Sivun näyttöjä yhteensä

3. marraskuuta 2009

Kotiaineista



Minulla ei ole aihetta valittaa, koska luulen totuttaneeni lukijat tyyliini. Joskus harvakseltaan kummastellaan poukkoilevaa ajatuksenjuoksua.

Ajatuksenjuoksu on kuitenkin eri asia kuin tekstin jäsennys.

Etenkin juristit, jotka ovat huonoja ihmisiä, kuten jo M. Luther todisti (Der juristen Schwitzenbad), arvostavat oikeastaan lukiossa opetettua asia-aineen kaavaa ja otaksuvat, että kirjallisuuden olisi toimittava samoin.

Tämä seikka on välillä harmittanut minua keskusteltaessa tuomioistuinten päätösten perusteluista. Arvostelijat eivät aina käsitä, että peräänkuulutetu johdonmukainen referointi ja perustelu on hurskas toive, mutta ei tästä maailmasta.

Juuri tuo oli nyt historiaan jääneiden vanhojen resiittipäätösten vika. Hovioikeudet ja korkein oikeus tavoittelivat johdonmukaisuutta kirjoittamalla päätöksensä yhdeksi virkkeeksi ja kaihtamalla konkretiaa.

Eräs kihlakunnantuomari kysyi likalta lapsenruokkojutussa (avioiliiton ulkopuolella syntyneelle lapselle suoritettava elatusmaksu): ”Naiko se sinua?” Pöytäkirjaan kirjoitettiin silti:” Itse asiasta kuultuna ilmoitti kantaja olleensa luvattomassa sekaannuksessa vastaajan kanssa.”

Tuomareiden – kukaties pitäisi sanoa juristien – heikohko lukeneisuus näkyy väkisin heikonlaisena kielen hallintana, jonka yksi tunnus on harhaluulo, että asiat voi sanoa jollain ”oikealla tavalla” ja ”oikeassa järjestyksessä”. Nykyjuristit saattavat luulla, että ”mallit” (kirjoituskaavat) ovat pelkästään tietoisia.

Kirjallisuudessa – useimmiten myös tietokirjoissa – erottuu yksi tai useampia subtekstejä. On monta keinoa saavuttaa suuri selkeys jättämällä pääasia maininnatta.

Myös julkipakanoille Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumit ovat kerronnan ja tyylin esikuvia. Tarinoiden päähenkilö, sellainen Jeesus, ei esittänyt ainuttakaan yhteenvetoa tai konsistenttia argumenttiketjua, mutta sitäkin enemmän puheena olleeseen asiaan näennäisesti liittymättömiä vertauksia.

Kylväjä lähti kylvämään. Kätketyt leiviskät. Lesken ropo. Tuhlaajapoika. Vertaukset olivat aina skandaalimaisia. Ne jättivät kuulijan ymmälle – eli ajattelemaan.

Kaiken huippu on vuorisaarna. Sitä voi lukea tuntematta itseään edes hiukan satutetuksi – mutta mitä kaikkea se merkitsee, siitä ei ole tietoa.

Helppo esimerkki suuresta subtekstistä on Waltarin ”Sinuhe”. Se ei tosiaankaan ole allegoria eli vertaus, mutta silti Suomen toinen suuri sotakirja ”Tuntemattoman” ohella. Ja näin on, vaikka henkilöt ja tapahtumat ovat huomattavan uskottavasti ja myös todenmukaisesti kuvattuja vuosituhansien takaisia egyptiläisiä. Liittymäkohdat (heettiläiset – natsit) ovat lähes satunnaisia.

Tarina ei ole kertomus miehestä, joka menettää harhaluulonsa, luulonsa ja uskonsa itseensä ja ihmisiin. Se on sellainen suuri totuus, jollaisen vain romaani voi toteuttaa, ja se on yhtä aikaa yleispätevä ja aikaan sidottu. Kuten nousu jopa Yhdysvaltain bestseller-listalle osoittaa, se on nautittava historiallisena romanssina. Silti sen suuri murhe ja vaivalloisesti hankittu nöyryyden oppi on historiallinen synteesi viisaimpien suomalaisten tunnoista vuonna 1945. ”Juo siis viiniä, sillä mitä enemmän juot, sitä karvaampi on sen maku suussasi, kunnes ilosi on kuin risainen vaate kuivalla hiekalla…”

Taisi tulla esitetyksi kirjallinen uskontunnustus. Minusta ei ole järkevää kirjoittaa kotiaineita päivästä toiseen. Olin hyvä kirjoittamaan kotiaineita. Ansaitsin tupakkarahat ja lisää kirjoittamalla lukioluokilla kymmenille koulutovereille aineita sovittaen sanottavan asianomaisen luontumuksiin ja järjenjuoksuun niin etteivät pätevät äidinkielen opettajat tietääkseni koskaan osanneet edes epäillä petosta. Myöhemmin kirjoitin valmiiksi erilaisia kirjoja niin että varsinaiset tekijät jupisivat siihen suuntaan, että noin minä oikeastaan sen tarkoitinkin.

Mutta en pääse ennakkoluulostani. Jos teksti on kristallinkirkasta ja vaivatta avautuvaa, en usko sen olevan lukemisen arvoista. Myös vastakohta on totta: sotkuisesti kirjoitettu on sotkuisesti ajateltu.

”Taiteilija näkee muun paitsi ilmeisen. Yleisö näkee vain ilmeisen. Tulos on lehtiarvostelu.” (Oscar Wilde)

Perimmältä luonteeltaan kirjallinen teksti, jollainen voi olla myös lyhyt ja verkossa julkaistava, on aina ovelasti moneen suuntaan kiero niin kuin Lapin puu, tai laminoitu niin ettei se ole sisältä ensinkään sitä mitä päältä näyttää. Sivistyneet kirjoittajat, jollainen en ole, suosivat melamiinia, joka vaikuttaa siistiltä ja peittää lastulevyn. Hyvä teksti on kuin kultakoru, joka on päällystetty pronssilla, joutavan näköistä punaista kiveä, jonka tarkkanäköinen tunnistaa porfyyriksi.

20 kommenttia:

  1. Tätähän minä olen yrittänyt tovereille selittää.

    Asiasta pitäää kirjoittaa vain aaseille jotka eivät muusta ymmärrä.

    VastaaPoista
  2. Kuvasta muuten näkee että kaikki kristallit eivät ole erityisen kirkkaita . . .

    Vuorikristalli on, välillä, ruusukvartsi, savukvartsi ja ametisti eivät niinkään. Akaatista en viitsi puhuakaan.

    Ja kaikki samaa ainetta.

    Kristalli on silti luonnon kaunein muoto - molekyylit järjestäytyvät loogisimmalla ja ekonomisimmalla tavalla. Siksi en pidä kristallimaisuutta suurenakaan paheena tekstissäkään (tosin hieman tekstityypistä riippuen - asiatekstissä enemmän, romaanissa vähemmän).

    Kristalli on kiven DNA. Teksti ei ole kiveä, enemmän elävä olento. Ja elävällä olennollakin on se loogisin ja ekonomisin muotonsa, DNA, joka sekin on molekyyli. Onko siis tekstilläkin DNA?

    Dramatiikassa sellaisesta puhutaan. Että kaikki mikrotasolla heijastaa makrotasoa, että sama kuvio toistuu joka puolella, pienestä suureen, repliikistä juoneen. Kaikki toistaa samaa sanomaa. Draaman jokainen solu on rakennettu samaa kaavaa käyttäen.

    Borgesia on viime päivinä tullut luettua, anteeksi korkealentoisuus. Nyt käyn taistoon sitä vastaan tarttumalla yöpöydällä lojuvaan salapoliisiromaaniin.

    Swift muuten määritteli kirjallisen tyylin seuraavasti: Oikea sana oikeassa kohtaa.

    Tämäkin lienee monimerkityksellisempi määritelmä kuin aluksi uskoisi.

    VastaaPoista
  3. Niin Waltarista tulee tietenkin mieleen se Saarnaaja: Kaikki on turhuutta ja iäti yhtäläistä. Myöskin pyrkimys viisauteen on tuulen tavoittelua. Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta.

    No ehkä sen voi sivuuttaa turhana ja koittaa sitten tavoittaa jotakin sanomisen arvoista.

    Charles Dickens Hard times Coketown: “It was a town of red brick, or of brick that would have been red if the smoke and ashes had allowed it; but, as matters stood it was a town of unnatural red and black like the painted face of a savage.”

    Melkoisen esteettinen näkemys aiheesta - vaikkakin tukevaa tekstiä, ja sitä tulee mieleen se, että synkkyys tässä on melkeinpä se elämäntavan malli, vaikka se häveliäisyys pakoittaakin kirjailijan vaihtamaan vaihdetta pienempään.

    Paitsi silloin jos kyse on, tai oli jostakin poikkeuksellisesta. Jouko Turkka sekoitti asian, siis kuolan ja sperman, kiihkoon. Siis elämää ei omisteta taiteelle, vaan taidetta sovelletaan elämään.

    Se on hämmästyttämisen nautintoa ja pöyhkeää tyydytystä siitä, ettei itse hämmästy koskaan, sanoi Charles Baudelaire. Arthur Rimbaud muuten kirjoitti, että; kun hän sekapäisenä menettää ymmärryksen näyistään, hän on nähnyt ne.

    Siis sen pahan estetiikka, se miten onnistuu piilottamaan sen runkkaamisen tarpeen sinne tekstin sisälle - ja niin että se tuntuu arkiselta (mitä se itse asiassa onkin) ja tietenkin syntiseltä.

    La carne, la morte e il diavolo.

    http://www.youtube.com/watch?v=hxNllXT_f2c

    Hekumallisuuden ja nekrofilian elementit. Mutta kaikenaikaa, jatkuvasti, alati, yhä ja aina, ihanteena pysyy ulkopuolinen, selkeä, ja tarkka kieli. Se, joka ainoastaan kykenee tekemään mistä tahansa aiheesta merkityksellisen, syvällisen, ja jaettavan arvoisen. Ja kuten monesti aiemminkin on sanottu viisaampien toimesta: " Ei ole olemassa aiheita, sillä tyyli on yksistään täydellinen tapa nähdä asiat." Flaubert.

    VastaaPoista
  4. Kovasti tuli mieleen Jaan Kross, kun Kemppinen kertoi kirjoittaneensa kotiaineita toisille koltiaisille. Oli sitten niitäkin kouluja ja opettajia, jotka eivät kotiaineita teettäneet. Olisi ollut mielenkiintoista kokeilla sitäkin, minun ikäluokkani piti vain ähertää äidinkielen tunneilla annettujen aiheiden parissa. Eihän siitä mitään hyvää tullut.

    VastaaPoista
  5. Niin, ja Waltarihan sanoi monien kirjastotoukkien tuntemassa opaassaan "Aiotko kirjoittaa", että hyvä teksti on kuin kananmuna, kaunis ja sileä, ja muuta siihen tapaan.

    Kananmuna ei todella loukkaa monilla kulmilla. Ehkä mestari W. tarkoitti sitä? Ehkä hän vain oli syvällisempi ja taiteellisempi kuin pystyin siinä talvisessa valossa näkemään.

    Punch-lehden kirjoittaja sanoi kerran Sinuhesta: this book foxed me. Menin, ja luin Sinuheni uudelleen, vieläkin koulupoikana, mutta paljon paremmalla ajatuksella, ja kirja oli hyvä, niin kuin muut jo tiesivät.

    Sitten luin Johannes Angeloksen ja sekin oli hyvä. Siitä aloin harrastaa historiaa.

    Näköjään jossakin vaiheessa olen kadottanut aiheen, joten kiitokset!

    VastaaPoista
  6. Pentti Saarikosken "Evankeliumi Matteuksen mukaan" sisältää vuorisaarnan käännöksen, joka on sujuva ja lennokas. Lukiessa tuntuu, että se on aito.

    Kivivitriini on kaukaa tutun oloinen, ihan kuin Hämeestä.
    Kuvittelee Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  7. Himmee historioitsijatiistaina, 03 marraskuuta, 2009

    Minäkin tienasin tupakka- ja viinarahoja kirjoittamalla toisille kotiaineita. Opettaja ensin kehui itseään, sanoi, että hänen opetuksensa ovat menneet perille, kun taso n noussut kautta linjan. Sitten jäin kiinni. Siitä tuli mielenkiintoinen prosessi.

    VastaaPoista
  8. Siteeraan jälleen itseäni: selkeästi kirjoittaminen edellytää selkeää ajattelua - jota itselläni useimmiten edeltää epäselvästi kirjoittaminen. Nykyisin hovioikeudenlaamannina istuva opetti notaariaikanani kirjoittamaan tuomiot&muut päätökset aluksi mitenpäin tahansa, sen sitten nopeasti huomaa minkä kannan pystyy itselleen paperilla perustelemaan.

    Looginen syllogismi on tylsä kaava, silti paras tunnettu: selkeä ja tiivis.

    PS Lappeenrannan suunnalla liikkuessa suositelen käymään Ylämaan "jalokivikylässä", siellä on mm. näyttely, jossa kuvan kaltaisia vitriinejä on metrikaupalla.

    VastaaPoista
  9. Itse olettaisin Vuorisaarnan olevan täydennyksen Mooseksen lakiin, koska Jeesushan sitä selvästi tulkitsee tuomiten, lisäten lakiin omia tarkennuksiaan.
    Jeesus oli siten selvästi ensimmäinen lakitieteen pro-nestori, jonka osoittaa että Vuorisaarnaa on tulkittu jo lähes 2000 vuotta, eikä vieläkään asiaan ole lopullista selvyyttä saatu.

    Toisaalta Matteus repii riekaleiksi mitä Jeesus Vuorisaarnassaan sanoo (Matteus 7:6).
    Mutta Matteushan oli publikaani, veronkerääjä, eli pahuksenmoinen virkamies. Tyypillinen lakikielen kiemurtelija.

    VastaaPoista
  10. Tekstin ja kolmen kommentin jälkeen: kiitos!

    Hyvä kirjoittaja luottaa lukijaan, sallii tämän seilata. Koti- ja kouluaineista olen saanut tarpeekseni.

    Saarnoiksi kutsutuissa kirkollisissa puheissa ainekirjoitusperinne elää. Varsinkin naispapit hallitsevat sen hyvin. Osaava sananselittäjä selittää taideluoman kuten ihmisen viidessä minuutissa hautajaisissa, joiden maallistuneisiin kaupunkimenoihin on pesiytynyt psykologisoiva kriisipalvelu. Ensin pappi yleisesti armahtaa: kukaan meistä ei ole virheetön, jokainen elämä on merkityksellinen, ja sitten typertyneet ja syyllisyyttä potevat muistelevat mukavia. Käsittämättömästä ja tuntemattomasta syntyy kelvollinen kappeliaine , jonka kanssa kaikki voivat elää.

    Syvällä maaseudulla osataan vähemmän, lähestytään hädissään Jumalaa, vielä.

    JK, älä koskaan ikinä muuta tyyliäsi, kirjoitustapaasi!

    VastaaPoista
  11. jos vaadit lukiossa opittua formaattia, niin ole hyvä ja käytä jotain oikolukua, kirjoitusvirheet ovat sietämättömiä.

    nim. myös lukion käynyt, vaikka jotain jäi oppimatta.

    VastaaPoista
  12. Sinuhen allegorisuudesta ei kannata lähteä kättä vääntämään. Eikä siitä onko kirja historiallinen vaiko eksistentialistinen romaani tai vaikkapa kepeä seikkailukirja.

    Varmaan kaikkia niitä riippuen lukijasta.

    Waltari kirjoitti muistelmissaan ,että Talvisota hävitti hänen uskon pienten maiden puolueettomuuden mahdollisuuksiin.
    Tanskan ja Norjan miehitys vain korosti tätä desilluusiota. Haavikko oli Natoa vastaan, Waltari luultavasti puhuisi tänään kovasti Naton puolesta. Tai sitten ei.

    Toisen maailmansodan fiilikset heijastuvat karvaina ja kitkerinä kirjassa ja sen tapahtumissa ja ihmisissä. Sinuhen lopusta saa optimismia hakea suurennuslasin kera.

    Löytyy kait se sieltä, mutta aikamoiseen surumielisyyteen käärittynä; elämä on eletty ja harha-askeleet otettu ja intohimot sammuneet (masentavaa..).

    Saarnaajasta alettiin ja Saarnaajaan palataan:

    "Varsin turhia ovat näet kaikki ihmisen teot hänen elämänsä päivinä."

    Epäilemättä asia on näin.

    VastaaPoista
  13. Tuo kivivitriini vaikuttaa lappeenrantalaiselta. Tarkistan huomenna.

    VastaaPoista
  14. Heko, Heko...

    Kyllä juuri niin tekstillä on DNA
    tai teksti on kuin DNA:

    Kehittyneimmillä olioilla DNA:sta suurin osa on junkkia
    ja aleman tason olennoilla puolestaan lähes täyttä tavaraa usein.
    http://en.wikipedia.org/wiki/Junk_DNA

    No, tämä on tämmöstä bittiviisastelua.

    VastaaPoista
  15. Saarnoista ja kasuaalipuheista

    Homiletiikan (saarnaopin) jalo taito on hukassa. Ei sen käsissä kuulukaan olla, mutta Herrassa.

    Aioin papiksi. En osaa sanoa mikä todellinen syy aikeen toteutumattomuuteen oli, kauniisti sen voi selittää sillä, että homma olisi mennyt [Rienzi]-show'ksi, ei ravitsevaksi saarnaksi eikä oikein tukevaksi kasuaalipuheeksikaan.

    Hengelliset puheet ova ylivoimaisen edessä. Koska niitä pidetään niin paljon, niistä pidetään kovin vähän. Tottumaton kuulija ensin kiinnostuu, sitten pettyy. Kuten hyvä ystäväni sanoi, mielenkiinto on kadota kun huomaa, että genre muistuttaa aikuisviihdettä: alkoipa se mistä tahansa, tietää kyllä mihin se pian päätyy.

    Kemppisen sukupolvelle on tyypillistä kammoksua, ja samalla kaivata, vanhaa saarnanuotillista esitystä (siitähän hän itse antoi mainion näytteen pari joulua sitten Aristoteleen kantapäässä - johon hänet muuten kannattaisi pian ottaa takaisin tutuksi vieraaksi).

    Sitten ovat ne, joita puhuttelee eniten "mikä minä olen teille sanomaan"-tyyppinen kaava.

    Minun sukupolveni (1970-syntyneet) ovat tirskua ainaisille "niin on meidänkin elämässämme"-pakinoille, jossa understatementin parhaaseen tyyliin kerrotaan hyvin arkinen tarina, johon viran puolesta mutta yllättäen sidotaan enkeliharsosta rusetti päälle.

    Minun ikätoverini ovat palanneet Isien aikaan, eli puheista tulee usein opillisia esitelmiä. Niitä on postillat täynnä, mutta tiedehän on muuttunut, siis edistynyt. Esitelmät ovat hyviä, virkistävän tietoisia roolistaan.

    VastaaPoista
  16. Vai että ..."Myöhemmin kirjoitin valmiiksi erilaisia kirjoja niin että varsinaiset tekijät jupisivat siihen suuntaan, että noin minä oikeastaan sen tarkoitinkin"...

    Eikös tässä juuri hiljan pari leidiä saanut petostuomion, kun olivat tehneet samantyyppistä filunkia?

    VastaaPoista
  17. K:
    Myös vastakohta on totta: sotkuisesti kirjoitettu on sotkuisesti ajateltu.
    ... ja pitkästi skrivaava on pitkästyttävä.


    Tarkista, sopiiko sana kirjoittamasi tekstin tyyliin, oikoluku ohjaa.

    VastaaPoista
  18. Niin teksteistä.

    Hommahan menee niin,
    että ensin on reality.

    sitten käytetään joitain kielellisiä
    ilmauksia sen kuvaamiseen.

    Mukaan voidaan halutessa sotkea kaikenlaista
    tai vaikkapa puhua monista todellisuuksista yhtäaikaa.

    Kaiken maailman pilkkuvirheistä
    ja huonokielisydestä on turha ottaa nokkiinsa,

    jos meinan se kiinnostuksen kohde lukijalla ei jumiudu
    siihen kielen realityyn eli miten kirjottaja osaa
    viitsii haluaa pensseleitä käyttää.

    Huonossakin dokumenttikuvassa
    saattaa relity jota se kuvaa,
    kiinnostaa aivan valtavasti.

    Pahin lukihäiriö on se ettei erota
    kieltä ja realityä toisistaan,
    yllättävän usein esiintyvä.

    Taiteesta minä en tiiä mittään.

    Kyllä todellisuuden osan tai jonkinlaisen kokonaisuuden
    voi nähdä melko selvästi ilman että sitä osaa kielellä hyvin kuvata,
    käytä pensselivertausta jälleen. Ei siis todellisuuden vastainen ilmaus.

    VastaaPoista
  19. Ad Anonyymi - terksteistä - olipa hyvä!

    VastaaPoista
  20. Kadmoksen ja Harmonian häissä laulettiin: "Rakas on se, joka on kaunis, joka ei ole kaunis, ei ole rakas."

    Kumpi tulee ensin rakkaus vai todellisuus - siis kun rakastuu. Suositushan on ettei köyhän pitäisi koskaan rakastua toiseen köyhään.

    Platon sanoo (Valtio), että maalaustaide ja yleensä kaikki jäljittelevä taide suorittaa toimintansa kaukana totuudesta, että se on läheisessä yhteydessä ja rakkaussuhteessa sellaiseen sielunosaamme, joka on kaukana järkevyydestä, ja ettei se pyri mihinkään terveeseen eikä todelliseen."

    Kaunista on miellyttävä.

    Mutta mitä se sitten voisi tarkoittaa. Minulle se voi tarkoittaa kokemuksen takia myös esimerkiksi seuraavaa.

    "Naisten vessat olivat tavan mukaan pahimmat. Monet naiset näköjään jättivät terveyssiteensä yksinkertaisesti kopin lattialle, ja vaikka näky olikin tuttu, se kuvotti etenkin krapulassa. Miesten vessat olivat hieman siistimmät, mutta toisaalta miehet eivät käyttäneet terveyssiteitä. Ainakin sain tehdä töitä yksin. En ollut erityisen hyvä mopinkäyttäjä: usein jokin villakoira tai tallottu savuke jäi silmiinpistävästi johonkin nurkkaan. Minä annoin niiden olle. Tein kuitenkin tarkkaa työtä paskapaperin ja istuinsuojusten suhteen: sellaiset asiat ymmärsin. Mikään ei ole pahempaa kuin lopetella kunnon paskantaminen, ojentaa kätensä ja todeta vessapaperisäiliö tyhjäksi." Charles Bukowski Factotum

    Olen ymmärtänyt että Bukowskista harva paremman kirjallisuuden ystävä pitää ja vielä harvempi lukee. Se ei kuitenkaan ole se pointti tässä. Hyvä tai huono ja kenen mielestä - ihan sama tämän sanottavani suhteen.

    Tuon luetun ymmärtävät parhaiten ne, jotka niitä vessoja ovat pesseet. Sitten ne jotka ovat tehneet tai tekevät jotakin muuta yhtä vähän arvostettua työtä, tai jotka pystyvät jostakin muusta syystä samaistumaan tuollaiseen ulkopuolisuuden tunteeseen jne. Se tekstin tuottama mielihyvä - kauneus - syntyy siitä, eikä niinkään sen mahdollisista kirjallisista ansioista (onko niitä edes).

    Sanoisimmeko rumaksi sellaista, joilla on kolme silmää tai vain yksi silmä; edellistä siksi, että hänellä on jotakin liikaa, jälkimmäistä, koska häneltä puuttuu jotakin. - Willelmus Auvergnelainen

    Siinä mielessä rumuuden kuvaaminen voi myös olla kaunista - rumastikin kuvattuna ja sanottuna, mutta harvemmin sattumalta.

    Jos ei tiedä mikä esimerkiksi on veturi, niin sen kuvaaminen on vaikeaa, vaikka osaisikin kirjoittaa moitteettomasti. Romaaneissa sitä todellisuutta yritetään useimmiten lähestyä ihmisen olemuksen avulla - siis niiden tekemisten ja tekemättömyyksien ja toiveiden ja pettymysten.

    Conrad kirjoitti, ettei pitänyt työnteosta, mutta piti siitä mitä se toi mukanaan, eli siitä että se antoi mahdollisuuden itsensä löytämiseen, oman todellisuutensa löytämiseen - itseä ei muita varten.

    Ymmärtäisin, että romaanikirjailija kirjoittaa aina juuri siitä omasta todellisuudestaan - ei toisten todellisuudesta, mutta että hän tietää, että nuo eri todellisuudet saattavat joskus kohdata toisensa ainakin pienen hetken ajaksi. Siinä merkitsee silloin se tekstin selkeys melkoisen paljon.

    Baudelaire määritteli sitä taide käsitystään näin: "Koko näkyvä maailmankaikkeus ei ole muuta kuin kuvien ja symbolien varasto, jolle mielikuvitus (eli taide) määrää paikan ja suhteellisen arvon. Se on eräänlaista ravintoa, jota mielikuvituksen täytyy sulattaa ja muovata uudeksi."

    VastaaPoista