Kohtalonsinfonia

En ajattele Beethovenia, vaan Shostakovitshia ja oikeastaan Paavo Rintalan kirjaa ”Leningradin kohtalonsinfonia” (1968).

Luin Debra Deanin kirjan ”The Madonnas of Leningrad” (2006). Marijan tajuntaa nykyajassa kotona Seattlessa syö vanhuus ja lähimuistin rapautuminen, joka osoittautuu Altzheimerin taudiksi. Hänen on helpompi muistaa vanhempien katoaminen Stalinin puhdistuksiin ja Leningradin piiritys 1941-1943, 900 päivää, kuin tyttärensä nimi, tai tunnistaa lapsenlapsena.

Leningradissa hän oli evakuoimassa Talvipalatsia. Se oli hänen työpaikkansa ja pian Mielen Palatsi, jossa hän tyhjiä kehyksiä tai aukkoja seinällä katsomalla muisti tai suorastaan näki taiteen, joka oli nyt siirretty turvaan, ja myös ne taulut, jotka Stalin myi länteen jo 1920-luvulla, tietenkin vaivihkaa.

Nyt on sopiva hetki sanoa todellinen syy, jos se jotain kiinnostaa – miksi en ole käynyt enkä aio käydä Pietarissa. Kokemus voisi olla musertavan raskas. Etenkin Talvipalatsi.

Suomessa historiantutkijat kirjoittavat kirjoja siitä, kuka on oikeimmassa ja onko uskottava Käkösen 60-luvulla väittämää vai Oeschin 50-luvulla kirjoittamaa vai suorastaan tukeuduttava dokumentteihin, joita niitäkin on jokin määrä käytettävissä ja täysin tuntematon määrä salassa tai kadonneina.

Tässäkin blogissa saa käden käänteessä syntymään keskustelun Dresdenin pommitusten kuolonuhrien lukumäärästä tai Saksan kaupunkien pommituksista mahdollisena sotarikoksena.

Tässäkään blogissa ei saa helpolla syntymään keskustelua aiheesta, josta Suomessa on vaiettu johdonmukaisesti yli 65 vuotta.

Tarkkoja lukuja ei tiedä kukaan. Kuolonuhrit laskien Leningradissa kuoli siviilejä eli ei armeijaan kuuluneita miehiä, naisia, lapsia ja vanhuksia paljon enemmän kuin Englannissa, Saksan kaupungeissa, Hiroshimassa ja Nagasakissa ja Tokion palopommituksissa yhteensä.

Viralliset suurentelut ja niitä tavallisemmat pienentelyt huomioon ottaen piirityksen aikana nälkään, pakkaseen, tauteihin, tykistötuleen ja ilmapommituksiin kuolleiden lukumäärä on 1,2 – 1,5 miljoonaa. Edes nykyinen Venäjä ei mielellään yhdy pohdintoihin Hitlerin alkumenestyksestä. Stalin luotti elämänsä aikana vain yhteen ihmiseen. Vahinko, että tuo ihminen oli juuri A. Hitler. Jälki oli sen mukaista: kolmannes sotavoimasta tuhoutui viikossa.

Leningradin motin luoteista lohkoa vartioi Suomen armeija, joka myös osallistui rynnäköintiin Laatokan kaakkoisrannan ”elämän tien” vilja- ja elintarvikekuljetuksia vastaan.

Leningradista katosivat kotieläimet, puut ja huonekalut. Myös rotat ja hiiret syötiin. Kannibalismista on todisteita.

Hitler oli puheessaan ilmoittanut, etteivät kaupungin siviilit kiinnosta saksalaisia, ja sen jälkeen, että Leningrad tuhotaan viimeistä piirtoa myöten. Tykistöllä oli käytettävissään kartat muun muassa historiallisesti merkittävistä rakennuksista, kouluista ja sairaaloista.

Pelkästään lääkäreitä kuoli piirityksen aikana 30 000.

Joidenkin suomalaisten mielen pohjalla homehtuvaa ajatusta venäläisistä ali-ihmisinä (Saksan käsitys) vastaan voi esittää Talvipalatsin evakuoimisen ja palauttamisen sodan jälkeen entiselleen, ja luetella nimiä – runoilija Anna Ahmatova, jonka runot opeteltiin heti ulkoa, runoilija Joseph Brodsky, silloin lapsi, myöhemmin nobelisti, nykyisin kuollut, Shostakovitsh (evakuoitiin mutta kirjoitti 7. sinfonian kolme ensimmäistä osaa piirityksen aikana). Ennen kuin sähköt katkesivat ja kaupunki kuoli, sinfonia esitettiin Leningradin radiossa.

Suomalaisten vastuuta piirityksestä on pohdittu, mutta ei erikoisen tarmokkaasti. Suomen armeija ei osallistunut sotatoimiin kaupunkia vastaan. Hitler oli kuitenkin kiitollinen siitä, että Suomi sitoi venäläisjoukkoja.

Minä en ole tuomari. Henkilökohtainen tulkintani on, että Stalin järjesti Suomen roolin piirityksessä hyökkäämällä Suomeen eli aloittamalla Talvisodan 1939. Toisin kuin jotkut tutkijat ajattelevat, Suomella ei minun mielestäni ollut kesällä 1941 vaihtoehtoja. Ellemme olisi myötäilleet Saksaa, olisimme kuolleet nälkään 1941-1942 tai Saksa olisi joka tapauksessa miehittänyt maan 1943. Rauhanomainen politiikka Neuvostoliittoa kohtaan olisi johtanut vakaviin sisäisiin levottomuuksiin – Saksahan oli ”osoittautunut voittamattomaksi” kesään 1941 mennessä – tai sitten Neuvostoliiton toteuttamaan miehitykseen.

Yksi syyllinen Leningradin kohtaloon oli Stalin. Miljoona tai viisi miljoonaa ihmishenkeä ei häntä hätkäyttänyt. Piirityksen laukaisemisella ei tuntunut olevan kiirettä. Silti Kannaksen kesähyökkäyksen 1944 ihmetteleminen on vanhaa kunnon suomalaista lapsellisuutta. Saimme isän kädestä (isä aurinkoisen), ja on vaikea uskoa, että sitä olisi Neuvostoliitossa kukaan surrut.

Amerikkalaisen Deanin kirja on joka tapauksessa tyhjentävä vastaus kysymykseen, mitä virkaa taiteella on. Eihän sitä voi syödä. Leningrad on vastaus. Sen jälkeen kun ei ole, mitä syödä, ja suuri osa sukulaisista ja tuttavista on jo kuollut, taide pitää hengissä ja voittaa jopa vanhuuden, muistin katkeilemisen ja taudin.