Puusta pudonnut

Markku Kuisman uuden kirjan ”Rosvoparonien paluu. Raha ja valta Suomen historiassa” luettuani olen kuin puusta pudonnut. Olen ylistänyt hatarasti tuntemaani kollegaa jo aikaisemmin niin paljon kuin olen iljennyt. Niin ovat kyllä monet muutkin.

Nyt olen aivan aseeton. Tämä kirja on samaa tasoa kuin brittien ja ranskalaisten historia-politiikka-talous –akselin kruununjalokivet, lainatakseni Kuisman mielisanan. Viittaan sellaisiin kirjoittajiin kuin Bloch, Braudel, Hobsbawm, Bayly, jotka oivalluksillaan käänsivät ymmärryksen suuntaa. Ja tuskin on tärkeämpää asiaa kuin itseymmärrys. Älkääkä tulko selittämään, että etenkin Hobsbawm on kirjoittanut myös kaikenlaista roskaa. Kuka ei olisi?

Myös otsikko on mukailtua Kuismaa. Tarkastellessaan niteen lopussa Suomea Nokiana – mikä oivallus – hän korostaa, että emoyhtiössä oli perinteinen paperiosaaja ja kaksi puusta pudonnutta, tai pudottautunutta, nimittäin Gummitehdas ja Kaapelitehdas. Saattaen häpeään asiasta ennen kirjoittaneet hän vetäisee tästä esseistisen linjan ja onnistuu ensimmäisenä maailmassa kuvailemaan ja ehkä selittämäänkin, miten Nokia onnistui ja miten Suomi onnistui.

Sitä ennen hän on pohtinut muun muassa sotaa johtopäätöksin, joihin yhdyn, ja ehdotan, että Hitlerille olisi pystytettävä patsas Senaatintorille. Tai ehkä kaksoispatsas, jossa olisi myös Stalin, siunatun hulluutensa ansiosta Suomen pelastaja vastoin tahtoaan. Patsaan nimi? – ”Veljekset kuin ilvekset”.

Sitä ennen hän on palauttanut mieleen maan suurimman sotasankarin, vuorineuvos Eero Mäkisen, joka Outokummun johtajana onnistui vastoin Mannerheimin ja Rytin vaatimusta kusemaan silmään saksalaisia, joiden määräämä ryöstölouhinta olisi vienyt pohjan sotien jälkeen alkaneelle metsä- ja metalliteollisuuden nousulta.

Sitä ennen hän on ottanut esitelläkseen entisen Suomen teollisuusmiehenä Olli Paloheimon, joka oli siis metsänhoitaja, jääkäri, eversti ja vuorineuvos ja kuului samaan sukuryppääseen kuin Järnefelt, Sibelius, Swan, Manninen, Halonen ja muutamat muut.

Suomi on maa, jossa oli kerran arkkipiispa pankin päällikkönä (Mikko Juva vaimovainajansa Brofeldtin osakkeilla ja totta puhuen ennen arkkipiispavaihettaan) ja sitä ennen vuoroon sotilaspappina, vuoroon konepistoolia käyttelevänä komppanian päällikkönä.

Huomion kiinnittäminen 1800-luvun papinpoikiin (Brander-Paloheimo, Juvelius-Juva, Johansson-Kaila, Brofeldt-Aho ja kaksikymmentä muuta) kantaa väitettä fennomaniasta eli suomenmielisyydestä maan historian kaikkien aikojen vahvimpana kulttuurivirtauksena, jonka yksi keskeinen tavoite oli pudottaa vieraaksi väitetty eli siis ruotsia puhunut aikaisempi yläluokka satulasta.

Sitä ennen Kuisma on huomauttanut, että Balkanilla näyteltiin 1990-luvulla sama näytelmä kuin Suomessa 1918 ja hätkähdyttävässä määrin samoista asetelmista, vaikka Bosnian sodassa sortuneen keisarikunnan osaa oli näytellyt nyt Titon Jugoslavia.

Kirja on täynnä tulevaisuuden iskulauseita ja kiteytyksiä, kuten ”Reaganin ja Thatcherin [uusliberalismi] oli utopia siinä kuin kommunismikin.

Mainittuaan odotuksia herättävästi, että IG Farbenin johtajat olivat, kuten liikemiehet yleensäkin, hyviä ihmisiä, hän päätyy nostoon:

”Jos historioitsijalla on julkista vastuuta, jos viha on osa heidän metodiaan ja jos varoituksen antaminen on osa heidän tehtäväänsä, on välttämätöntä, että he vihaavat tarkasti, täsmällisesti.”

Ja nyt asiansa osaava ja arvovaltainen henkilö toteaa kantansa perustellen, että tämän hetken finanssinerot, joista nimeltä mainitaan Björn Wahlroos ja Mikael Lilius poliittisine renkeineen (tyyppiä Mauri Pekkarinen) ansaitsisivat nimityksen (minun, ei Kuisman kielenkäyttöä) ”Ålborgin riemuidiootti – Aalborg Jubilæum Idiot”.

Esiteltyään samaan hengenvetoon Otto-Ville Kuusista ja Björn Wahlroosia Kuisma syventyy kartellien ja valtionyhtiöiden syviin ongelmiin myöntäen suoraan, ettei EU:n kilpailun edistäminen ole ehkä enempää kuin tuhoisa amerikkalainen humpuukimuoti, hän esittää terävän kysymyksen. Miten hallita valtionyhtiöitä, siis sekä luonnollisia monopoleja että valtiolla sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi tai kulttuurisesti kuuluvia yrityksiä hän esittää peitetyn vastauksen, nimeä mainitsematta. Vastaus sattuu olemaan sama kuin oma ajatuksen – suurivaltainen politrukki, jolla on suhteet ja näytöt, eli siis Antti Herlin.