Juristeja ja muita hampuuseja

Minulla oli kolme ammatinvalinnan vaihtoehtoa, lakimies, konekivääriampuja tai hampuusi. Väittävät että olisin hajauttanut näitä veljillenikin, mutta asiasta ei ole todisteita.

”Poliisit ahdistivat aamulla Hämeenpuistossa pahantekijää”, sanoi Isoisä vuonna 1966. Joku, en minä, saattaisi nähdä pahanteon tiettyjen ammattien yhteisnimityksenä.

Helsingin Normaalilyseosta ylioppilaaksi kirjoittaneet henkilöt sanoivat nuoruudessani, että N.N. on jätkä ja että kaikesta näkee ja kuulee, että asianomainen on kotoisin Pitkänsillan pohjoispuolelta. Isäni kuullen he eivät sitä sanoneet, koska hän oli käynyt keskikoulun Norssissa Pitkänsillan pohjoispuolelta käsin.

Sitten jätkä muuttui ammattinimikkeeksi, joka syrjäytti metsuri, ja nyt maassa on tilastojen mukaan noin 7 metsätyömiestä, ja joutomieheksi nimitteleminen on rangaistava teko.

Vähän niin kuin ”sekatyömies”, jota käytettiin varsinaisasiain pöytäkirjoissa ja tarvittaessa korostettiin. ”Tuotiin sisään vangittu toimeton sekatyömies N.N….”

Autorämä, peltijuna, yhteiskunnan mätämuna, olet sinä, mutten minä.

Konekiväärillä en ole ampunut, vielä. Se television tieto oli minulle uusi, ettei Clyde Barrowille riittänyt pelkkä konepistooli, ”tommy-gun” (Thompson), vaan käytössä oli myös BAR-pikakivääri (Browning).

Jos joku upseeri on valmis ryhtymään toimeen, luulen että raskaan ilmatorjuntakonekiväärin ohella, jollainen kylvi pikkupoikien riemuksi ja kansankavaltajien kauhuksi hylsyjä Helsingissä Postitalon katolta 1939-1944, suosikkini olisi Madsen- konetykki. Sellaisella annettiin bolshevikeille kyytiä Bengtskärin verisessä taistelussa majakan ympärillä ja sitten heinäkuussa -44 Teikarin vielä verisemmässä taistelussa Viipurinlahdella.

Toisaalta sekä hiljan kuollut Kyösti Karhila että jo vuosia sitten edesmennyt Heimo Lampi kertoivat keskenään yhtäpitävästi, miten G-Mersun tykki oli sitä luokaa, että sillä kun latasi, rekyyli tuntui kuin olisi lentänyt kiviseinään.

Vaatimattomammista aseurhoista kenraali Dwight D. Eisenhower kuuluu penänneet kenraali Marshallille tai MacArthurille tai mahdollisesti Pattonilla, että kyllä hänkin on, toisin kuin väitetään, omin käsin ampunut vihassa vihollista. Hän oli nimittäin hotellimajoituksessaan Roomassa ampunut rottaa ja onnistunut ainakin haavoittamaan sitä jo kolmannella laukauksella. Olettaen että hän käytti virka-asetta toisin kuin Patton, Colt .45 ei itse asiassa ole varsinainen rottapyssy (ACP 12,1 mm, lähtönopeus 328 m/s, iskuvoima 644 J).

Hampuusin asemasta olen nuoruudessani haaveillut, mutta sain nopeasti kokea, että edellytykseni olivat heikot. Kauniiden naisten (tässä blogistani puuttuvaksi todettu porno-osio) tiedettiin lankeavan sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti ensimmäiselle tasaiselle tosi hampuusin lähestyessä vanhalle viinalle lemahtaen, pesemätön tukka vihertäen, hiensekaisen paskan aromeja levittäen, keltaiset hampaat virneessä.

Ehkä se kaatui jo siihen, että meillä oli suihku ja hammasharjoja jokaiselle.

Mutta lakimiehiäkin oli monta lajia. Voi olla, etteivät työnantajani todellakaan pitäneet vakosamettipuvusta ja Jokapoika-paidasta, koska he itse ostivat kokopukunsa Kestilän alennusmyynnistä ja kahisevan brinailon-välikausitakkinsa Kuusiselta. Liituraitamiehiä ei ollut vielä keksitty.

Tunsin, herra paratkoon, kaikenlaisia ihmisiä ja palvelin rikkaita miehiä, mutta sininen sheviotti ja hilsettä harteilla oli 1960-luvulla vielä käypä muoti kaupunginpalvelijasta oikeuskansleriin. Yhtä käypä oli eräänkin kollegani asianajajaisän tyylikäs tumma puku, jonka takamuksista melkein näki peilikuvansa, ja housut vetivät vertoja harmonikalle.

Asianajaja Matti X. kertoi aikoinaan joutuneensa sään kiroissa yöpymään maaseutukaupunkiin yhdessä asianajajakunnan terävää päätä edustavien ruotsinkielisten herrojen kanssa ja nähneensä nyt omin silmin, mikä oli miehisen eleganssin salaisuus. Nämä riisuivat päällyshousut ennen maate menoa! Matti X:llä ja monilla muilla oli hirttänyt asemasodan aikana kiinni se käsitys, että henkilökohtainen hygienia tarkoitti saappaiden riisumista ja jalkarättien ripustamista kamiinan päälle.

Tämä kaikki ja paljon muuta liikkui mielessä, kun televisio taannoin haastatteli Tuomari Nurmiota, joka minun tietämäni mukaan oli samanlainen hunsvotti kuin Matti Wuori; asiasta nimittäin valistivat eräät kauhistuneet professorit luennolla.

Luulen, että urani lähti pysyvästi alamäkeen, kun maaliskuussa -84 juoksentelin työpaikallani korkeimmassa oikeudessa telkeämässä tien arvoisilta oikeusneuvoksilta ja nuoremman poikani syntymän johdosta tyrkytin kaikille karkkipussia ja toistelin:” Hän on täällä tänään! – Ota namiski.”

Vai tiesivätkö he, että ”hän on täällä tänään” oli sitaatti alemmalle rahvaalle tarkoitetusta musiikkikappaleesta?