Että vettä

”Olipa kerran eukko, joka aina joi vettä.”

Luultavasti eukko asui USA:ssa, jossa vettä kulutetaan henkeä kohti 1 600 kuutiometriä. Uzhbekistanin 2 100 kuutiota menevät melkein kaikki maanviljelyyn samoin kuin Kazakstanin . 2 360. Suomessa tuo luku on paperiteollisuuden takia kumman korkea, 444. kun taas Ruotsissa 300 ja Kongossa 6.

Eikä sitä vettä Suomessa niin paljon ole, Ruotsiin verrattuna. Ja Venäjällä on Baikal-järvessä neljäsosa maapallon makeasta vedestä ja kukaties ajatuksia tuon varallisuuden pilaamisesta.

Minulta jäi täysin tajuamatta poliittinen ja lainsäädännöllinen kumous eli vuoden 1962 vesilaki. Niin se jäi kaikilta muiltakin.

Maa- ja vesioikeus oli minun aikanani oppiaineen nimenä, eikä se ollut arvostettu. Sitä pidettiin välttämättömänä pahana. Professorina oli hiukan erikoisesti siviilioikeudesta loikannut Ilmari Melander – lapsen huollosta väitellyt ja asumuserosta julkaissut. Häntä pidettiin kuivakiskoisena miehenä, ja mainetta hän saavutti oppikirjatuloilla rikastuneen sukunsa edustajana ja niin sanotun professorijuntan jäsenenä WSOY:ssä.

Tuo kuuluisuus ei ollut mairittelevaa. Se johti pääjohtaja Tarmion potkuihin ja näiden potkujen peruuttamiseen.

Pitäisi ehkä kirjoittaa muistelus tuostakin tapahtumasarjasta, jossa ”vanhaa Suomea” itsestään selvästi edustaneet omistajat saivat tyrmistyksekseen vastaansa lehdistön ja kirjailijat Mika Waltarin ja Väinö Linnan johdolla. ”Vaarallinen” kirjallisuus oli tunnetusti Otavan alaa.

Mutta tentissä piti osata omaperäismyllyt ja vanhastaan yhteisen vesijätön jakamisen pääpiirteet. Todellisuudessa ”Immulla” oli niin lyhyt knoppilista, että kysymykset ja vastaukset opetteli muutamassa tunnissa ulkoa, ja tämä moniste oli sangen suosittu.

Suomessa oli ollut perehtyneitä asiantuntijoita, etenkin Kyösti Haataja, aikaisempi maanmittaushallituksen pääjohtaja ja muiden toimien ohella Kokoomuspuolueen puheenjohtaja. Luen vieläkin joskus hänen kirjojaan menneisyyden maanjakosäännöistä ja talojärjestelmästä pyhän hartauden vallassa, eikä Vesioikeus I-III ole tuntematon.

(Minulla on käsitykseni mukaan tavanomaista paremmat pintapuoliset tiedot Suomen oikeustieteellisestä kirjallisuudesta, koska järjestin ja kortitin aikoinani Borenius asianajokonttorin kirjaston, jossa oli ja taitaa olla edelleen täydellinen kokoelma juridista kirjallisuutta 1700-luvun alusta nykypäivään. Siinä oli hyvä tilaisuus lehteillä kaikenkarvaisia painotuotteita.)

Niinpä vesilaki oli pakkopulla ja uusi vesilaki ei olisi voinut kiinnostaa vähempää. Myöhempinä vuosina professorit Hyvönen ja Pietilä ja sitten Hollo pitivät huolen alan julkaisuista.

Nyt käsitän, että Suomen vesilaki oli maailman edistyksellisimpiä ja loi edellytykset ja kohdittain pakotti taajamat panemaan rahaa ja aikaa veden saannin varmistamiseen ja vesistöjen pilaamisen estämiseen.

Kehitys ei lähtenyt liikkeelle suursaastuttajista eli metsäteollisuudesta eikä suuremmista kaupungeista. Esimerkiksi pieni Kangasala oli tehnyt 50-luvulla idioottimaisen päätöksen laskea kaikki jätteet pieneen Kirkkojärveen, ja seurauksena oli nopea katastrofi. Päätös peruttiin, ja ennen pitkää useakin kirkonkylä alkoi kohentaa asioiden tilaa.

Moni muistaa tehtaiden jätejärvet ja lietelammikot, joita sai kunnian edustaa Lievestuore. Olen omin silmin lukenut ja omin korvin kuullut, että päästöjen puhdistaminen olisi taloudellisesti mahdotonta ja haiskahtaa muutenkin sosialismilta.

Tämä kulttuurihistoria odottaa kirjoittajaansa.

Epäilen että virallinen käsityksen Vihreiden ja Koijärvi-liikkeen käänteentekevästä merkityksestä on virheellinen tai ainakin toispuolinen. Koijärvi oli vuoden 1979 uutisia. Asenteet olivat muuttuneet sitä ennen. Ympäristöaktivismi ei ehkä ollut syy vaan seuraus. Greenpeace oli perustettu 1971 Vancouverissa.

Rachel Carsonin ”Hiljainen kevät” oli ilmestynyt 1962 ja saavuttanut valtavan menestyksen myös Suomessa. Se todella alkoi muuttaa tietoisuutta – siitä huolimatta, että kirjaa on väitetty varteen otettavin perustein hiukan.

Voi olla että ”ympäristön saastuttaminen” oli toisille niin kutsuva, toisille niin torjuttava iskulause, että myrkkyjen (Hiljainen kevät - DDT) ja jätteiden niputtaminen yhteen hämärsi.

Kun tässä on pohjaltaan puhe puhtaasta vedestä, kuinka moni mahtaa tietää, että toisen maailmansodan loppuvaiheessa, nimenomaan myös Suomessa 1944, eritteistä tarttuvat taudit (hepatiitti eli keltatauti ja punatauti) olivat molemmin puolin rintamaa yksi rauhoittava tekijä?