Sivun näyttöjä yhteensä

12. marraskuuta 2009

Uraputki



Lehdessä kehuttu Christoph Hein veti kirjakauppaan. Ajattelin että noin pahasuinen henkilö kai kirjoittaakin kuin pirulta riivattu.

Eilen kirjoitin kirjojen kustantamisesta. Tänään kävi ilmi, ettei Nobel-palkinto ja suomennoksen ilmestyminen Tammen Keltaisessa kirjastossa takaa kirjalle paikkaa edes kirjakaupan perimmäisen varaston takaseinällä, kun ilmestymisestä on kulunut puolitoista tai kaksi vuotta.

Oli minulle tätä sanottu, mutta varmuuden vuoksi en ollut uskonut.

Päätin muuttaa Saksaan ja ryhtyä varkaaksi.

En aio varastella kirjoja. Niitä on jo riittävästi. Tosin tulin suuresti murheelliseksi, kun ilkeistä ilkeintä kirjallisuusarvostelija Marcel Reich-Ranickia koskeva uusi kirja oli noin vain tiskillä. Sankarin itsensä lisäksi kirjan kirjoittajia ovat mm. Jürgen Habermas ja Angela Merkel. R-R, jonka rinnalla Pekka Tarkka on kuin tirskuva alttaripoika, jäi epähuomiossa henkiin, vaikka oli juutalainen Varsovan ghetossa sodan aikana. Hänen suhteensa Saksaan ja saksalaisuuteen onkin… mutkikas.

Kirjojen tarjonnan puutetta ihmetellessäni menin hakemaan Grassin ”Kissan ja hiiren”, joka on monessa mielessä esikuvallinen teos, kirkas ja syvä, hillitty ja kiihkeä. Joku on hävittänyt oman kappaleeni, joka oli joko saksan tai suomenkielinen. Viis siitä. Tämä on taskukirja, 16. painos, ja sitä kai käytetäänkin koulussa esimerkkinä siitä, mikä on romaani ja miten se, romaani, merkitsee jotain, puoliksi veden alla, puoliksi ruosteessa. Se merkitsee lukijansa.

Mutta että niillä on Suomessa asti kirjakaupassa taskukirjoina (dtv) erittäin edustava valikoima keskeistä kirjallisuutta, suoraan sanoen sitä luokkaa, että sellaisesta olisi kirjasto ylpeä!

Saksalaisten muistinmenetys ja valikoiva mykkyys, joka salli artikuloida vain joutavanpäiväisyyksiä nykypäivästä, nostatti romaanikirjallisuuden myrskyn eli paljon hienoja kirjoja.

Osuakseen napakymppiin on tähdättävä mustan ympyrän alareunaan.

”Kansallinen kertomus” yhteisön selitys itsestään. Se on joko tietoisesti tai viattomasti muilta omaksuttu valhe. Suomen toisen maailmansodan kansallinen kertomus on ”Tuntematon sotilas”, mikä ei voinut olla kirjailijan tarkoitus, kun hän kirjoitti eräistä asevelvollisista ja heidän surullisista vaiheistaan.

Aikaisempi kansallinen kertomus oli ”Seitsemän veljestä”, joka oli tarkoitukseen sovelias, koska kielen kauneuden ja erikoisuuden takia saattoi olla kohtalaisen varma siitä, etteivät kertoja tai kuulija ymmärtäneet tekstiä kirjoittajan tarkoittamalla tavalla koko kauheudessaan.

Vielä aikaisempi kansallinen kertomus, ”Vänrikki Stoolin tarinat”, on taidokas teos, johon kopioitui sotaa näkemättömän yliopisto- ja pappismiehen käsittämätön ja mieltä kääntävä väkivallan ihannointi.

En mene sanomaan, onko meillä nyt käypää kansallista kertomusta, ellei sitten Tervon tai Hotakaisen kuvauksia tyhjäntoimittajista kaljalla.

Saksan kirjallisuus ja tämän viikon kirjoitelmani autoista vaikutti tähän varkaan ammatin äkilliseen ihannointiin. En kuollaksenikaan muista, mikä Heinrich Böllin romaaneista se oli, jossa kaikin puolin kunniallisena pidetty, hyvässä asemassa oleva mieshenkilö antaa vanhoilla päivillään periksi näpistelyn halulle ja rupeaa vohkimaan autojen konepellin koristeita. Romaanin kirjoittamisaikaan Mersun merkinkin pystyi kai ruuvaamaan irti, ja Rolls-Roycen ”hopea-aave” irtautui syylarin nokasta määrätietoisella rautasahaamisella.

Ennen kuin panen toimeksi, täytyy kokeilla esimerkiksi naapurin autosta, irtoaisiko merkki konepellistä ruuvimeisselillä kampeamalla ja onko se kenties muovia. Polkupyörän merkkikilvistä haluaisin Crescentin. Minulla oli sellainen koululaisena, ja se oli hieno. Myös polkupyörä Jaguarin merkki kelpaisi. Ketterästi polkee vaari, vaarilla on Jaguaari. (En alennu toistamaan teekkariversiota, jossa ketteryyttä osoittaa Ossi.)

Toisaalta tuollaisesta voisi joutua poliisin puheille. Niin kuin kaikki entiset ja nykyiset virkatuomarit, pelkään poliiseja enkä saa koskaan sakkoja.

Ja on se Saksakin kaukana ja voisi tulla vielä nuha.

Jospa suuntaisin asuinympäristön kohennushaluni kipsipäihin. Ikään kuin olisin kuullut jostain, ettei niitä käytetä enää kansakouluissa tai ettei edes kansakouluja enää olisi. Omista ja äitini valikoimista saisi päähineet kaikille.

Snellmanille Seppo Heikinheimo –mallinen Prinz Heinrich Mütze (musta, lippa). Aleksis Kivelle lierihattu ja punainen huivi. Lönnrotille ruudullinen lätsä. Topeliukselle pitsireunainen myssy. Runebergille virkattu pipo. Jos joukkoon lisättäisiin Lenin, baseball-lippis sopisi hyvin, jos Stalin, Ferrarin punainen vastaava, lippa niskaan, ja Hymypojalle suikka. Maolle naula päähän.

24 kommenttia:

  1. |x| = x kun x >= 0
    tai -x kun X < 0

    Näin kun mielestään on aina oikeassa.

    VastaaPoista
  2. Grass on mielestäni parempi kirjailija kuin lukukokemuksesi antaa osittaa, pardon. Ja mitä on "saksalainen mykkyys"?

    Kivi kirjoitti kirjansa samoin kuin Väinö Linna, mahd. lukijoille. (Toinen jopa tavoitti heidät.)

    Suomi on yhtä "paska maa" kuin Saksakin, kuten eräs keihääntyöntäjä sanoi. Hän, kuten me kaikki, olemme oikeassa.

    VastaaPoista
  3. On meillä nuoremmilla, kertomus nimittäin. Se on Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani.

    VastaaPoista
  4. Ad Mikko L: - anteeksi, en ymmärrä. Mitä tarkoitat lukukokemuksellani? Grass on ollut silmissäni huippu lähes 50 vuoden ajan.

    Saksalainen mykkyys on saksalaisen kirjallisuuskritiikin vakiotermi, jolla kiitetään "Peltirumpua". Sanotaan että se, 1959, räjäytti saksalaisen mykkyyden ja aloitti menneisyyden käsittelemisen.

    Saksalainen W.G. Sebald on kirjoittanut aiheesta koko tuotantonsa.

    En liioin keksi Seppo Rädyn yhteyttä saksalaiseen kirjallisuuteen.

    VastaaPoista
  5. Anteeksi, kyse oli kännisestä logiikasta! Jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

    (Harmi, pitäisi olla jonkinlainen alkometri, mihin puhaltaa, ennen kuin pölisisi p-kaa.)

    VastaaPoista
  6. "Saksalainen mykkyys on saksalaisen kirjallisuuskritiikin vakiotermi, jolla kiitetään "Peltirumpua". Sanotaan että se, 1959, räjäytti saksalaisen mykkyyden ja aloitti menneisyyden käsittelemisen."

    Niin, saksalaisethan ovat nemtsejä eli mykkiä. Apropos! Anton Kaes on parhaita elokuvahistorioitsijoita maailmassa. Hänen mukaansa tämä mykkyys sodasta päättyi elokuvissa jo joitakin vuosia aiemmin. Tätähän on mielekästä vertailla elokuvissa tappion kärsimissä maissa: Japani aloitti ensin, Suomi ja Saksa samoihin aikoihin, 1950-luvun puoliväliä ennen. Puolta vaihtanut Italia aloitti heti sodan jälkeen, kuten hyvin tiedämme. (Kirjoitin tästä muuten Suomesta Hannu Lemiselle ja Helana Karalle omistetussa teoksessa Valkoiset ruusut artikkelissa "Poliittinen Hannu Leminen" - anteeksi mainos)

    Anton Kaes, From Hitler to Heimat: The Return of History as Film. Cambridge, MA: Harvard University Press, 1989.

    Katso myös Kaesin kotisivu Stanfordin yliopistossa.

    VastaaPoista
  7. "Edmundo Ros ja hänen serkkunsa Ami"

    Faaria ja Ossiakin ketterämpi oli Veli.

    Viisikymmentäluvun Peto-merkkisen pyörän irvistävä kissaeläimen naama on kokoelmissani.

    Mitä taas kipsipäihin tulee, Hymypoikaa en jostain syystä saanut koskaan, enkä jostain syystä ole siitä tuntenut katkeruutta. Voihan se olla, että se vielä iskee, katkeruus nimittäin.

    Sen Uunon, joka keksi kansakoulun, pysti on mm. erään Kemppisenkin hyvin tunteman baritonin kesämökillä urkuharmoniumin päällä.

    Uunon päähän sopisi samanlainen päähine kuin Mannerheimilla, mutta korvukset alas, eikä kenraalimallinen.

    VastaaPoista
  8. Aluksi päivän kysymys: Missä kohden naisen asussa on miehusta?

    Juhani Peltonen kirjoittaa "Tohtori Amensonin sanatoriossa" ränsistyneestä diplomaattijoukkiosta kuntoaan hoitamassa. Joillakin heistä on hobbyna partakoneenteräetikettien keräily. Innostuin ajatuksesta ja otin talteen isän ja isoisän käyttämät ja jemmassa olleet vanhat terät. Järjestelin kokoelman taskulliseen postimerkkikansioon ja siitä tuli hyvä.
    Peltosella on vänkiä kertomuksia, ajnkohtaisena mainitsen "Metsästys joulun alla", josta on töllössäkin nähty kelpo versio. Kieli on oivaltavaa.
    Mikko Rimmisen "Pölkky" oli kirja, jonka lukemista jouduin vähän opettelemaan, sitten se meni. Samaa loppuratkaisua on aiemmin käyttänyt Peltonen teoksessaan "Salomo ja Ursula".

    Varmana on kansakouluja tietää Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  9. Olen eri mieltä tikanheitosta.

    Meillä kakaroilla oli kaksi harrastusta, pesäpallo ja tikanheitto. Niissä palloon osuminen ja keskelle tikkakiekkoa tähtääminen onnistuu samalla tavalla.

    Kierteellä. Ei tikkaa heitetä suoraan silmämääräisesti vaan sivulta jolloin kierre saadaan aikaan.

    Pesäpallossa laaka on se paras tapa saada takakenttä lakoamaan.

    VastaaPoista
  10. Tarkkaan ottaen Puola oli eri puolella, eikä koskaan hävinnyt sotaa - melkein kaiken muun kyllä. Mutta ei siellä ollut estoja.
    Täsmäsin siis näihin Suomen lailla sodan hävinneisiin.

    VastaaPoista
  11. Melkein tekisi mieli perua ja peesata sittenkin: viittaat JK tietenkin Katyniin ja Varsovaan sekä ehkä Puolan jakamiseen.

    Salattuja asioita piisasi elokuvassakin, vaikka voittajana periaattessa maaliin porskutettiinkin, eikä "hyvänä kakkosena". Neuvostoliiton kanssa voittaminen(kin) oli vain niin vaikeaa ja se olisi pitkä tarinan sivujuonne.

    Kaesin suuri ajatus oli tietenkin se - tässä hieman lavenettuna -, että juuri elokuvassa voitiin vaikeita, salattuja ja poispainettuja asioita ottaa esille ennen muita kulttuurisia artefakteja.

    VastaaPoista
  12. Selkeyttä, Kemppi! Ennen kaikkea selkeyttä!
    Minulla on kiusallinen taipumus "ihastua" hyvin ajatteleviin ihmisiin. Ja lopulta aina petyn! Nyt on Sinun kanssasi käymässä samoin.
    Sekavaan postaukseen saat sekavia kommentteja!
    Väitän, että miljoonainen suosiosi perustuu arjen ja ajattelun synteesiin. Älä siis sekoile, vaan kanna vastuusi suhteessa "meihin muurahaisiin"! Asia ja aihe kerrallaan, hyvää tehden ja älykkäällä huumorilla. Ei "vakaa, vanha" autojen kokardeja ryhdy varastelemaan, höpö höpö!
    pekka s-to.

    VastaaPoista
  13. Vaimon suvussa muistellaan lämmöllä Hajos-merkkistä lastenpyörää (unkarilainen) joka kuulemma oli nimensä veroinen.

    Kotona ikkunasta näkyy Ruuneperi, jonka päähine, vappua lukuunottamatta, on yleensä lokin......

    VastaaPoista
  14. Topeliuksen pitsireunaisesta myssystä tuli mieleen Merete Mazzarellan teos hänestä: Ei kaipuuta, ei surua, joka on Finlandia-palkinto -ehdokkaana.

    Kertoo päivästä Topeliuksen elämässä ja on erittäin onnistunut, vaikka suhtauduinkin aluksi epäluuloisesti tällaiseen lähestymistapaan. Jospa vaikka voittaisi, kun on nainen valitsemassa, sillä käsittääkseni miehet eivät ole paljon Mazzarellaa lukeneet (ainakaan minun tuntemani miehet).

    W.G.Sebaldia en uskalla ruveta enää kehumaan;tein näin kerran ja sain Kemppiseltä ankarat haukut, että olisin plagioinut sanottavani jostain hänen aiemmin kirjoittamastaan ja epäilyt että olisin vielä kovinkin nuori.
    Tämä viimeinen väite olisi voinut kyllä imarrellakin.
    Mutta Sebaldia ylistääkseni minun olisi luettava blogin jokainen kirjoitus, jotta tietäisin panna sanani oikein.

    VastaaPoista
  15. Kemppinen kirjoitti: "Vielä aikaisempi kansallinen kertomus, ”Vänrikki Stoolin tarinat”, on taidokas teos, johon kopioitui sotaa näkemättömän yliopisto- ja pappismiehen käsittämätön ja mieltä kääntävä väkivallan ihannointi."

    Keneen tässä viitataan, ei ainakaan J.L.Runebergiin, joka ei ollut yliopisto- eikä pappismies vaan kymnaasin lehtori, joka tosin sai professorin arvonimen ja joka tunnetuissa maalauksissa ja kuvissa esiintyy asussa, joka erehdyttävästi muistuttaa papinasua.

    Kansallisten kertomusten asemesta on ollut ja on osajoukkojen henkisiä peilejä - City-lehti, iltapäivälehdet, Radio Nova; Naapurilähiö, Kotikatu, Ally McBeal, Frendit.

    VastaaPoista
  16. JK: "...Lenin, baseball-lippis sopisi hyvin, jos Stalin, Ferrarin punainen vastaava, lippa niskaan.."

    Putinille sitten sama lippis, mutta lippa modernisti vinoon vasemmalle kiertäen. Olen oppinut BB:sta, että tämä tyyli on nykyään cool.

    Tosin en millään pääse eroon mielleyhtymästä, että juuri niinhän renkipojatkin 30-luvulla lippalakkiaan pitivät, veikeästi vinossa.

    Joko baskerit on taas tulleet muotiin? Olisi kiva vaan tietää, mikä on suhteeni katumuodin ytimeen.

    En muuten voi olla ihan toivoton tapaus, koska sain 8-vuotiaana hymypojan.

    VastaaPoista
  17. Ad Rienzi: - kaikella ystävyydellä mutta Runeberg vihittiin papiksi 1838 ja hän väitteli teologian tohtoriksi myhöhemmin. Lehtoraatista ja professuria vaille jättäytymisestä on viimeksi Matti Klinge kirjoittanut loputtomqan yksityiskohtaisesti.

    Sankarin virka Porvoossa oli luonnollisesti latinan, myöhemmin kreikan kielen lehtori.

    VastaaPoista
  18. "Putinille sitten sama lippis, mutta lippa modernisti vinoon vasemmalle kiertäen."

    Miten niin vasemmalle?

    VastaaPoista
  19. En edes tarkista asiaa, uskon kaikella kunnioituksella Kemppistä Runebergin osalta, tuon osan Klingen tuotantoa olen sivuuttanut.

    Mutta tässä on juhlan tuntua, vuonna 1986 olin hävitä koulun suullisen historiakilpailun kun noiden jo mainitsemieni pappisasuisten kuvien perusteella menin monvalinnassa luokittelemaan Runebergin papiksi- muistan vieläkin kymn... siis lukion historian lehtorin ilmeen kun hän hylkäsi vastaukseni; siitä pitäen olen ollut asian tietävinäni. No, loppusuoralla kiilasin voittoon Värälän rauhan muistamisella. Mutta että olinkin silloin oikeassa, se korvaa tämänkertaisen väärässäolon häpeän.

    VastaaPoista
  20. Runebergin panos virsissä on tietysti tunnettu ja kova. Virsikirjakomitean ansiot siivittivät hänet teologian tohtoriksi muistaakseni 1857, mikä lienee ollut jonkinlainen kunniatohtori-viritys. Porvoon lyseon virka ensin Roomalaisessa kirjallisuudessa oikeutti myös Porvoon Hiippakunnan tuomiokapitulin jäseneksi, joten oli näitä kirkollisia virityksiä miehellä. Eläkkeelle R. pääsi vähän yli viisikymppisenä, 20 vuoden lehtoriuden jälkeen.

    Tekikö hän teologian tohtoriutta varten väitöskirjan? En sitä tunne, mutta valistakaa, sillä senhän voisi lukea. Ruotsinkielisissä kootuissa sitä ei ole, mutta en löytänyt sitä ensimmäistäkään.

    Ensimmäinen väitös "Joitakin huomioita traagisesta kuorosta" on tuossa työpöydällä suomennoksena vuodelta 1996. Sehän on vuodelta 1833. Sen alkuperäiskannessa lukee Phil.Doc., jonka Teivas Oksala on kääntänyt Flosofian Maisteri. Hassua kyllä hän oli Kaunopuheisuuden Dosentti jo 1830, siis ennen väitöskirjaa.

    VastaaPoista
  21. Sedis kirjoitti: " Hassua kyllä [Runeberg] oli Kaunopuheisuuden Dosentti jo 1830, siis ennen väitöskirjaa."

    Tohtorismiehenä Sedis saattaa tuntea aihealueen hyvinkin, mutta kun tuo tuli tässä esiin, niin uskallanpa taas liikenteeseen koulumuistoilla: Yliopistolla venäjän opettaja selitti parikymmentä vuotta sitten jostain artikkelista hämmentyneelle, että venäjän dotsent tarkoittaisi sikäläisessä systeemissä lupaavaa maisteria, doktorandia. Ehkä meillä Aleksanterin Keisarillisessa Yliopistossa oli tuolloin sama meininki?

    Dosenttiliiton sivuilla venäjäksi ehdotetaan "käännökseksi": terminä dosentti ja sulkeissa selitys. Samalla sivulla olevassa dosentti-nimikettä koskevassa lausunnossa annetaan ymmärtää ruotsalaisen dosentin vastaavan meikäläistä.

    VastaaPoista
  22. Ad Rienzi et alii: - ainakin Runeberg oli dosenttina joitain yliopiston lehtoriin verrattavaa. Hän laati virkaväitöskirjan professuuria varten, mutta ei saanut sitä.

    Uskoisin siihen ajatukseen, että kiihkeänä kreikkalaisen ja latinankielisen runouden harrastajana ja opettajana R. vierasti tuohon aikaan syntynyttä vahvasti filologista suuntausta eikä viitsinyt seurata sitä. Kirjallisuus ja kielitiede eivät olleet varsinaisesti vielä eronneet toisistaan.

    Aleksanterinyliopistossa oli vähän virkoja ja kova silmälläpito. Porvoon lehtorin virka oli ollut R:n apelle Tengströmille reitti erittäin hyvätuloiseen Porvoon piispan virkaan.

    Kuten tunnettua, R. viihtyi Porvoossa hyvin, varsinkin kun hänestä oli täysin aiheellisesti tehty Merkittävä Runoilija myös Ruotsissa.

    Ja sitten tuli metsästysretkellä halvauskohtaus - veikkaisin aivoverenvuotoa.

    Pahus. En pidä R:sta niin paljon että viitsisin iskea kiinni erittäin laajaan tutkimuskirjallisuuteen.

    Kiinnostavia kysymyksiä kumminkin.

    Dosentti-nimikkeen kanssa olen ollut itsekin ihmeessä, etenkin kun olen toisaalta kulttuurihistorian, toisaalta yleisen oikeustieteen dosentti.

    Lopuksi - ainakin R:n opiskeluaikoina julkaistiin professorinväitöskirjoja. Muistini mukaan ainakin Porthan suorastaan tehtaili sellaisia.

    VastaaPoista
  23. Ystäväni kertoi eilen illalla että Puola ei ole voittanut ainuttakaan sotaa jälkeen vuoden 1410.

    Sen kunniaksi järjestetään suuret juhlat ensi vuonna ja hän tulee osallistumaan siihen tapahtumaan eturivissä

    VastaaPoista