Eeva V:n muistolle

Muistan miten tohkeissaan tyhmemmät oikeusneuvokset olivat erään harvinaisen matkan jälkeen tavattuaan Tampereen raastuvanoikeudessa – saattoi olla jo käräjäoikeus, ehkä ei – alituomarin, jossa oli ainesta.

Vanhastaan korkeimman oikeuden jäseneksi valikoitui, jos istui ruotsinkielisen lainopillisen yhdistyksen (JF) kokouksissa eikä kuorsannut kovaa eikä varsinkaan käyttänyt puheenvuoroja.

En koskaan kirjoittanut väitöskirjaani, miksi niin monilla etevillä tuomareilla ei ollut lainkaan julkaisuja ja useimmilla ei liioin lainvalmistelusta. Laintarkastuskuntaa, joka on lakkautettu, pidettiin lomailukohteena.

Vakiovastaus on aina ollut: liikaa työtä. Ei ehdi.

Paljastan todellisen vastauksen: kirjoitusten laatimista ja julkaisemista paheksuttiin. Oikeusneuvoksilla oli sellainen käsitys todellisuudesta.

Miettinen sanoi, että Osvi Lahtisen väitöskirjaan suhtauduttiin samoin kuin esittelijöiden väitöksiin – rinnastettiin kärsittyyn kuritushuonerangaistukseen. Kysymyksessä oli siis dismeriitti. Harvempi muuten tietää, että sama Miettinen hävisi kuin apina äänestyksessä haettuaan peräti esittelijäneuvokseen virkaa. KKO jopa vaivautui perustelemaan, että hakija oli vailla sellaista kypsyyttä ja taitoa, jota tehtävä olisi edellyttänyt. Muutamia kuukausia myöhemmin hän kumminkin istui ylimääräisenä ja pian vakinaisena jäsenenä.

Joku voisi laatia vaikka vain viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden ajalta jäsenten julkaisuluettelon. Poikkeuksiksi säännöstä osoittautuisivat Haarmann ja presidentti Heinonen.

Niinpä eläkkeelle siirtyvä korkeimman oikeuden jäsen – hyvin harva kuolee virassa ollessaan – haihtuu kuin etäinen pilvi taivaalle.

Se on sääli. Vaikka tuomioistuinten ratkaisut ovat parantuneet paljon, paljon jää myös arvailujen varaan. Vastaukset olisivat ikuisesti salaisissa ”lapuissa” eli jäsenten ja esittelijän papereissa ja konseptin reunoissa.

Tuomioistuimen neuvottelusalaisuus on pyhä ja kallis asia. Lisäksi osa näistä salaisista lapuista ja promoista on niin häpeällisen tyhmiä, että käsitys tuomarikunnasta voisi järkkyä, jos kaiken maailman professorin rentut pääsisivät repostelemaan niitä.

Päivän kirjoitukseni asia on tässä: ylioikeus on kollegio. Hovioikeudessa asian ratkaisee kolme henkilö, ja perään katsoo esittelijä. KKO:ssa ratkaisijoita on tavallisimmin viisi, ja joskus esittelijä on todellinen spesialisti.

Kauan sitten eli prosessioikeuden professori, joka arvosteli JFT:ssä usein kiukkuisesti korkeinta oikeutta. Hänelle tehtiin jäynä. Hänet pyydettiin ylimääräiseksi jäseneksi. Muutamassa kuukaudessa myös asianomainen itse käsitti, ettei työstä tullut mitään. Tämä kärkäs kriitikko oli sekä haluton että kyvytön yhteistyöhön.

Viime aikoina paljon äänestävät ovat kai lähinnä halunneet tuoda itseään esiin. Homman idea, joka todella toimii käytännössä, on kumminkin ryhmätyö. Esittelytilaisuus voi olla silmänlumetta. Asiallinen keskustelu eri ratkaisuvaihtoehdoista voi olla sinänsä kömpelöä lappujen kierrättämistä, mutta se tuottaa tulosta. Hyvin usein myös eriävän mielipiteen jättänyt jäsen on ollut mukana rakentamassa ratkaisun runkoa.

Kirjoitin eilen insinöörityypeistä ja analyytikkotyypeistä. Kommenteissa esiintyi väärinkäsityksiä myös insinöörin työstä. Minun olisi pitänyt selittää, että ”insinööriluonne” on joskus juristin suussa haukkumasana. Tällä tarkoitetaan ihmistä, joka suhtautuu taikauskoisesti numeroihin.

Sillan pettämisen hetki ei ole ennakolta laskettavissa – syy sitä vastoin on, jälkeenpäin.

Tällainen huonompi insinööri pitäisi panna laskemaan rekka-autoilla liikennöidyn jäätien kantavuutta. Siinä on nimitäin lehti puussa ennen kuin jää tiheys ja mahdolliset railot on kartoitettu, alla olevan veden dynamiikalla saatu arvot ja laskelma on valmis. Sijaan tarjoan rukkassääntöä: ”Tällä järvellä 40 cm riittää.”

Kun oikeusasia on ratkaistu, ”laskelma” on sataprosenttinen. Vaikka ratkaisu osoittautuisi myöhemmin virheelliseksi, se on kuitenkin oikea, koska juristille riittää muutoksenhakukeinojen puuttuminen.