Saako lapsille valehdella?

Minusta lapsia saa narrata. Suvun naisissa on joitakin, jotka ovat ehdottomasti vastaan. Lasten narraaminen olisi typerä, vanhanaikainen pohjalainen tai joka tapauksessa maalainen tapa.

Paheitteni sangen pitkään listaan kuuluu flirttailu vauvojen, natiaisten ja taaperoiden kanssa esimerkiksi kassajonoissa tai kulkuneuvoissa.

Pienen lapsen katse on niin viisas, ettei aikuinen voi alkuunkaan kilpailla. Usein katse vihjaa, että kysymyksessä oleva kolmivuotias on juuri viimeistelemässä rekursiivisen algoritmin matemaattista todistusta.

Sanoin yhdelle tällaiselle: ”Et muuten tiedä, kuka minä olen. Olen joulupukin vanhempi veli.”

Tapausta käsiteltiin, ja puhuteltu ja hänen äitinsä tulivat siihen tulokseen, että setä narraa.

Kirjallisuudessa on paljon kuvauksia lasten narraamisesta kasvattamistarkoituksessa. Luonteenomainen on ”Vaasan Jaakoon” (J.O. Ikola) pakina, jossa päähenkilö, eli Pikku-Jaska itse, lähetetään äidin asialle naapuriin hakemaan lainaksi makkaramittaa ja kiskonkaavaa.

Muunnelmia riittää, ja usein kysymys on esineestä, jota ei ole olemassa.

Ehkä samaa sarjaa on se työpaikkakiusaaminen, jonka muistan itsekin. Kun olin keskenkasvuisena tuuraamassa äidinisän autokorjaamolla, monttöörit (huomatkaa sana – autonasentaja on myöhempi nimike) kävivät vähän väliä kysymässä työkalukopista esimerkiksi loukkuleukaa, ja jouduin miettimään pääni puhki, onko tämä nyt asiaa vai ei.

Tulkitsisin että tämä tällainen on ottamista yhteisön jäseneksi. Lukisin samaan sarjaan etenkin Itä-Suomessa tyypillisen tavan käyttää arkisista asioista kummallisia, vitsikkäitä nimiä. Ei pyydetä kinkkua vaan ”kilijuvan pintoo” eikä sokeria vaan imelää kiveä eikä kermaa vaan ammun hyvvee.

Lapsilla ei ole todellisuudentajua. Mielikuvitus, eilinen ja huominen sekoittuvat.

Todellisuus on tyhmempien aikuisten artefakti eli keinotekoinen tuote. Tietysti, kun sormeni jää komeron oven väliin, todellisuus toimii tässä ja nyt. Kipu ei totisesti ole kuviteltua, vaikka toisaalta monissa tilanteissa sormen kivun voi lopettaa nauttimalla kemikaalia, joka vaikuttaa aivoihin. Se on ihmeellistä. Olen nähnyt ja kokenut tavallisen päänsäryn katoavan peukalonjuurta painelemalla. Viime vuosikymmeninä jokseenkin unohduksissa ollut hypnoosi voi vaikuttaa saman.

Siis kipu on aivoissa eikä sormessa. Ei ole. Tämä voin osoittaa kielenkäyttömme ja todellisuuskäsityksemme epämääräisyyden. Ei taida olla viisasta yrittää sanoa, missä kipu ”on” varsinkaan ellei tiedä, missä lapsi on.

Huomisen vaikutus nykyhetkeen on selvä. Tyypillinen tulevaisuuden tunkeutuminen nykyhetkeen on pelko. Tyypillinen pelko on: onko huomaamani luomi ns. pahanlaatuinen. Se on tätä tai tuota jo nyt mutta pelko kohdistuu tietoon, jonka saa tutkimuksen jälkeen ja siihen, mitä merkitsee melanooma.

Kuolemanpelko on kulttuurimme perustekijöitä ja taitaa erottaa meidät esimerkiksi eräistä aasialaisista suurkulttuureista. Tällä hetkellä tuota pelkoa käsitellään perinteiseen tapaan vaikenemalla.

Menettely on ymmärrettävä mutta vaarallinen. Kuolemanpelko yltyy välillä pandemiaksi, kuten keskiajalla hiukan ennen Mustaa surmaa, ja voi olla, että se liittyy tavalla tai toisella joukkomurhaamisen perinteeseen.

Ilman tulevaisuuden ja menneisyyden tajua käsillä olisi vaikea afasiatapaus ja esimerkiksi kertomusten ymmärtäminen olisi mahdotonta. Tämä on yksi syy kirjallisuuden – tarinoiden – ylivertaiseen tärkeyteen lapsille, ja aikuisille.

Olen koettanut kopistella muistiani hiukan laihoin tuloksin. Kysymys on lapsen narraamisesta, jonka tarkoitus siis mielestäni on harjaannuttaa pientä arvioimaan kuulemaansa ja näkemäänsä ja rikastaan kykyään olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa eli siis tulla toimeen maailmassa.

Voisi olla Arvilyn eli Arvid Lydeckenin laajaa tuotantoa. Hän oli Hannu Marttilan isän ”Jukka H. Puntarin” edeltäjä Otavassa ja lastenkirjallisuuden urakkamies sekä Strindbergin taidesalongin johtaja (k. 1960). ”Kotoa ja kaukaa”…? Samaa satsia kuin Nokian mainokseksi oiva ”Telefooni Afrikassa”.

En siis muista lorua tai lastenrunoa, joka alkaa ”Mummo kertoi satusarjan, kuinka Kekri kaitsi karjan…”
Sitten tulee luettelo kaikenlaisia satuolentoja, ja lopuksi mummo huokaa kuulijalle, joka on pieni tyttö, nimeltään Lotta, että tällaisia sitä kerrottiin mummon aikana, ”Lotan laisna lapsukaisna”.

Ja siihen Lotta sanoo runon mukaan, että nyt mummo narrasi. Onhan se mahdoton ajatus, että mummo ei olisi ollut aina mummo, vaan pikkutyttö.