Digiankka

Keskustelevat juuri Finlandia-kirjoista, ja tässä blogissa jo puheena olleet Kjell Westö ja Harri Tapper ovat suosikkilistalla, jolta Tapper vääryydellä tipautettiin kello 8.59. Virallinen lista tulee iltapäivällä ja viis siitä.

Viime päivien ja aikojen kirjallisuusjutuillani on ajankohtainen yhteys digitaaliongelmaan, joka on nyt otsikoissa television yhteydessä. Digitaalisiin lähetyksiin siirrytään. Kansa vastustaa. Laitteet reistailevat. Vanhusväestö tykkää huonoa. Moni ei ihan ymmärrä, mistä tässä oikein on kysymys. Kun asialla ovat YLE ja poliitikot, ärtymystä ilmenee heti. Ei tästä ole pitkä aika, kun YLEn toiminta nähtiin, Turun tuomiokirkon kellonlyöntejä ja säätä maa-asemilla lukuun ottamatta, kommunistien salajuonena.

Merisää on mieliohjelmiani.

Kirkkkonummi kolme, tuuli puoli metriä sekunnissa, näkyvyys parahultainen.

Matalapainealan liitto uhkaa työtaistelulla.

Yhteen aikaan oli täysin luonnollista kysyä maitokaupassa, mitä mieltä puhuteltu oli Lauantain toivotuissa levyissä kuullusta kappaleesta, Peyton Placen uudemmista yllätyksistä tai Ritken rakkaudesta.

Aku Ankka -juttuni, johon viittaan päivän kuvalla Carl Barksista ankka kainalossa, perustui arveluuni, että yli kaksi sukupolvea eli 40-luvulla syntyneistä 80-luvun nuoriin jakavat tämän kulttuurisen taustan, kiitos kustantajan, joka on ahkeroinut julkaisemalla yhteenvetoniteitä Barksin Akuista.

Tämä on iso asia, kun edes vanhat vakiot, nimittäin historia ja kirjallisuus, eivät enää yhdistä. En minä paljon tiedä, koska olen laiska ja ikääntynyt elitisti ja kumma ettei ole jo kärrätty täyseläkkeelle. Kun minulla on lisäksi henkilökohtainen ongelma (viinan vierominen), en tiedä, kuinka kansa elää. Kun joskus luen olutbaarien aavikoista tai kauniin nuorison "bilettämisestä", asiat ovat aivan eksoottisia.

Mutta eliitissä uiskennellenkin tiedän, että "Seitsemän veljestä" ja "Seitsemän seinähullua veljestä" eivät erotu toisistaan, vaikka jälkimmäinenkin näkyy olevan peräisin 1960-luvulta Rauman seminaarista. Aleksis Veljeksen "Seitsemän kivestä" muistetaan Trivial Pursuitissa, mutta se siitä.

En syyttele.

Televisio on ollut samanlainen yhdistävä tekijä kuin sanomalehti - taattu puheenaihe. Helsingin Sanomat on liukunut useimpien eläkeläisten mielenkiinnon piiristä, ja iltapäivälehdet on suunnattu tarmokkaille ja uteliaille keski-ikäisille.

Ihminen on kuitenkin noin 95-prosenttisesti laumaeläin, joka poikkeaa siinä pedoista ja muista nisäkkäistä, että lauma ja yksilöt eivät puolusta pentujaan.

Ihminen haluaa nähdä muita ihmisiä, ja teknologia eksyttää meitä tästä. Linja-auto ja juna ovat hupaisempia kulkuneuvoja kuin oma auto, mutta matkustajat ovat alkaneet muurautua erilaisten soittimien ja puhelimien taakse. Siitä on vuosikymmeniä, kun kulkuneuvoissa syntyi jutustelua sellaisten tuntemattomien kanssa, jotka eivät ole juovuksissa. Veijo Meren "Manillaköysi", joka perustuu junassa kuultuihin juttuihin, on mennyttä aikaa.

Minulle mieluinen paikka on espresso-kahvila, jossa ihmisiä tulee ja menee ja josta näkyy kadulle. Helsingissä on onneksi niitä monta tätä nykyä. Amerikkalainen Starbucks teetti suurella rahalla vuonna 2 000 tutkimuksen, jonka vääjäämätön lopputulos oli, että espressokahvila ei menesty Suomessa.

Kööpenhaminen Strøget on hyvin mieluisa paikka kahviloineen. Pariisissa ja sitten Italiassa katselukahvilat kuuluvat kulttuuriin, ja siellä on sekin kuohuttava tapa, että asiakkaiden tai henkilökunnan kanssa vaihdetaan muutama yhdentekevä sana. Se on ihmisyyttä sanan syvällisessä merkityksessä.

Teknologian lisäksi muuan syyllinen on Tahko Pihkala. Suomessa ei ole baseballin ja amerikkalaisen jalkapallon veroista täysin neutraalia puheenaihetta, josta kuka tahansa voi vaihtaa muutaman sanan kenen tahansa kanssa ja jossa kiihkoilu on täysin sallittua - kukaan ei pane pahakseen, jos keskustelukumppani osoittautuu jonkin joukkueen fäniksi, ja suuria asiantuntijoita ovat kaikki.

Uusi ystäväni Lionel Bently, joka opettaa Cambridgessa immateriaalioikeutta, on Arsenal-fäni, samoin kuin useimmat muutoksenhakutuomioistuimen ja korkeimman oikeuden jäsenet.

Jalkapallossa on se ongelma, että se on Suomessa ollut nurkkakuntaista ja muuttunut suoraan siitä erikoisalueeksi - sellaiseksi kuin numismatiikka - johon kuka tahansa ei voi sekaantua.

Eläkkeellä oleva korkeimman oikeuden presidentti Olavi Heinonen on tietääkseni jalkapallo-ottelujen katsoja. Tiedän pari henkilöä, jotka käyvät katsomassa koripalloa ja yhden lentopallon ystävän. Kun olen ollut muutaman kerran aitiossa katsomassa jääkiekkoa, on käynyt ilmi, että seurassa olleet paremmat ihmiset eivät istu rahvaan joukossa katsomoissa.

Harkimo voisi tehdä tässä vähän töitä. Itse en kyllä tulisi vaikka maksettaisiin. Jäähallissa tulee nuha ja siellä on meteliä ja pois pääsemiseen menee ikuisuus.

Mikael Jungnerille, joka siis on etevä ja miellyttävä henkilö - digiboksiongelma ei ole väitteeni mukaan tekninen eikä propagandalla hoidettavissa.

Kysymys on yhteisyydestä ja yhteisöllisyydestä eli ihmisten keinoista olla välillisesti yhdessä.

Älköön tätä ihmeteltäkö. Ennenkin käytiin kaupassa ja kirkossa juuri mitään toisille puhumatta, tarkoituksena nähdä ja näyttäytyä.

Teknisesti digilähetykset ovat täysin perusteltuja. Kanavat loppuisivat. Mutta ymmärrän, että suurenlainen osa väestöstä ei näistä uusista kanavista välitä, varsinkaan kun niistä niin monet ovat maksullisia.

Asiantuntijat älkööt vaivautuko. Tietyisti Internet on yhteydenpidon väline yli muiden, mutta toisin kuin ihmisille uskotellaan, Internet on vaikea. Ei sitä äkkiä opi, ja kun on jotain oppinut, tiedot vanhenevat niin että paukahtaa.