Kummallinen kenraali

Jotenkin keskinkertaiseksi jäävä kirja ”Jalkaväenkenraali A.E. Martola” ilmestyi vuosi sitten. Eräät vilahtavat nimet toivat mieleeni epäilyn. Otava on ollut oudon hyväntahtoinen; itse ostin vuosi sitten ilmestyneen kirjan poistohintaan, kun olen pyrkinyt lukemaan nämä kenraalijutut tarkkaan. Kovin moni muu ei näytä ostaneen.

A.E. Martola on siitä erikoinen henkilö, että kukaan ei tunnu muistavan häntä mistään yhteydestä tai muistaa korkeintaan nimenä. Silti hänen ansioluettelonsa on sekä sotilas- että siviilipuolelta siinä määrin läkähdyttävä, ettei hurjempaa ole kuin Mannerheimilla. Ja puhe on aidoista ansioista.

Jääkäri, Ranskassa sotakorkeakoulun käynyt, Suomen sotakorkeakoulun perustamiseen keskeisesti vaikuttanut suojeluskuntakiho, jonka tehtävänä oli pidellä esimiestään (Malmbergia) kainaloista pystyssä, kun tämä oli nauttinut runsaasti virvokkeita, sotilasasiamies Ranskassa, lähes kaikkien mahdollisten komiteoiden hyödyllinen jäsen ja sihteeri, Suomen lähes pysyvä edustaja Kansainliitossa, divisioonan- ja armeijakunnan komentaja sodissa ja itse asiassa yksi menestyneimmistä sekä Siiranmäkeä ja Äyräpäätä että etenkin U-asemaa ajatellen, sitten ulkoministeri, maaherra ja paperipatruuna, Helsingin olympialaisten 1952 organisoija ja ykkösmies, Punaisen Ristin puheenjohtaja, maailman ensimmäisen YK:n rauhanturvaoperaation johtaja Suezilla ja pääsihteeri Hammarskiöldin sotilaallinen neuvonantaja, Kyproksen YK-joukkojen komentaja ja niin edelleen.

Tiedän millä suunnalla on herkkiä liikavarpaita. Yritän siksi kirjoittaa kieli keskellä suuta. Nimittäin yritän saada sanotuksi, että sen lisäksi, ettei Martolasta ole paljon juttuja, herjaavia tarinoita eikä sankarikertomuksia, tämä elämäkerta tulee korostaneeksi kiusallisesti, että hän oli jollain vaikeasti selitettävällä tavalla naiivi ihminen.

Ehkä tässä on se sinänsä kovasti tuttu ilmiö, että maailmassa menestyvät ne ihmiset, jotka eivät tiedä, mitä sana ”depressio” merkitsee, joille ongelmat ovat haasteita ja periaatteessa aina selvitettävissä, metafysiikkaa ei ole olemassa ja sielun tutkiskelun sijasta on mukavampaa istua Rotareissa Helsingin Seurahuoneella muiden samanhenkisten kanssa.

Olemme tottuneet siihen, että nykypolven kenraalit ovat täysin näkymättömiä, kun taas sotavuosien suuret päälliköt olivat kirjoituspöytäkenraaleita tai vaarallisia raivohulluja tai ailahtelevia äkäpusseja tai hankalia koleerikkoja tai sitten kovia juoppoja, joilla oli taito livahtaa kriisitilanteessa lähimpään hotelliin ja jättää asiat levälleen. Nimiä ei tarvitse luetella.

Jääkärit olivat joka tapauksessa sekulia sakkia ja kovia pitämään puoliaan. Sekulilla tarkoitan, että joukossa oli työmiehiä ja mökkiläisiä mutta sitten toisaalta pitkälle koulutettuja henkilöitä, esimerkiksi insinöörejä ja maistereita, ja huomattavan suuri määrä silloisen ruotsinkielisen eliitin vesoja.

Aikaisemmin sangen tärkeänä pidetyn ”upseerikunnian” vuoksi keskeisetkin asiat ovat pysyneet piilossa. Vasta tästä Martolan elämäkerrasta luin, miksi jääkärieversti Armas Kemppi vaihdettiin pois JR 7:n komentajan tehtävästä ja tilalle nostettiin Ehrnrooth. Kemppi ryyppäsi ja tappeli ja aiheutti aidosti kiusallisia skandaaleja kerran toisensa jälkeen. Korkean upseerin pitäisi osata sammua rauhallisesti saunaan.

Martola ei sovi tähänkään jaotteluun, koska hän oli nousevan suomenkielisen eliitin edustaja, lääkärin poika, äiti maaherra Ignatiuksen tytär ja setä Mannerheimin kaveri Hannes Ignatius.

Nuorehkon lukijan on syytä muistaa, että Mannerheim oli 1800-luvun ihminen, jolla ei alle 50-vuotiaana ollut mainittavaa kosketusta suomea puhuviin suomalaisiin ja jonka johtamistapa oli jo 1918 ja aina sen jälkeen hermostuttava. Hän ei neuvotellut. Hän ei informoinut. Kuunnella hän saattoi, jos sattui sille päälle. Vaikka kysyjänä olisi ollut tasavallan presidentti kevätkesällä 1944, hän saattoi vastata kivahtamalla esimerkiksi kysymykseen, eikö Kannaksella ole nyt kovin vähän joukkoja.

Useat brittikirjoittajat, kuten Andrew Roberts, ovat viime vuosina kuvailleet vakuuttavasti toisen maailmansodan johtavien sotilaiden ajattelua ja keskinäistä vihanpitoa. Johtavat sotilaat olivat USA:n George Marshall ja Englannin Sir Alan Brook. Pelissä olivat tietysti mukana Roosevelt ja Churchill, mutta jopa Eisenhowever ja Montgomery olivat sitten toteuttajia ja MacArthur, Bradley, Patton ja vastaavat tappelupäällikköjä – prinsessan hipiä ja raskaan sarjan nyrkit sekä erikoisvahvistetut kyynärpäät.

Hitlerin päämajasta on esitetty arvioita, joiden mukaan yksi katastrofien syy oli se, että hän johti sotaa – otettuaan ylipäällikön tehtävät suoraan itselleen – samalla tavalla kuin Mannerheim. Hän ei välttämättä kertonut tärkeistäkään käänteistä etukäteen edes lähimmilleen ja keräsi ympärilleen henkilöitä, joilla ei ollut luonnetta eikä sisua väittää vastaan (Keitel ja Jodl).

Suomessa luullaan edelleen, että kenraali Airo oli päämajan aivot. Olen keräillyt vuosikymmeniä todisteita tuosta päätelmästä mutta asia on mielessäni edelleen avoin. Aito avainhahmo oli kumminkin Heinrichs.

Martola ei uskonut suurhyökkäykseen, edisti puhdetöitä ja oli enemmän kuin innostunut komentokorsunsa laajentamisesta loistohuvilaksi mutta toisaalta häneltä ilmeisesti puuttui kenraalin arroganssi. Ehkä luonteen avain on preussilainen esikuntaperinne – taustalla, vähin äänin, mutta koko ajan lusikka jokaisessa sopassa ja sormi useimmissa piirakoissa. Tuli jalkaväenkenraalin arvo ja kaikki mahdolliset kunniamerkit. Niille hän kuuluukin olleen perso.