Kaksi kipupistettä

Kaksi asiaa opetan nuoremmille sodasta.

Talvisotaan johtaneet neuvottelut olivat hämäystä. Tyypillinen suomalainen tulkinta 1945-1995 ja ajoittain vieläkin on nöyristelevä ja valheellinen. Suomalaiset olisivat muka voinee säästyä joltakin suostumalla Neuvostoliiton vaatimuksiin, kuten alueluovutuksiin Karjalan Kannaksella ja Hangon sekä Suomenlahden saarten luovuttamiseen.

Todisteeksi riittää Terijoen hallitus. Sen oli pakko olla valmiina. Niin äkkiä se ilmestyi. Terijoelle perustettiin ”laillinen” Suomen hallitus, jonka pääministeri oli Neuvostoliitossa vuodesta 1918 vaikuttanut Otto Wille Kuusinen. Helsingissä istuva hallitus, jonka kanssa oli neuvoteltu näistä vaatimuksista kuukausia, olikin rosvokopla, joka ei edustanut Suomen kansan todellista tahtoa. Ja niin Neuvostoliitto tuli vapauttamaan Suomea. Stalinin syntymäpäivää 18. joulukuuta juhlittaisiin Helsingissä.

Kun tietää, miten Neuvostoliitto käyttäytyi ja toimi Baltiassa ja miten se painosti Suomea välirauhan ajan, voi pitää varmana, että vaatimuksiin suostuminen olisi johtanut muutamassa kuukaudessa eli käytännössä välittömästi Suomen Neuvostoliiton syliin.

Sitä en tiedä, olivatko junanvaunut todella odottamassa niitä vaarallisia suomalaisia, joita ei surmattaisi niskaan ampumalla niin kuin puolalaiset upseerit Katynin metsässä, mutta tuo oli pelin henki.

Paasikivi oli venäläisille mieluisa neuvottelija, koska hän oli myöntyvyysmies. Hän todisteli lopun elämänsä, että suomalaiset saivat oikeastaan syyttää itseään tuosta sodasta. Vasta nyt meillä on arkistoista varma tieto, että Neuvostoliitto oli käynnistänyt sodan lokakuussa 1939. Sieltä olisi tultu joka tapauksessa. Stalin haki helposti markkinoitavaa ratkaisua, koska ”prestiishi” oli tärkeä (kuten Madame Kollontay sanoi). Prestiishi kuitenkin meni.

Mannerheimin salainen arvio, jonka mukaan Suomen armeija taistelee korkeintaan kolme päivää, oli venäläisten tiedossa neuvotteluissa. Heillähän oli kokonaista viisi akateemisesti koulutettua henkilöä avainpaikoilla brittien organisaatiossa.

Se toinen asia esiintyy mm. Kimmo Rentolan artikkelissa Historiallisessa aikakauskirjassa 2001 eikä ole oikein tullut yleiseen tietoisuuteen. Paasikivi, Kekkonen ja lähes kaikki muut moittivat vuosikymmeniä, että rauhantunnustelut talvella 1944 päästettiin katkeamaan. Lopullinen välirauha johti muka lopulta samaan tulokseen, ja paljon verta vuodatettiin.

Rentolan mukaan aselevon ehtoja oli 1944 säilyneen ja talteen saadun kirjallisen dokumentin mukaan tarkoitus täydentää heti kun Suomi olisi suostunut niihin pienellä lisäyksellä.

Pieni lisäys: raja Kymijoelle. Aluksi. Kesän 1944 taistelujen vuoksi tuo vaihtoehto ei tullut ajankohtaiseksi, vaikka hyökkäyskäskyt oli silloinkin kirjoitettu Kymijoelle.

Suuri lopputaistelu oli välttämätön ja ratkaiseva.

Neuvostoliitto epäonnistui 1939 ja 1944. Talvisota oli sarja Stalinin suuria erehdyksiä. Sotaa luultiin helpoksi eikä kukaan ilmeisesti aavistanut, että viimeistään Terijoen hallitus yhdisti suomalaiset ja painoi keskinäiset erimielisyydet pinnan alle. Kesällä 1944 Neuvostoliitto yritti tehdä saman virheen kuin USA Vietnamissa ja sitten Irakissa ja Neuvostoliitto itse aikanaan Afganistanissa.

Nämä ovat ne kaksi isoa asiaa.

Paljon enemmän juridiikkaa on Suomen liittolaisuus Hitlerin kanssa. Se asia on ratkaistu oikeudellisesti: Suomi oli Saksan liittolainen. Näin päättivät Neuvostoliitto, Yhdysvallat ja Englanti jo 1943, ja sen mukaan toimittiin rauhansopimuksia tehtäessä. Tästä päätöksestä ei saa valittaa.

Hauskempaa kuin termeistä kiisteleminen (”kanssasotija”, ”liittolainen”) on sanoa asia suoraan. Stalin aloitti Jatkosodan 1939. Pohdinnoissa eli historiaa kirjoitettaessa ja erilaisissa keskusteluissa unohdetaan Talvisodan lopputuloksista Hangon tukikohta, joka siis oli Neuvostoliiton hallussa 1940-1941. Hangon takaisin valtaaminen Jatkosodan alettua oli aika verinen operaatio.

Välirauhan aikana – puhuvan termin otti käyttöön E. Erkko talvisodan päättymispäivänä Tukholmassa - Baltian kohtalo oli jo toteutunut ja kun Suomi ryhtyi lähestymään Saksaa yhä enemmän, Norja ja Tanska oli miehitetty, Ranska oli voitettu ja miehitetty ja Englanti oli polvillaan. Yhdysvallat ei ollut sodassa eikä sen sotaan yhtyminen, jota Roosevelt luultavasti ajoi, ollut poliittisesti lainkaan helppoa – ennen kuin Japani ojensi yllättäen auttavan kätensä joulukuussa 1941.

Esitän kunnioittavasti kärsimättömyyteni siitä, että jokin… vaikkapa kiista siitä, teloitettiinko 1944 omia 20 vai 60 on kokousten ja kirjojen aihe.

Kiinnostunut yleisö ei tunne perusasioita ja tiedetyksi luullusta osa on Paasikiven ja Kekkosen ajan reaalipolitiikkaa, eli erittäin vahvasti muunneltua totuutta. Jos Venäläiset eivät tiedä sodasta suomalaisia vastaan paljon, sama koskee valitettavasti suomalaisia. Tiedot ovat asenteiden hämärtämiä – joissakin tapauksissa tunteenomaisen vastenmielisyyden tai vaarattomissa oloissa syntyneen pasifismin.

Koska Talvisodan kokeneista ei enää juuri ole kertojiksi, minusta on hyödyllistä siirtyä uuteen vaiheeseen ja miettiä tuota lähes uskomattomana tapahtumasarjana myyttejä rakentamatta.

Vanhan hokeman mukaan ne, jotka eivät opi historiasta, on tuomittu elämään se uudestaan.

(Kuva verkosta etsitty – Talvisodan päättyessä ja Molotovin parannellessa kohmeloaan 50-vuotispäiväjuhlistaan (s. 9.3.1890 u.l.) suomalaisten tuhoama tykki.)