Pornomummot

Lukiessani Kimmo Sasin lausumaa Ylestä ja hintavien ohjelmien, kuten kai olympialaisten, siirtämisestä kaupallisten kanavien syöteiksi, mieleeni tuli dementia.

Joskus käytettiin nimitystä ”dementia praecox”, ennenaikainen tylsistyminen. Tämä Jungner, joka pantiin kilometritehtaalle, taisi olla kova korostamaan monipuolista ohjelmistoa. Ja professori Markku Kuisma huomautti eräiden piirien ideasta, että voitot yksityistetään mutta tappiot sosialisoidaan eli siirretään veronmaksajille.

En avain kykene kuvittelemaan, miten tämä ajatus sopii yhteen Ylen uuden maksun kanssa. Mielenkiintoista, että hallintoneuvoston jäsen tekee tuhoa yrityksessä, jonka etua hänen luulisi ajavan. Mutta puhe on Kimmo Sasista.

Dementiapohdintani saivat kimmoketta, kun silmiin sattui uutinen vaikeasti henkisiä kykyjään menettäneiden vanhusten hyperseksuaalisuudesta. Vaivasta kärsii nyt levitettävän tiedon mukaan joka kahdeksas, ellei useampi.

Kun olen joutunut viime vuosikymmeninä vierailemaan usein, ajoittain erittäin usein, vuodeosastoilla ja vastgaavissa paikoissa, joissa on kuolevien lisäksi välttämättä lukkojen takana pidettyjä, olen tavannut paljon pornomummoja.

Olen välillä ihmetellyt ilmiötä ja joskus ihastellut. Omassa kokemuspiirissäni asianomaiset ovat pelkästään naisia. Kokemus on äkkiseltään hurja. Asianomainen saattaa olla todella vanha ja ryppyinen, ihastuttavan isoäidin perikuva. Ja tällainen vanhus istua nököttää vuoteensa reunalla ja latelaa vaikeuksitta tekstiä, joka panisi hevosmiehet punastumaan jopa Talikkalan talvimarkkinoilla.

Mieleen tulee unissasaarnaaminen, vaikka puheen sisältö on erilaista, etten sanoisi päinvastaista. Kun tätä tarinaa näet jää kuuntelemaan, on aivan pakko ihmetellä, mistä tällainen täti-ihminen on yliimalkaan saanut herättätteet ja virikkeet ja ennen kaikkea oppinut kielikuvat ja käänteet.

Luultavasti olen itse lapsellinen, ja kieltämättä kuulun mies-sukupuoleen. Aivan vakavissani olen kuitenkin luullut, että tietty tarinasto on peräisin työmailta ja armeijasta sekä luonnollisesti rippikoulusta, kavereilta halkopinon takaa välittyneenä. Vastaavasti olin kuvitellut, etteivät tavalliset naisihmiset edes tiedä näitä juttuja.

Kokemus kertoo kuitenkin toista.

Ilmiötä ei ymmärrettävistä syistä ole levitelty, vaikka ainakin hoitoalan ihmiset ovat varmasti vanhastaan selvillä asiasta. Kun meillä on kaiken jälkeenkin niin sanottu vallitseva moraali, nuoret ja keski-ikäiset pitävät kai selvänä, että kuolemaa odottavat keskittyvät virsikirjaan ja Uuteen testamenttii, eikä heillä ole vaikeuksia estää syntisiä ajatuksia livahtamasta mieleen.

Täytyy kuitenkin passata päälle, kuin kohdalle sattuu sopivan tuttu lääkäri tai psykologi.

Ilmiössä on kiinnostavinta epäily, että tässä näyttäytyisi kuitenkin jotain muistin toiminnan kannalta olennaista. Siksi viittasin unissasaarnaamiseen, joka lienee jonkinlaisen hypermuistin tulosta, koska jotut horrossaarnaajat todella toistavat kuulemiaan – ehkä kauan sitten kuulemiaan – puolen tunnin tai tunnin saarnoja.

Ilmiössä on miellyttävintä ajatus, ettei vanhuus mielettömänäkään ole pelkkää mättäikköä. Hyperseksuaalisuus kuulostaa moitteelta tai diagnoosilta. Jos vaihtoehtona ovat kuoleman kuvat tai koetut kauhut, tämä ei tunne mitenkään pahalta. Lopultakaan emme onneksi tiedä, kuka lopultakin on sekaisin. Ajoittain tulee mieleen, että ilottomuuden ihannoijia riittää maailmassa, eikä heikäläisiä halua kuitenkaan oikein arvostaa. Tasapainotteleminen lyijykynän nenässä ei tunnu oikein elämältä – rämähätävä nauru on elämää.

On näitä hurjasuisia naisia tietenkin ollut aina, mutta heidät on leimattu ylleisiksi. Kotiseudullani kerrottiin yhdestä, jonka kimpussa oli ratasillalla useampiakin humalaisia. Nainen halasi tokkurassaan puhelinpylvästä ja kyseli, että jokos tämä pitkä poika on saanut.