Valehtelemisesta

Perustelun hylkääminen siksi, että sen esittäjä on vastenmielinen tyyppi, on ns. ad hominem –argumentti, jollaisia pidetään aiheellisesti arvottomina. Niitä pidetään myös hyvän tavan vastaisina.

Toisin kuin luullaan, meilläkin on väittelemisen sääntöjä. Professorista riippuen niitä pidetään yllä jopa seminaareissa ja tohtorinväitöksissä. Niillä on merkitystä myös oikeudenkäynneissä. Eduskunnassa ja – jälleen – puheenjohtajasta riippuen valtuustoissa ja lautakunnissa niitä suorastaan valvotaan.

Suomessakaan eduskunnassa nimenomaan ei saa sanoa, että ”edustaja N.N. valehtelee”.

Kekkosta 50-luvulla presidentiksi puuhattaessa olin joskus alaikäisenä matkaseuralaisena mukana. Jossain Lapualla Niilo Kosola, pitkäaikainen kansanedustaja (kok.), piti juuri puhetta, kun Kustaa Tiitu (ml.), saman pitäjän suuri poika, harppoi sisään jatsarisaappaissaan ja huusi ovelta käsillä ollutta asiaa kuulematta: ”Äläkää uskoko Kosoolaa, Kosoola valehteloo.”

Klassikko jo syntyessään. Ja mitäpä sitä kieltämään, että Niilo K. oli Vihtorin poika, tosin maltillinen ja harkitseva sekä esiintymisessään että politiikassa.

Vuosikymmeniä myöhemmin opin, että siinä on siis kaksi tuomittavaa argumenttia yhdessä virkkeessä.

Tässä ei ole kuitenkaan puhe totuudesta, vaan valehtelemisesta.

Eduskunnassa kuuluu sanoa: ”Kansanedustaja NN:n esittämät tiedot eivät pidä paikkaansa…” Ja asiaan kuuluu esittää oikeammat tiedot.

Oikeudenkäynnissä ei saa sanoa: ”Kantaja valehtelee”, vaan ”kiistetään”. Yleensä on täsmennettävä, kiistetäänkö tosiasioina esitetty, jolloin tarpeen on todistelu, vain tosiasioina esitetystä tehty oikeudellinen johtopäätös, jolloin turvaudutaan lainoppiin, oikeuskäytäntöön tai oikeuskirjallisuuteen lain oikean sisällön ja tulkinnan selvittämiseksi.

Jopa lehtimiehet sekaantuvat joskus – ”tuomittiin vastoin kiistämistään” tarkoittaa siis että joku väitti yhtä mutta todisteet osoittivat toista. Vielä useammin muuten ihmiset erehtyvät termeistä. Kun maallikko sanoo ”tein sen aivan vastoin parempaa tietoa”, hän luultavasti erehtyy ja yrittää sanoa hienosti toimineensa seurausta tarkoittamatta eli vahingossa. ”Vastoin parempaa tietoa” tarkoittaa kuitenkin rikosoikeudessa tahallisuuden ankarinta astetta – tiesi tarkoin, mitä asiasta seuraa, ja teki kuitenkin. Ero on suurimmillaan tapaturman ja elinkautisen ansaitsevan murhan ero.

Jostain syystä suurvalehtelijat eivät ole suomalaisessa perinteessä tavallisia – lukuun ottamatta Nätti-Jussia, jona käsitys moraalisesta krapulasta oli selvä. Oli kuulemma kerrankin ihan mietityttänyt, kun ryyppäämisen jälkeen aamulla Ounasvaaran rinteessä herätessä vieläkin oli kummassakin kainalossa kuristunut poliisi.

Englannin kielessä tällä tarinatyypillä on nimi, Tall Stories. Sanotaan että ne ovat erikoisen suosittuja syvässä etelässä, etenkin Texasissa.

Mestarivalehtelijoilla taas on pysyvästi mestat muun muassa markkinoinnissa.

Alan ammattilaiset itse sanovat, että mainonta on vain etevää tuoteinformaatiota. Niin hyviä valehtelijoita he ovat.

Suomessa sekä kirjallisuudessa että tarinoissa mielenkiintoisen aliedustettu laji on myös muun maailman suosikki, ”con-man”.

Nähdäkseni tämä ei ole alkuunkaan sama asia kuin ”veitikka”. Jos suomentaa pitäisi, mieluummin sitten ”huijari”. Sanakirja tietää ”henkilö, joka käyttää hyväkseen toisen hyväuskoisuutta (luottamusta)”.

Vain Haanpää on jättänyt pysyvän jäljen tähän lajiin (”Taivalvaaran näyttelijä”). Yhteiskunnallinen kehitysaste ei oikein kelpaa selitykseksi.
Niin vain on, että myös ”merimiesjutut” viittaavat Paroni Münchausenin kotiseuduille. Merimieslauluista ”Intian kuu” (Intiassa kuukin on kuumempi, oo-hiio-hei…) on merkitty tietokantoihin Masa Jäppilän sanoitukseksi. Epäilen valeeksi.

Tunnettu ja suosittu ja perinteellinen saksalainen liioittelulaulu, jonka Palle on suomentanut oivallisesti on ”Pelko pois, Rosemarie”. Kimppuuni sain ma suuren hain – sen tapoin nyrkilläin mä vain, ja sitten laivan kiinni uin…” Lajityypin mestari oli hyväntahtoinen pallinaama Heinz Rühmann, jonka ”Ich brech die Hertzen…” on mainio. ”Murskaan ylpeimpienkin naisten sydämet, sillä olen niin kovin myrskyisä ja intohimoinen.

Satun tuntemaan myös tosielämästä joukon ihmisiä – osa heistä merkittäviinkin asemiin kohonneita – että he pystyisivät viidessä minuutissa myymään kenelle tahansa tai ainakin minulle Helsingin Pitkänsillan tosi törkeällä hinnalla ja vielä niin, että kiittäisin molemmin käpälin kättä puristaen, vedet silmillä ja ääni paksuna, miten sainkaan tämän tilaisuuden kantaa korteni kekoon luovuttamalla koko mukaan sattuneen ja pankkiin pantatut omaisuuden, auton avaimet, kellon rannasta ja paikat hampaista näin jaloon tarkoitukseen.