Älymystön johtajat

Ei ole paljon lisäämistä Jokisipilän arviointiin Anthony Beevorin ja Artemis Cooperin kirjasta ”Pariisi miehityksen jälkeen 1944-1949”. Paitsi että hiukan sekuli kirja kannattaa lukea ainakin ellei ole kovin perehtynyt asiaan eikä tiedä, mitä ranskalaisten Amerikka-allergian takana on. Ja paitsi että suomenkielisestä versiosta käy kiusallisesti ilmi englannista kääntäminen (”linnat Loiressa” olisi Suomeen siirrettynä ”kesämökit Kymijoessa”, ja tämä on vain esimerkki).

Kuten kuuluisammat teoksensa (Stalingrad, Berliini) Beevor on tässäkin koonnut kokonaisuuden anekdooteista ja toistoista eikä hän peittele vastenmielisyyttään eri ihmisiä kohtaan eikä tunne tarvetta selvittää tunteensa syitä.

Ranska ja kommunistinen puolue on hyvä esimerkki ainakin sata vuotta vanhemmasta, Beevorin toistamasta lauseesta, että intellektuellit kaipaavat tyrannia.

Yksi selitys on ilmeinen.

Suomen television uutisten 50-vuotisjuhlien yhteydessä on korostunut Kekkosen asema ja koskemattomuus, joka säilyi melkein viimeiseen asti. Myös on muisteltu Koiviston taisteluja ”sopuleja” vastaan.

Suomalaiset sananvapauden esitaistelijat olivat kaiken kaikkiaan sangen haluttomia käyttämään sananvapautta, kun kysymys oli Kekkosen ylilyönneistä, joita riitti, tai alilyönneistä, joita alkoi ilmetä vanhuuden syövyttävien voimien vaikutuksesta.

Joku arvostamani suurjournalisti mainitsi Kekkosen karisman ohella hänen intelligenssinsä: ”Älykkäin tapaamani ihminen”.

Juuri noin myyttejä rakennetaan.

Tapasin minäkin miehen ja seurasin hänen toimintaansa. Tunnen myös hyvin joitakin henkilöitä, jotka olivat Kekkosen luottomiehiä mm. hänen kurkuttaessaan tuomioistuinlaitosta 1970. Luulen tietäväni, että Kekkonen hallitsi Stalinin toimintamallin ja pani monia suojattejaan, kuten Jyrängin ja Revon, juoksemaan nyrkkiin.

Pidättäytyisin älykkyysarvioista tuolla korkealla tasolla. Luulisin että Kekkosta vahvasti vieronut Ryti oli raa’assa älykkyydessä, siis ajatellen hengen hevosvoimia ja vääntömomenttia, reippaasti Kekkosen yläpuolella, ja luultavasti Kekkonen oli kyllin älykäs tajutakseen tämän. Jos näin oli, hän ei varmaankaan pitänyt asiaintilasta.

Mannerheim oli ehkä ainoa vanha sotilas, joka 1900-luvun Euroopassa osoitti todellista poliittista taitoa. Yleensähän marsalkkojen kohtalo oli samansuuntainen kuin Ranskan Pétainin – lopulta seisaalleen suolattuna tervehtii omaa peilikuvaansa käsittämättä, että teloituskomennuskunta odottaa nurkan takana. (Pétain pelastui siltä mutta aika täpärästi.)

Ranskassa poliittiset naivistit, kuten Picasso, ylistivät Stalinia, ja erinäiset tunnetut kirjailijat (kuten Louis Aragon) järjestivät teloituksia ja elinkautisrangaistuksia kilpailijoilleen. Älymystön omatunto oli Camus, joka allekirjoitti vetoomuksen pahan poliittisen vastustajan hengen säilyttämiseksi, koska ei hyväksynyt kuolemanrangaistusta.

Tuo sama eli älymystön petos oli koettu Neuvosto-Venäjällä 1920-luvulla ja se koettiin Saksassa vuoden 1933 jälkeen. Ei se ole sattuma, että Venäjällä parhaat kirjailijat päätyivät Siperiaan ja monet ennenaikaiseen hautaan, kun taas virallisesti suosituista ei nyt muisteta enää ketään.

Meillä Suomessa ei juurikaan ollut, toisin kuin Ranskassa, aidosti kommunismiin kääntyneitä tiedemiehiä, tyyppiä Joliot-Curie. Sotien jälkeen vasemmistolaiset kirjalliset intellektuellit epäonnistuivat nopeasti (R. Palmgren ja asemaansa takaisin tavoitellut Paavolainen jne.) ja Paasikivi suosi hiukan oudosti selkeitä natsisympatioita osoittaneita tiedemiehiä ja taiteilijoita Suomen Akatemian perustamisen yhteydessä; A.I. Virtanen lienee ollut poliittisten mieltymystensä puolesta hyvä esimerkki ”intelligenssi” –käsitteen vaikeudesta. Nuo mieltymykset eivät osoittaneet ainakaan analyyttista kykyä.

Älymystön vahvan poliittisen johtajan kaipuu voi olla keino järjestää oma nokkimisjärjestys Suuren Johtajan alaisuudessa. Ei ole muuta tapaa verrata taidemaalaria kirjailijaan eikä kumpaakaan tutkijaan kuin suuren johtajan suosio. Kun Kekkonen luki rattijuoppous-puheessaan säkeistön Parnassossa julkaistusta runosta, Late Viita oli sillä kanonisoitu. Ensin täytyy kuolla, sitten voidaan julistaa autuaaksi ja sen jälkeen pyhimykseksi.

Monet älymystön edustajat raivostuivat, kun havaittiin, etteivät Koivisto, Ahtisaari ja Halonen perustaneet liehakoivan älymystön kerhoa. Siihen suuntaan on liikahdellut vain Lipponen.

A propos – huonetoverini Hiitistä Pekka Himanen, jolla näyttää olevan ystäviä elinkeinoelämässä ja poliitikkojen piirissä, joutui vaikeuksiin, kun häntä haluttiin Teknillisen korkeakoulun professoriksi Esa Saarisen tavoin. Aalto-yliopistoa ajatellen se oli hätäinen kannanotto eikä kaikkiaankaan TKK:lle kunniaksi.