Kirjoja kaupan

Kuva on ehkä vuodelta 1939. Äidilläni näyttää olevan partiovyö. Hän hoiti kirjakauppaa vuoteen 1963 eikä oikein vieläkään pidä siitä ajatuksesta, että isä otti hänet keskikoulusta pois. Sinnekin hän oli joutunut ennen aikojaan, kun kai valtionapua varten tarvittiin oppilaita. Lisäksi ja onnettomuudeksi koulu oli niin sanottu uusimuotoinen oppikoulu. Se kokeilu osoittautui epäonnistuneeksi.

Äiti siis hoiti kirjakaupan ja tilasi elokuvateatteriin filmit. Sodan aikana hän kävi elokuvakoneenkäyttäjäkurssin erivapaudella alaikäisenä. Luullakseni se oli naapuri, Rukkilan Matti, joka osasi vähän kaikkea, joka oli näyttänyt filmejä, kun elokuvateatteri putosi äidinisäni syliin yhden omistajista kaaduttua Talvisodassa.

Minun ja monien serkkujeni suhde elokuviin ja kirjoihin on epätavallinen, koska olemme kasvaneet niiden keskellä. Ja oli siinä kellokauppakin, joten ainakin minun suhteeni myös kelloihin on kieroutunut.

Kirjoissa oli sisäänostohinta salakirjoituksella. Lyijykynällä kirjoitettiin teksti, tavallisimmin kolme kirjainta. Valittiin kymmenkirjaiminen sana, jossa mikään kirjain ei toistu, esimerkiksi ”mäntysuopa”, jossa kirjaimet vastasivat numeroita 0 – 9. Sisäänostohinta 123 mk merkittiin siis ”änt” ja 500 ” ”ymm”.

Tuollaisia sanoja ei ole aivan helppo keksiä. Olen ollut aina kielellisesti vähän jälkeenjäänyt, mutta pystyin lapsena murtamaan nuo salasanat aika nopeasti. Se taisi olla jokin vähittäiskauppiaitten kulkutauti, koska vastaavia näki rautakaupoissa, joskus hintalapuissakin.

Olen kaupitellut itseäni kiireapulaiseksi johonkin lähiseudun kirjakauppaan ja tarjoutunut näyttämään, miten näpäkästi paketti kääräistään, mutta toistaiseksi ei ole tärpännyt.

Jokin vaisto jäi jäljelle. Vaikka asiakkaasta oli haalea mielikuva ja kirjan saajasta – päivänsankarista – vieläkin etäisempi, sopiva kirja löytyi nopeasti. Mistähän sen tiesikin, ettei ”Isänmaan parturit” sopinut kaikille, ja että saajan poliittinen suuntaus oli arvattava oikein ennen kuin ehdotti teosta ”Berijan tarhat” (Parvilahti) tau ”Vieraan kypärän alla (Lauttamus). Arvo (Poika) Tuomisen kirjoja ei myyty lahjaksi mutta muuten kuin siimaa. ”Kremlin kellot” oli aika huikea lukuelämys (11-vuotiaalle).

Myöhemmin otin vähän selvää ja tapasinkin Tuomisen ja käsitin, että hän oli kiehtova sekoitus todenpuhujaa ja supliikkimiestä. Veikko Sinisalo kertoi joskus erehtyneensä kysymään Tuomiselta jotain illalla kello 19. Yön he olivat kuulemma vuorotellen vaimon kanssa käyneet nukahtamassa, ja aamulla kello 07.00 Tuominen oli sanonut: ”Siirtyäkseni sitten pääasiaan…”

Kirjakaupan takia sain lukea niin paljon kuin halusin, koska olin oppinut varhain, miten kirja luetaan niin siististi, että sen voi myydä viattomalle asiakkaalle uutena. Kirjat olivat siihen aikaan enimmäkseen kovakantisia ja kunnolla ompelemalla sidottuja.

Jos naisasiakkaalla oli kumiteräsaappaat, hän oli ostamassa rakkauslehteä (Nyyrikki, Perjantai, Sirpale) tai kukaties äkillisesti rikastuttuaan Anni Polvaa tai Aino Räsästä (”Soita minulle, Helena”). Jos naisasiakkaalla oli nuttura, Hilja Valtonen oli järkevä ehdokas. Miehet ja uskovaiset eivät ostaneet kirjoja kuin pakon edessä. He tulivat ostamaan kynänteriä tai Akvilan koulumustetta, imupaperia tai raapevettä.

Rehtori katsoi olevansa oikeutettu viemään kirjoja kotiin ”nähtäväksi”. Isoisä kielsi antamasta, koska laskujen periminen oli kuulemma yhtä tuskaa. Toisaalta rehtori oli ainoa sivistyneistön edustaja paikkakunnalla. Hän oli oikein filosofian tohtori.

Helsingissä Akateeminen kirjakauppa oli toiveiden täyttymys. Se sijaitsi tavaratalon toisessa kerroksessa ja siellä selvästi sai maleksia loputtomasti.

Kun olimme Turusen Matin kanssa ”opintomatkalla” Lontoossa, Foyle’s oli järkytys. Kun kävin siellä viimeksi mennä vuonna, se oli edelleen järkytys, edelleen hyvässä mielessä. Hienoin tietämäni kirjakauppa on New Yorkin Strand, jonka moni tunnistaisi Woody Allenin elokuvista. Se on sekaisin antikvariaatti ja kirjakauppa ja hirvittävän korkeatasoinen. Pariisissa ei ole vastaavaa – Shakespeare & Co. on enemmänkin nähtävyys. Gallimardin oma kirjakauppa aiheuttaa suonenvetokohtauksen lompakon kohdalle. Ne maailman kauneimmat kirjat (Plèaide) ovat kalliita myös.

Koska olen lukijana kyyniseksi paatunut entinen ja ehkä tuleva kirjakauppa-apulainen, suhtaudun epäillen tietoihin tuon tai tämän henkilön lukeneisuudesta. Kymmenen tuhatta kirjaa? Runsaat 27 vuotta kirja päivässä. No way. Kirja viikossa, 200 vuotta. Jos tuo on totta, puhe ei ole lukemisesta.

Ei lukeminen ole arvo sinänsä. Tunnen ihmisiä, jotka ovat lukeneet tuhottomasti ymmärtämättä oikeastaan mitään. Voi olla, että olen itse yksi heistä.

Itse arvelisin lukeneeni runsaat kolme tuhatta nidettä 60 vuoden aikana (aloin lukea kokonaisia kirjoja aika varhain). Joltain osin se on edelleen keino olla tekemättä mitään todella hyödyllistä. Nyt palauttelen mieleen omaa elinaikaani lukemalla Bellin kirjaa ”The World Since 1945”.

Edgar Lee Masters kirjoitti runon myös Spoon Riverissä hulluna kuolleesta Frank Drummerista, jolla oli ollut kirkas näky ennen kuin joutui koppiin: ”Opettelen ulkoa tietosanakirjan.”