1945: pojat pitivät vähän hauskaa.

Yksityiskohtaisemmat kuvaukset, joita muiden ohella Antony Beevor on esittänyt, kuvaa tyypillisiä tilanteita. Puna-armeijan osasto tunkeutuu saksalaiseen pikkukaupunkiin, esimerkin vuoksi sellaiseen harvinaiseen paikkaan, josta siviilit ovat ehtineet tien päälle. Viinikellarit tuhotaan, talot poltetaan. Muutaman tunnin kuluttua ruvetaan enkä miettimään, mistä saisi viinaa ja katon päänsä päälle. Täytyy lähteä marssimaan kohti seuraavaa pikkukaupunkia.

Valloitetaan jokin tuhoamisleiri. Ehkä hengissä olevat juutalaiset eivät herätä mielenkiintoa. On myös käsketty, että juutalaisista ei saa puhua. He ovat neuvostokansalaisia. Käsky on tarpeen, koska vainot jatkuvat erilaisina epidemioina ainakin Stalinin elinajan eli 1950-luvulle. Stalin oli hänkin vakuuttunut siitä, että juutalaisista ja puolalaisista oli päästävä eroon.

Toisaalla puna-armeija, toisaalla Japanin armeija tavoittivat absoluuttisen raakuuden, jolla ei voi enää kuvitella olevan tekemistä esimerkiksi koston kanssa. Neuvostojoukoissa asiaan lienee kyllä hiukan vaikuttanut seikka, joka sai poliittisen johdon pelon valtaan ja aiheutti sangen monille sodassa kunnostautuneelle miehelle 12 vuoden Siperian komennuksen. Maassa aidosti totena pidetty ajatus Neuvostoliitosta työläisten paratiisina sopi huonosti yhteen sen kanssa, mitä sotilaat näkivät Saksassa, sikäläisittäin vaatimattomina pidetyissä vähäväkisten asunnoissa.

Molemmat yhteiskuntamallit, Neuvostoliitto ja Japani, olivat selkeästi perustuneet tavallisten ihmisten äärimmäiseen sortoon ja heidän perustarpeittensa armottomaan syrjäyttämiseen.

Tällä on jokin yhteys näiden samojen sorrettujen pohjattoman murhanhimon kanssa. Vastaavasti molempien yhteiskuntien seksuaalisuuden jyrkkä tukahduttaminen lienee ollut yhteydessä raiskaamisvimmaan. Tästä asiasta voisi saada lisää tietoa Afrikan tämän hetken sissiliikkeistä. Raiskaaminen on seksuaalirikos ja se on väkivaltarikos. Se on häpäisemistä mutta samalla jollain sairaalla tavalla puhdistautumisriitti eli lääke itse koettuihin häväistyksiin.

Äärimmäinen kovuus yhteiskuntaa rakennettaessa ja sitten sotaa käytäessä on kerran toisensa jälkeen osoittautunut erittäin huonoksi keinoksi. Silti sille riittää kannattajia. On ehkä liian varhaista sanoa asiasta mitään, mutta Kiinan kammottavan 1900-luvun historian valtava käänne runsaat 10 vuotta sitten näyttäisi tuottavan tuloksia. Toinen ja selvempi esimerkki on Etelä-Afrikka, jossa vallitseva käsitys oli hyvin selvä. Rodullisesti epäonnistuneet oli pidettävä lujilla. Tuon kaiken kaikkiaan omituisen ajatuksen hylkääminen ei aiheuttanut vuosikymmeniä väitettyä perikatoa.

En ole muuten sattunut näkemään tutkimusta uskonnollisten ja eettisten tausta-ajatusten vaikutuksesta – Etelä-Afrikassa taustaltaan reformoitu eli kalvinilainen protestantismin muoto armottomine armo-oppeineen lienee merkinnyt aika paljon. Tuo sama kovuuden pyhitys muuten on kuulunut niin ikään protestanttisiin kirkkoihin, jotka ovat paljon ja syystä ihmetellyn amerikkalaisen uskonnollisuuden juurta, vaikka heidän suurin kristillinen kirkkonsa lienee edelleen helluntaiherätys.

Tuo uskonnollisiin pohjiin tukeutuva äärimmäinen kuri kohdistuu usein uskojaan itseensä, mutta ikään kuin oikeuttaa kaikkeen kovuuteen muille ihmisille. ”Jokainen on oman onnensa seppä”, sanoo seppä, jota on onnistanut. Se jonka on jäänyt peukalo alasimelle, ei sano mitään.

Hyvin vakava kovuuden maailmankuvan ongelma on selkeä. Sitä viljeltäessä avataan asemat sellaisille saman uskon tunnustajille, jotka ovat todellisuudessa psykopaatteja tai niitä ihmisiä, jotka saavat syvää nautintoa toisten kärsimyksestä. Yhteisön ja valtion tasolla tämä tarkoittaa diktaattoreita.  Kyllä tavallinen piilonarsisti on paljon parempi valnta.

Ei mikä tahansa kappale

Tuttu musiikki on kuin laatikollinen läpikuultavia helmiä ja kiviä, joiden joukosta saattaa yllättäen löytyä timantti.

Sellainen on Bachin pieni, soitettuna runsaat kolme minuuttia kestävä preludi, jota sanotaan myös fantasiaksi, BWV 921, sävellaji c-molli.

Kirjoista löytää tarpeelliset vihjeet näitten pienten suurteosten paikantamiseen. Sellainen on esimerkiksi pieni g-molli-fuuga. Siitä on muuten Esa-Pekka Salosen johtama uusi levytys, Stokowskin orkestroimana siis. Ja rupattelun Bachin urkuteoksista voi tuhota, jos se tuntuu lipsahtavan d-molli Toccataan ja fuugaan, yhteen säveltäjän tutuimmista teoksista, rupeamalla puhumaan otsa rypyssä teoksesta Toccata, adagio ja fuuga, BWV 564, joka on aivan erinomaisen hieno teos. Keskiosa soveltuu mainiosti hautajaismusiikiksi. Seurakuntien kanttorit osaavat soittaa sen, ja se soi kauniisti.

Bachia soitettiin ja levytettiin ennen tiukasti DDR:n hengessä. Sitä en tiedä, istuivatko Stasin miehet ja Hannu Taanila seuraamassa partituurista, että kaikki sujui säädetyllä tavalla ja tieteellisen materialismin hengessä. En yhtään ihmettelisi.

Tuo Bach, jota moni pianotuntinsa kesken heittänyt muistelee aiheellisin kauhun tuntein, ei itse soitettuni juuri eronnut Czernyn etydeistä, jotka olivat pelkkää kärsimystä eli vaikeita sormituksia mutta musiikkia ei nimeksikään.

Erilainen tapa soittaa Bachia tuli yhtenä ryöppynä Glenn Gouldin aina mainittavista Goldberg-muunnelmien levytyksistä pidän itse siis jälkimmäisestä enemmän kuin siitä ensimmäisestä, joka aikoinaan räjäytti pankin.

Gouldin kuunteleminen ja hänen esityksistään nauttiminen helpottui huomattavasti, kun kerran löysin hänet Wikipedian listalta ’Historical figures sometime considered autistic’. Lukija ymmärtää, että tuollainen luettelo autistisista ihmisistä on pelkkää arvailua.  Minua nyt kuitenkin huvittaa ja helpottaa ajatella etenkin Aspergerin syndroman oireita, joille juuri Gould on omissa korvissani antanut soivan muodon. Tuo syndroma ei, kuten tiedetään, liity lahjakkuuteen eikä älykkyyteen; elämästä selviytymistä se voi haitata.

Autismin sälyttäminen Bachin omille harteille olisi katkera virhe. Hänen musiikkinsa venyy aivan yllättäviinkin suuntiin. Spotify on oikea paikka tutkia asiaa. Bachin polyfonisia teoksiaan on levytetty hyvinkin merkillisillä soittimilla. Neljä saksofonia on oikein hyvä kokoonpano. Suosittelen lämpimästi. Jopa country-henkinen The Mississippi Guitar Quartet esittää hauskasti fuugia – ja puheena olevan preludin. Äijillä on akustinen kitara hallinnassa, ja soitossa on muheva maalainen sävy.

Andrea Padova on säädyllisellä puolella. Hän soittaa rivakasti. Ei tule mieleen ihmetellä, että hän on nyky-Bachin (J.S. Bach, Steinway & Sons) kelpo edustaja.

Itse päätyi mieltyä Cyprien Katsarikseen. Kuten nimestä jotenkin arvaa, alkuperä on Kypros mutta kasvuympäristö Ranska, aluksi pitkään entiset siirtomaat. Se onkin mainio pohja tulevalle Bach-tulkille. Tien aloitti Albert Schweitzer, joka siis oli aika arvoituksellinen suurmies lääkärinä Afrikassa, mutta ensin ja ennen kaikkea urkuri. Hän oli Elsassista (Alsace), eli 1875 syntyneenä aidosti saksalais-ranskalainen. Hän oli Bachin urkumusiikin suuri pioineeri, jonka tutkimus (1905) kärsii edelleen lukemisen. Hän ei ollut DDR-henkinen, vaan korosti tuikeasti Bachin ”kuvituksellisuutta”, johon muuten itsekin uskon. On teoksia, joissa hän säveltää kuin elokuvamusiikkia raamatullisiin kertomuksiin.

Katsaris tuntuu olevan holtiton henkilö. Hän vetelee esimerkiksi tässä kirjoituksessa mainitun fantasian niin että hetkittäin luulee kuuntelevansa Chopinia. Kun tutkii nuotit, käy ilmi, että tulkinta on kuin onkin täysin nuottikuvan rajoissa ja hieman erikoinen ”1900-luvun klangi” tulee Bachin omien kurittomien sointukulkujen kehittelystä. Mutta sama mies sävelsi Kromaattisen fantasian ja fuugan…

Jos makunne on yhtä huono kuin minun, hommatkaa ja kuunnelkaa autossa tai julkisen liikenteen kulkuneuvoissa tai niitä saapuvaksi odotellessanne. Olen laajojen kokeilujen jälkeen tullut siihen tulokseen, että kantaatit ja passiot menettävät hiukan liikaa dynamiikastaan (Gardner) autossa. Tällainen piano sopii yhtä hyvin kuin rajuin bebop. Eikä niillä tarkemmin ajatellen paljon eroa olekaan. Molempia kuunnellessa on monot vinossa.l

Uskonto takaisin

Tämä liittyy eiliseen. Sitä ei ole vaikea arvata. Asiayhteys oli: uskontoa on vaikea, ellei mahdoton opettaa niin kuin taitoja. Sitä vastoin uskonto on hyvä ja koeteltu keino ihmisten villitsemiseen. Ei saa unohtaa, että fundamentalismi hyökkää ja menestyy – ja saako vieraan uskonnon tunnustajan käsittämään, että meillä uskonnon opetus ei ole tunnustuksellista?

Tämän päivän huomautus on tällainen: kristinusko perustuu ihmisten ehdottoman tasa-arvon ajatukseen, ja tuosta tasa-arvosta johtuu ankara henkilökohtainen vastuu. Ajatus koskee myös maallisia asioita.

Lähteenä ovat evankeliumit. Evankeliumit eivät ole aitoa sanaa eivätkä edes aikalaistodistuksia, vaan jossain määrin toimitettuja muistiinpanoja, mitä vuosikymmeniä sitten olisi tapahtunut. Näyttää siltä, että tuona aikana eli noin kaksi tuhatta vuotta sitten, myös kirjallisissa korkeakulttuureissa pantiin merkille poikkeuksellisen radikaali uskonnollinen lahko, jonka tiedettiin pesivät Välimeren itäisessä pohjukassa.

Köyhyys ei tee ihmisestä huonoa eikä rikkaus hyvää. Huono onni ja kova kohtalo ei ole merkki, jonka voisi tulkita rangaistukseksi. Menestys maailmassa ei takaa menestystä oikeissa asioissa.

On sääli, ettei kouluissa eikä paljon muuallakaan opeteta ateismia. Melkein kaikki kytkevät oman uskonnottomuutensa varmuuteen, ettei mitään jumalaa ole olemassa. Tuolloin he käyttävät sanoja ”on olemassa” samalla tavalla kuin primitiiviset fyysikot. Edistyneemmässä tieteessä olemme nyt taas aika epävarmoja siitä, mitä ”on olemassa” ja mitä ei. Usko kohtaloihin sekaantuvaan taivaalliseen pörssivälittäjään on onneksi hiipunut.

Tuo radikaali tasa-arvo tuntuu joka tapauksessa tärkeämmältä kun joidenkin hyväksymä ajattelutapa, että kun jumalaa ei ole olemassa, myös arvot ovat makuasioita. Se mitä esimerkiksi laki ei satu kieltämään olisikin sitten kaikin puolin luvallista, esimerkiksi nykyisten ja tulevien ihmisten (joita ei siis ole vielä olemassa) elinehtojen tärveleminen.

Tämä tarkoittamani profeetta, jonka erikoisia ajatuksia on Vuorisaarnassa, sanoi myös, että taivasten valtakunta on tullut lähelle. Mitä hän taivaalla tarkoitti, jääköön arvailtavaksi; luultavasti hän ainakin korosti itse julistamiaan arvoja.

Tuo ”tullut lähelle” ajatellaan kai aikana. Ainakin varhaiset kristityt odottivat, että pian paukahtaa, ja sen suuntaisia puheita on evankeliumeissakin. Entä jos sen ymmärtäisi etäisyytenä? Entä jos aika ja etäisyys ovatkin toisistaan riippuvaisia ulottuvuuksia? Tullut lähelle, ei on lähellä.

Tällainen tulkinta tarkoittaisi, että olisi ojennuttava heti. Ja se tarkoittaisi täyttä vastuuta eletystä elämästä.

Näin etäältä hae perustelut, kun luen ”porvarillisten arvojen” katoamisesta tässä epätoivon rahataloudessa. Tuo sana ”porvarillinen” tuntuu tässä yhteydessä asiattomalta. Ajatushan on, että ihminen on vastuussa sekä itsestään että toisista, näistä joita nimitetään lähimmäisiksi, vaikka he voivat olla myös kauimmaisia. Porvarin voisi arvella tarkoittavan kauppiasta.

Se puolestaan johtaa suoraan ajattelemaan, että rahallisen voiton maksimointi ei ole hyväksyttävä ainoana toiminnan päämääränä. Ja tämä puolestaan antaa aiheen huomauttaa, että osakeyhtiö ja useat muut korporaatiot on muun ohella keino vastuun hajauttamiseen. Osakkeenomistajilla on oikeus odottaa rahatuloja sijoituksistaan, mutta ei vastuuta. Muistuttaa primitiivistä uskontoa. Oikeudellisesti heillä ei ole vastuuta. He voivat vain menettää sijoituksensa.

Järjestelmä on periaatteessa toimiva, mutta uskonnollisen kielenkäytön tarkoittaman omantunnon korvaaminen pörssikursseilla ei oikein tunnu pohtivan eikä arkisen ymmärryksen mukaiselta. Ovat ne niin eri asioita. Raha on kyllä sopiva jumala. Sitä passaa palvoa, ja kyllä sitä palvotaankin. Kapitalismin ja sosialismin kootut seikkailut ovat kuitenkin jo todistaneet, ettei mikään käsityskanta omistusoikeudesta eli tuotantovälineiden hallitsemisesta ole erikoisen tosi.

Se on ikään kuin puhetta pelkistä kappaleista, voimat unohtaen. Ja silti jo Newton ajatteli, että on kappaleita, jotka pysyvät paikallaan, ellei niitä mikään liikuta. On myös ihmisiä, joita ei mikään liikuta. En neuvoisi ottamaan heistä esimerkkiä.

Uskonto pois

Kyllä uskonnon opettamisen kouluissa voisi lopettaa. Siinä sivussa voitaisiin varmistaa, että toisen kotimaisen kielen opiskeleminen olisi vapaaehtoista eli valinnaista.

Päivän uutistarjonnassa vilahtaneita ”elämänhallintaa” ja ”vuorovaikutustaitoja” kouluaineina vierastan ja pelkään pahaa epäonnistumista, jos niitä yritetään opettaa. Ajatus on ymmärrettävä. Mutta jos vuorovaikutuksella tarkoitetaan tunteiden ja ajatusten ilmaista ja niihin vaikuttamista, työmaa ei lopu kesken. Jopa väittely eli taito perustella väitteitä, on huonoissa kantimissa.

Lakimiehistä osa saa elantonsa tehtävistä, jossa on usein mukana vastapuoli. Kokemukseni mukaan yliopisto-opetus ei juuri kykene kasvattamaan näitä kykyjä, vaan ne jäävät työelämässä opittaviksi. Tosin käytännön kursseilla opitaan asiointia ja asiakirjojen laatimista.

Juristeille ei riitä demagogia eli suomeksi kikkailu. Väittelyssä olisi kuten suullisessa menettelyssä tuomioistuimessa osattava esittää oikeat perustelut oikeassa järjestyksessä oikean aikaan. Lisäksi työ on enemmän kompromissienhakemista kuin oikeassa olemista.

Toinen argumentoinnin ydinalue, nimitäin politiikka, on yhtä surkeassa tilassa. Poliittiset ajankohtaiskeskustelut ovat melkein poikkeuksetta kamalia. Osasyy on toimittajien huono ammattitaito. Ympärillä on vakavia taloudellisia ongelmia. Niistä ei puhutaan harvoin ohi liturgian. Poliitikot ja asiantuntijat käyvät lukemassa lorunsa, jotka eivät oikeastaan kiinnity todellisuuteen.

Mutta siis pienet muutokset ja koulu.

Uskonnon poistaminen kouluista ja keinojen löytyessä muutenkin kulkisen vallan toimintojen yhteydestä kuulostaa toivottavasti edes jostakusta lukijasta mielenkiintoiselta, kun mielipiteen takana on mielestään määrätietoinen perinteisen evankelis-luterilaisen kirkon kannattaja. Kirkon suunnasta katsoen epäilyttää joskus, onko puolivirallinen asema etu vai taakka. Lisäksi uskonnon kuvaan vaikuttavat voimakkaasti kirkkojen ääri-ilmiöt, joista yksi on Päivi Räsänen.

Pari päivää sitten kuulin, että epätieteellistä kreationismia tarjotaan nytkin jopa opettajainkoulutukseen. Ajatus toki torjutaan, mutta on se ikävä merkki. Lisäksi se on esimerkki uskonnon opetuksen ongelmista. Jos koulussa opetetaan Raamatun (tai koraanin) sisältöä, opettajan olisi osattava sanoa, että entä tämä luomiskertomus sitten.

Muuttuneessa maailmassa uskontojen pääpiirteet soveltuvat minustakin paremmin historian yhteyteen. Peruskoulussa on hyvä opettaa, kuka Jeesus oli, oliko hän Hitlerin aikalainen, kuten eräs koululainen tässä hiljan arveli, ja millaisilla puheilla jaj teoilla hän saavutti mainetta.

Muutoin uskonnon opettaminen koulussa kuulostaa yhtä hämärältä kuin jos yritettäisiin opettaa rakkautta (joka on eri asia kuin seksi ja seksuaalinen käyttäytyminen).

Elämässä on muutakin kuin omaksuttavia tietoja. Jottei opetus muuttuisi toiseen suuntaan yksipuoliseksi ja unohtaisi oppilaiden tosia tarpeita, taidekasvatukseen olisi panostettava nykyistä selvästi enemmän.

Musiikki ja piirtäminen valmiiksi lahjakkaille ei ole ongelma. Heillä on jo nykyisin mahdollisuuksia kehittää osaamistaan. Taideaineet ovat tärkeimpiä niille, joilla ei tunnu olevan taipumuksia. Ja niiden opettaminen on mahdollista. Esitetään yksi yllättävä ajatus. Näytteleminen on nimenomaan vuorovaikutustaitojen kehittämistä ja totuttautumista tunteiden maailmaan. Jo harrastelijatasolla itse kukin huomaa, että ihmisillä on yleisesti tapana puhua yhtä ja tehdä toista. Sen toistaminen muiden katsoessa ei ole helppoa.

Sain itse Amerikassa näyttelijästudiolla ehkä parhaan opetuksen vaativaan keskusteluun. Pätevä opettaja kielsi odottamasta, että tulisi vuoro suoltaan omat repliikit. Hän toisti ja hakkasi kenkää lattiaan: yhdessä näytteleminen on tarkkaa kuuntelemista. Kun olet vilpittömästi kuunnellut, sanat tulevat suuhusi. Teho on sama opeteltua tekstiä esitettäessä kuin improvisoinnissa. Keskustelu / väittely on duetto, ei nippu sooloja.