Sivun näyttöjä yhteensä

3. marraskuuta 2006

Morjens sanoi suutari lestilleen

Ammatinvalinnan ohjausta miettien arvelen, että ihmisillä on usein taipumus päätyä tehtäviin, joihin heillä on epätavallisen huonot edellytykset.

Tuomarina istuu ihminen, jonka oikeudentunto on jotenkin vaurioitunut - usein sairaalloisen herkistynyt. Lääkäri vihaa ihmisiä eikä haluaisi olla tekemisissä eikä ainakaan koskettaa kuin korkeintaan kylmällä raudalla. Eläinlääkäri pelkää eläimiä. Opettaja on oppimaton. Poliisia viehättää väkivalta. Pappi epäilee kovasti, tokko sellaista Jumalaa on olemassakaan. Historiantutkijalla on ongelmia erottaa toisistaan korrelaatiota ja kausaatiota. Sotilas on hempeämielinen ja väkivaltaa vierova. Psykologi ja hänen orpanansa psykiatri ovat yksinkertaisesti nössöjä, ja ovat valmiita rapisemaa pitkin lattioita ensimmäisestä tunne-elämän tärähdyksestä.

Ne sutor ultra crepdium, samoin Apelles-vainaa. Suutari pysyköön lestissään. Tarinan mukaan joku suutari huomautti, että Apelleksen veistämässä patsaassa sandaali oli vähän väärin mutoiltu. Kuvanveistäjä korjasi asian. Suutari innostui arvostelemaan myös jalkaa, ja sai tämän tylyn vastauksen.

Suomennos on vähän vaikeatajuinen. Suutari pysyköön lestin ääressä eli piereskelköön potullaan (joka oli mielenkiintoinen istuin, pieni tynnyri tai pytty, joka päälle oli pingotettu istuinosaksi nahkaa). Lesti on usein puusta valmistettu muotti, jonka ympärille kenkä ommellaan, ja lesti tarvitaan myös kenkää puolipohjattaessa.

Herkko ja muut nuoret eivät tiedä ihan varmasti, mikä oli pimeä pullo, ja lestinheittäjistä he eivät ole kuulleetkaan. Ennen vanhaan näitä salaviinanmyyjiä löysi Kustaankadulta, Kolmannen linjan ja Wallininkadun kulmilta, ravintola Alppimaan seudulta, ja tietysti Albertinkadulta.

"Kilpikonna, hämähäkki sekä etana
katsoivat kortilla,
kuka lähtee käymään luona trokarin
Albertinkadulla."

Alppimaan portsarina oli Kyösti Lehtonen Jämsästä, painin kultamitalimies. Humalaiset aina halusivat kokeilla, noinko Köpin niskalenkki pitäisi. Kyllä se piti. Räkälöiden portsarin hommat olivat niin tuottoisia, että niistä maksettiin kynnysrahaa.

Päivän mietteiden taustana on eilisen kirjoituksen kommentointi. Freudista esitettiin kommentteja puolesta ja vastaan, ja huomasin olevani samaa mieltä kaikkien kanssa.

Freud oli nerokas oivaltaja, mutta hänen tietonsa ja kokemuksensa ihmisistä oli aika rajoittunut ja kokemuspiirinsä kumminkin aika vieroksuttuna Wienin juutalaisena oli aiheellisesti pessimistinen. Hänhän kuoli vasta toisen maailmansodan aikana Englannissa pakolaisena eli ehti nähdä, mitä todella tapahtui.

Kommentoijan mainitsema "Johdatus psykoanalyysiin" ilmestyi muistaakseni Otavan "Jokamiehen korkeakoulu" -sarjassa, jossa oli muitakin syvästi vaikuttaneita teoksia, kuten "Ajattelun ja toiminnan kieli" (Hayakawa, 1968) ja "Sukupuoli ja luonne kolmessa primiitivisessä yhteiskunnassa" (Mead, 1983). Kyllähän muiden ohella Tatu Vaaskivi ja Olavi Paavolainen olivat selvillä Freudin olemassaolosta jo ennen sotia, mutta tuo kirja taisi tuoda Freudin Suomeen.

Freudia ajatellessa voisi muistaa ainakin kaksi asiaa. Lääketieteellinen tutkimus on muuttunut hänen päivistään niin mittaamattomasti, esimerkiksi hermofysiologia. Amerikkalaisten erityisesti suosima behaviorismi, jota Suomessakin opetettiin sangen tieteellisenä sielunelämän tutkimuksena, romahti onneksi omaan mahdottomuuteensa. Eugneiikka oli lääkäripiireissä kova juttu etenkin Ruotsissa, ja kyllä ihmisen rodunjalostus kiihdytti mieliä Suomessakin. Toivon ettei keisarillisen Saksan yliopistoissa ja sairaaloissa koulutetusta Ylpöstä kirjoitettaisi koskaan rehellistä elämäkertaa. Ja itänaapurissa juhlittiin Lysenkoa ja ajatusta hankittujen ominaisuuksien periytymisestä.

Joskus, itse asiassa usein, ymmärrän luonnontieteilijä-kollegoja, joiden on joskus vaikea peittää hymyään tai kiukkuaan yhteiskuntatieteilijöiden ja sensellaisten esittäytyessä tiedemiehiksi.

Alppimaasta kärähtelivät anniskeluoikeudet aina välillä, ja Alko määräsi silloiseen tapaansa esimerkiksi ruokailupakon. Kaksi kaljaa ja sitten oli syötävä - ihan niin kuin Asemaravintolassa, jossa oli niitä kuuluisia pakkovoileipiä. Alppimaassa määräys hoidettiin myymällä kaljan kanssa kovaksi keitettyjä munia.

Kun siitä kulki puolen yön tietämissä ohi, saattoi ihmetellä, ovatko aivan kaikki Alppimaan asiakkaat laskeneet housuihinsa, kun kävelevät noin kummasti jalat harallaan.

Heillä oli taskut täynnä kananmunia (kovaksi keitettyjä).

15 kommenttia:

  1. Vielä 80-luvun puolivälissä Oulusta Helsinkiin matkustettaessa piti ravintolavaunussa ostaa lihapiirakka, jota vastaan sai ostaa 2 olutta. Viimeistään Tampereella lihapiirakoita lojui pitkin pöytiä. Jossain neljännen tai viidennen lihapiirakan kohdalla kuitit alkoivat hävitä taskunpohjalle ja lihapiirakoita ostettiin jokaista olutta varten. Kun lihapiirakat loppuivat, olutta myytiin jos kykeni sen tilaamaan.

    Ikimuistoisia matkoja.

    VastaaPoista
  2. Se on hyvin tuo Alppimaa kestänyt ns. ajanhammasta. Kesällä, kun kapakin ovi on auki, haisee kaljahuuru pitkin kolmatta linjaa. Suuri neuvostokuuluisuus ja "Suomi-syöjä" Wladimir Tsirinovski kävi siellä kerran maailmaa parantamassa.
    Oiva ja Klaava ovat muuttaneet nimensä, joten nuorempi polvi ei ymmärrä iskelmälaulun Oivan portsaria, puhumattakaan, että muistasi eliittipaikan nimeltä Balladi Porthaniankadulla linjojen välissä. Oiva ja Klaava olivat vastakkain. Jos sai hatkat toisesta, saattoi painua samalla vauhdilla toiseen. Kulmakunnan kuppiloista palautuu vielä mieleeni Vinkkeli eli Viherkulma. Lienee edesmennyt jo sekin.
    Sörkan Vennun paikalla taitaa olla helluntailaisten temppeli. Muistan, kun paikalla olleen puutalon valaistuista ikkunoista näkyi illoin ikään kuin pomppivia päitä.

    VastaaPoista
  3. Hermofysiologia on kehittynyt ja lisäksi Freudin ovat pudottaneet pytyltään (mielestäni osittain valitettavasti) erilaiset postmodernit ja lyhytterapeuttiset sössötykset. On myös syntynyt "sota sielusta". Chomskyn transformaatiokieliopin pohjalta mieli koetetaan redusoida mekaanisesti toistettavaksi laskukoneeksi. Osa tyypeistä hyödyntää tätä teoriaa ja muotoilee eliminatiivisen materialismin teoriaa. Kun on käynyt selväksi, että mieltä ei voi testata aivojen suhteen (toisin kuin vaikkapa Damasio osittain antaa ymmärtää), niin ajatellaan, että koko mieli on vain keskiaikainen keksintö samalla tavoin kuin vesi joka on oikeasti hookaksoo (esim. Churchland): kukaan ei oikeasti ole koskaan uskonut, tuntenut eikä ajatellut mitään vaan sen sijaan kyse on sähkökemiasta. Vastapuolella ovat mentaalikielen kannattajat. Juttu on alunperin fransiskaaneilta, mutta esimerkiksi Jerry Fodor jo 70-luvulla ilmestyneessä teoksessaan Language of Thought elävöitti teorian uudelleen. Sen mukaan mieli ei toimi Chomskyn transformaatiokieliopin mukaisesti vaan sen sijaan mielessä on kielen kaltainen henkinen taso, joka kääntää kielessä esiintyvät henkiset edustukset mielen kielelle, mentaalikielelle. Tämä on kiinnostava teoria, koska sen pohjalta voi kysyä, oliko mielen kieli jo kohdussa ja millaiset ovat sen yhteydet hieman sen tapaisiin näkemyksiin, joita esimerkiksi Jung edusti. Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä muun muassa siksi, että niistä riippuu elävän koneen tuottamisen mahdollisuus. Siksi nimenomaisesti filosofinen psykologia (eikä empiirinen psykologia) on noussut tärkeäksi välineeksi teknillisissä kouluissa kuten esimerkiksi MITissä. Yksi kiinnostava teema on kysymys ajattelun luonteesta. Antiikissa ja keskiajalla vallitsi ajattelun kuvateoria, jonka mukaan ajatteleminen on henkisten kuvien järjestelyä mielessä. Uuden ajan alusta vallitseva teoria on ollut ajattelun propositioteoria, jonka mukaan ajattelu on lausesisältöjen laskemista. Kuva tekee tuloaan takaisin ja minua kiinnostaisi kovasti tietää, voidaanko kuvateoria ja propositioteoria jotenkin linkittää yhteen. Olisi muuten hyvä, että Suomessakin tekniset koulut lisäisivät näiden kysymysten tutkimista.

    VastaaPoista
  4. Ei virheellisesti tapahtunut ammatinvalinta niin uusinta hottia ole kuin ehkä voisi luulla. Jo Yoshida Kenko sanoi melkein 700 vuotta sitten ajatuksia herättävästi:

    "Rakkaimpia kullekin ovat asiat, joita ei itse juuri tunne. Papit omistautuvat sotataidoille; sotilaat eivät puolestaan ole tietääkseenkään miten jousi jännitetään, ei: he esiintyvät Buddhan opin asiantuntijoina, kirjoittelevat ketjurunoja ja harrastavat musiikkia. Muiden mielestä he kuitenkin näin ovat vielä naurettavampia kuin jos olisivat pelkästään saamattomia omilla aloillaan."
    (suom. Kai Nieminen)

    VastaaPoista
  5. Ad Omnia:

    Näyttää siltä, että tästä kehityy harras ja lämminhenkinen Pyhäinpäivän postaus.

    Asuin 60-luvulla Aliipkadulla (Asunto Oy Eläköön) ja sitten III linja 11 niin että Oiva ja Klaava olivat jokapäivästä ympäristöä.

    Balladi paloi.

    Se tunnettiin homojen ja narkkareide paikkana ja kun se oli toisessa kerroksessa, ulos heitetyilä oli joskus katukäytävälle luistaneina palttoon napit kourassa.

    Hyvä ystäväni ja ikätoverini professori Sulonen (nimi ei muutettu) kehuu, että hän oli nousujohteisella uralla II linjalla asuessan, kunnes joutui huonoon seuraan ja päätyi istumaan elinkautista Otaniemeen.

    VastaaPoista
  6. Ammatinvalinnan vaikeus oli hyvä syötti. Vuoden 2005 taloustieteen nobelisti Robert Aumann kertoi Nobel-juhlan haastattelussa tarinan lukioajoiltaan. Ammatinvalinnanohjaaja oli pyytänyt juttusille testien jälkeen. Kertoi, jotta olisi huonoja ja hyviä uutisia. Huonojen mukaan Robert ei ole matemaattisesti lahjakas eikä yliopistoon kannata mennä. Mutta Robert on sangen kätevä käsistään ja käsityöläinen (suutari?) elättää aina itsensä. Miten Aumann sitten päätyi nobelistiksi? Kertoi pitäneensä niin paljon matikasta ja sen opettajasta, että päätti pitää oman päänsä ja pyrkiä yliopistoon.

    VastaaPoista
  7. Vanha latinisti siteerasi ilmeisesti muistinvaraisesti väärin: sandaali ei ole crepidium vaan crepida (f.). Siis: Ne sutor supra (t. ultra) crepidam (Plinius vanh. 35,84).
    Lähde: Mikä tahansa latinan sanakirja.

    VastaaPoista
  8. Ollen kotoisin klaanista jonka jäsenistä olisi saanut oivallaisen täyden palvelun varsin kattavasvi alhoholin oheispalvluja toimttavan yrityksen (sosiaalitäti-ravintoloitsija-viinakaupanmyyjä-ambulanssikuski-taksi-poliisi-) erillaiset kertomukset alkoholin huuruisesta historiasta näitä kertomuksia erilaisist aterioista joitten kunniaksi järjestettiin remuisia kemuja. Olen antanut kertoa itselleni mm. Malmilla toimineesa baarissa oli kiertävä voileipä, jonka päällä juusto oli kipristynyt yli alla olevan leivän ja kasvatti kahta homekantaa, kun alkon setä tuli paikalle.

    Eräästä aikaan hyvin pidetystä näyttelijättärestä kuulin kerrottavan että kun elämän ehtoo puolella alkoi pullo tuottaa lisää dramatiikkaan, hän kävi ravintolssa ennen sulkemista ja muitta mutkitta keräsi käsilaukkuunsa pöydillä olevat "vapaat leivät". Tuossa kuppilassa sitten kutsuttiin sitten niin kauan kuin tätä pakkoleipäkäytäntö eli, tuota leipää tämän rouvan etunimellä.

    Isoisäni oli huutolaispoika, jolla kävi yhdenlainen tuuri, hän pääsi talolliselle, ja sitä tietä sitten perheen kotivävyksi, muttä hänen veljensä pääsi suutarille ja kun ukillani oli asenne, että mitä ei osata, sitä ei tarvita, hänkin opetteli veljeltään taidon. Sota-aikana hän sitten vältti rintaman, sillä katsoivat hänen ja veljensä organisoiman tietynlaisen "kotitehtaan" tekemien sotatarvikkeiden merkityksen suuremmaksi, kuin heidän merkityksensä olisi ollut rintamalla. Kolmas veli, kraatarin opissa ollut, olikin sitten tiettävästi ainut sukulaiseni 400 vuoteen, joka on osallistunut johonkin valtiolliseen aseelliseen selkkaukseen, ja tuli takaisin sokeana.

    Itse olen ehtinyt olemaan lestinheittäjän apumiehenä, mutta koska tarina on pitkä jätän sen toiseen yhteyteen.

    Myöhäislapsuudessani, muutaman hetken ennen murrosikää, asuimme Malmilla. Naapuritalossa asui paras kaverini ja hänen äitinsä loppujen lopuksi kyllästyi sen verran ovelle kolkuttajiin, että pisti ovelle lapun "Viinakauppa yläkerrassa".

    VastaaPoista
  9. Ad Anonymous:

    Totta. Tavallinen 1. dekl. fem.

    Sekoittui mielessä "aliud sceptrum, aliud plectrum" -sanontaan (Erasmus, Chiliades 34)

    VastaaPoista
  10. jarvelainen

    1)..."vaan sen sijaan mielessä on kielen kaltainen henkinen taso, joka kääntää kielessä esiintyvät henkiset edustukset mielen kielelle, mentaalikielelle."

    2) "Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä muun muassa siksi, että niistä riippuu elävän koneen tuottamisen mahdollisuus."

    3) "Antiikissa ja keskiajalla vallitsi ajattelun kuvateoria, jonka mukaan ajatteleminen on henkisten kuvien järjestelyä mielessä. Uuden ajan alusta vallitseva teoria on ollut ajattelun propositioteoria, jonka mukaan ajattelu on lausesisältöjen laskemista. Kuva tekee tuloaan takaisin ja minua kiinnostaisi kovasti tietää, voidaanko kuvateoria ja propositioteoria jotenkin linkittää yhteen."

    *
    Ensivaikutelmia. Liikun nyt alueella, jota en kovin hyvin ole sisäistänyt, mutta eihän se olisi ensimmäinen kerta, jos munaan itseni Blogistanissa.

    1) "Henkinen edustus" - mitä ihmettä tällä voidaan tarkoittaa? Taitaa kieli olla lumonnut kirjoittajan, kuten Wittgenstein sanoisi.

    Ei ole mitään "henkisiä edustuksia" tai "henkisiä tasoja" de re.
    On vain de dicto - kielellinen uskomuksemme sellaisten olemassaolosta.

    Kieli on kommunikaatiota varten luotu keinotekoinen teknologia - siis väline.
    Kielessä ei ole kyse mistään itsenäisestä "henkisestä tasosta", joka vaikuttaisi mielessä.

    Sellainen ajattelutapa muistuttaa Descartes`n dualismia, jossa
    "kielellishenkinen taso" eli cogito kääntää henkiset - (miksei yhä hyvin materiaaliset) edustukset mentaalisesti tajuttaviksi.

    Tämä on eräänlainen Deus ex machina-teoria - mystifikaatiota siis.

    (En pidä Daniel Dennetin reduktionismista, mutta Descartes`n suhteen hänen kritiikkinsä puree, joskin on epäselvää, voiko Descartes`a korvata ilman että joutuisi jossain määrin aina toistamaan hänen ajattelunsa "designia"? -
    Vrt. G. H. von Wrightin viimeisen kirjan otsikko - "In the Shadow of Descartes").

    Kun ollaan ajauduttu realismin ja nominalismin väliseen umpikujaaan, ratkaisuksi tarvitaan ihme - ja siitä tässä nyt on kysymys.

    "Kaniineja" (metafyysisiä postulaatteja) on tietysti vedetty hatusta kautta filosofian historian, mutta aina ne on paljastettu taikatempuiksi.

    *
    2) Mitä ihmeen Golemia (Frankensteinin hirviötä) teknillisissä kouluissa ollaan rakentamassa?
    Kehittyneimmiltä roboteilta siis puuttuu enää vain "sielu", jotta ne olisivat"eläviä".

    Koettakoon nyt siellä päästä ensin yhteisymmärrykseen siitä, mitä sielulla tarkoitetaan ja miten.

    Onhan sangen mieletöntä sanoa, että jokin on "elävä kone", koska uskon siinä olevan sielun olemassaoloon.
    Taikauskoa sanon minä.

    Pitäisi nimittäin uskoa suoraan ja välittömästi de re aktuaaliseen "ominaisuuteen" nimeltään sielu, jotta emme lankeaisi spekuloimaan pelkästään representaatioilla ja propositiosisällöillä.

    Silloin emme tietenkään pysty todistamaan uskoamme loogisesti (de dicto), mutta ainakin se on "varmaa" - mikä ei siis kuitenkaan sulje pois sen mielettömyyttä.

    3) En usko, että kuvateoria ja propositioteoria voidaan linkittää yhteen, koska todellisuudessa mitään vastakohta-asettelua ei edes ole kuin keinotekoisesti, umpiluutuneen ja mystifioituneen filosofisen diskurssin sisällä.

    Kun puhutaan ajattelusta "henkisten kuvien järjestelemisenä mielessä" vastakohtana käsitykselle ajattelusta "propositiosisältöjen laskemisena", on kuitenkin aina jo oletettu jotain etukäteen.

    Tässä se on ajatteleva subjekti.

    Mutta mitä oleellista eroa lopultakaan on henkisillä kuvilla ja propositiosisällöillä, jos molempia järjestelee/laskee ajatteleva subjekti - joka tietysti jo itsessään on täysi mysteeri samoin kuin ajattelun käsite - mistä me ne saamme tai otamme?


    Vai ovatko henkiset kuvat jollain tapaa "itsenäisempiä/riippumattomampia olioita" kuin propositiosisällöt - eli ajattelu (subjekti) "järjestelee" niitä omassa mielessään (ne ovat jo valmiina siellä) eri konstellaatioihin, kun taas propositiosisällöt ovat "vain" satunnaisia havaintoja, joita pelkästään "bongataan" kuin lintuja, ja joita arvotetaan keskenään laskennallisesti?

    Ei mene kaaliin. Minulle (kuten kai Wittgensteinin myöhemmälle ajattelulle) tällainen jaottelu on tarpeeton, joskin se tietenkin kuvaa itse ajattelun=kielen loputonta ongelmallisuutta - itsensä kumoavuutta ja itseensä viittaavuutta.

    Kielipelien pluralismissa ei realismin ja nominalismin vastakohta-asettelulla ole merkitystä.
    Sen suurin ongelma on kielipelien keskinäinen kommunikoita(u)vuus.

    *
    Mutta jos jonkinlaista systeemiä tässä synteesiyrityksessä pyritään rakentamaan, niin siihen pätee ainakin se looginen dilemma, että jos haluamme täydellisen (avoimen) systeemin, se ei koskaan voi olla ristiriidaton, ja jos taas haluamme ristiriidattoman systeemin, se ei koskaan voi olla täydellinen (vaan suljettu).

    Kompromisseja tietenkin voidaan ja on pakkokin tehdä. Eri asia sitten, miten hyvin tai huonosti kenenkin intressien kannalta ne toimivat.

    VastaaPoista
  11. Räsänen: olen innoissani kommenteistasi, mutta vastaan lyhyesti, jotta tämä pysyisi Kemppisen blogina.
    Jos näen jäniksen, minulla on käsitteellinen havainto jäniksestä. Havainto on henkinen edustus eli intentionaalinen objekti. Jep (sanoi jänis päissään), tämä on mystifiointia, mutta luulen, että kartesiuksesta on vaikea päästä eroon vaikka kummitus koneessa, elonhenkien liike ja käpyrauhanen ruumiin ja sielun interaktion välittäjänä huvittavat. Toiset sanovat asiaa kartesiolaiseksi viitekehykseksi, von Wright varjoksi: voi olla että kaikki on aivotoimintaa tai kieltä, mutta meillä on kokemus tästä ja tämä kokemus on kiinnostava ja merkittävä.
    Wittgenstein esitti, että jos sanomme jotakin tuosta kokemuksesta, se on sanottava kommunikatiivisessa kielessä. Tämä on harhauttanut (ns. yksityisen kielen argumentti) paljon, sillä Wittgenstein ei kieltänyt, että on 'jotakin' vaan sen sijaan esitti, että se mitä voidaan sanoa voidaan sanoa ja muusta ei voi puhua. Sielu on kielipeli, joka ei ole sama kuin taivaankappaleen kielipeli (niin myös Descartes ajatteli), mutta kielipelit ovat osa ihmisen ns. luonnonhistoriaa. Tarkoitan tällä sitä, että W oli semanttisempi ja ontologisempi kuin osa tulkitsijoista väittää.
    Pitää paikkansa, että elävän koneen rakentajilla ei ole teoriaa mielestä eikä sielusta. Paitsi Dennetillä, jonka mukaan voimme tulevaisuudessa pistää mielemme cdromille ja elää ikuisesti (tämä pyhäin päivän mietteeksi). Se, että teoriaa mielestä ei ole, on tietysti Dennetin ja kumppaneiden kannalta ikävä ja haastava asia. Samoin kuin se on niiden kannalta, jotka hurraavat hermofysiologian löydöille. Minusta ne ovat paljon pienempiä kuin miltä prima facie näyttää.
    Wittgenstein huomautti, että psykologian käsitteet suhtautuvat eksaktien tieteiden käsitteisiin kuin pyykkimuijien puheet. Minullakin on kokemus, että ensisilmäykseltä juttu on melkoista sotkua. Siksi se on kiinnostavaa.
    Koska tässä on parin päivän aikana menty filosofian ja psykologian historiaa lävitse puolin ja toisin, niin laitetaan nyt historiikkiin vielä nämäkin. Ensiksi, kartesiolaisen tradition perusteos on Augustinuksen De Trinitate. Mm. koiralla on tietoisuus, koska sulkiessaan silmänsä koira huomaa sen. Toiseksi, Aristoteleen Sielusta julkaistiin äsken. Aristoteleelle sielu on se, mikä tekee jonkin eläväksi. Se on sarja kerroksisia funktioita, joista meillä on kokemuksia. Se ei ole missään ja se on kaikkialla ja se ei ole materiaa, mutta ei esiinny kuin materiassa.

    VastaaPoista
  12. Ad Freud:

    Paracelsus:

    9. The interpretation of dreams is a great art. Dreams are not without meaning wherever thay may come from - from fantasy, from the elements, or from other inspiration. Often one can find something supernatural in them. For the spirit is never idle. If the earth gives us an inspiration - one of her gifts - and if she confers it upon us through her spirit, then the vision has a meaning. Anyone who wants to take his dream seriously, interpret it, and be guided by it, must be endowed with "sidereal knowledge" and the light of nature, and must not engage in absurd fantasies, nor look upon his dreams from the heights of his arrogance; for in this way nothing can be done with them. Dreams must be heeded and accepted. For a great many of them come true....The dreams which reveal the supernatural are promises and messages that God sends us directly: they are nothing but His angels, His ministering spirits , who usually appear to us when we are in a great predicament.... Of such apparations we must know how they take place and how they came to us; when we are in great need, we can obtain from them God's kindness if our prayer pours in true faith from a truthful mouth and heart. Then God sends us such a messenger who appears to us in spirit, warns us, consoles us, teaches us, and brings us His good tidings.

    (Wiktionary)

    VastaaPoista
  13. jarvelainen kirjoittaa

    "Aristoteleelle sielu on se, mikä tekee jonkin eläväksi. Se on sarja kerroksisia funktioita, joista meillä on kokemuksia. Se ei ole missään ja se on kaikkialla ja se ei ole materiaa, mutta ei esiinny kuin materiassa."

    *
    Kummallinen ominaisuus tuo sielu tai tietoisuus. Wrightin mukaan se ei ole fysiologista aivotoimintaa vaan kykyä reogoida sisäisiin ja ulkoisiin ärsykkeisiin.

    Mitä tämä kyky on ja tarkoittaa, jää tässä määritelmässä kuitenkin edelleen epäselväksi.

    Wittgenstein ajatteli (vapaa muistuma), että jos meillä olisi Jumalan tavoin kyky nähdä aivoihin niin tarkasti kuin mahdollista, niin emme tulisi sittenkään löytämään sieltä mitään tietoisuutta vaan aivofysiologiaa.

    Tietoisuus on siis pikemminkin kommunkatiivisen kielen kaltainen kuin fysiologisten reduktionistien "aivomössöä" tai kartesiolaisten - "materialististen" dualistien oxymoron eli sielukasta/sielutettua (cogito) materiaa.

    Aristoteleen konseptualismi on terävä mutta vajavainen yritys (kuten kaikki yritykset tässä asiassa, minkä Aristoteles kyllä itsekin tajusi) määritellä tietoisuus/sielu/järki (en yritäkään tehdä eroa näiden välille) vain materiassa esiintyväksi.

    Arska ei siis pystynyt loogisen metodinsa avulla täysin tyydyttävästi määrittelemään sitä tapaa, miten tietoisuus materiassa ilmenee.

    Jos materia (yksilöoliot) ei itsessään sisällä tietoa, vaikka tätä tietoa ei mistään muualta voikaan etsiä (päinvastoin kuin Platonilla - ideaoppi, anamnesis ja matemaattinen metodi - jopa lukumystiikka), niin silloin tietoisuudella täytyy olla loogisesti suhteellinen itsenäisyys materiaan nähden.

    Voimme ajatella, että tietoisuus syntyy vertailemalla keskenään yksittäisiä olioita, jolloin havaitsemme tietyissä yksittäisissä otuksissa yhtäläisyyksiä ja alamme kutsua niitä vaikka hevosiksi.

    Tietoisuuden lähtökohtana on tässä laskennallinen (nominalistis-empiristinen) periaate: kun eläinten välillä on tarpeksi yhtäläisyyksiä, alamme pitää niitä tiettynä lajina.

    Mutta milloin samankaltaisuutta on riittävän paljon, jotta olemme oikeutettuja tekemään tämän "hyppäyksen" korkeammalle ontologiselle tasolle?
    Nykyään tästä ongelmasta puhutaan supervenienssin nimellä.

    Periaatteessa samankaltaisuutta ei koskaan ole tarpeeksi paljon täydelliseen identtisyyteen asti (Theseuksen laivan paradoksi), joten tuo ontologinen/kategorinen hyppäys on yhä edelleen "mystisen, itsenäisen tietoisuuden" tekemä valinta tai vastaava. (Wittgensteinin mukaan identiteetti on itse piru.)

    Myös nominalisti/empiristi joutuu näin ollen olettamaan ainakin yhden yleiskäsitteen - samankaltaisuus, jota hän ei kykene loogisesti loppuun asti oikeuttamaan.

    En usko, että tämä ongelma ratkeaa koskaan ilman perimetafyysisiä postulointeja, joten saatan Wittgensteinin tavoin olla tapuvainen pitämään sitä näennäisongelmana, jonka "sisäsiittoinen" filosofinen diskurssi "kivettyneine" käsitteineen on itse luonut.

    Emme pysty pätevästi kieltämään tietoisuuden olemassaoloa, mutta emme myöskään kykene pätevästi sitä selittämään.
    Se on tässä mielessä tavallaan kuin Augustinukselle aika - sisäinen, subjektiivinen (internalistinen), cogitoon perustuva kokemus.

    Mikä ei tietenkään vakuuta kosmologisen aikakäsityksen edustajia (tieto-opillisia eksternalisteja, lähinnä reliabilisteja).

    VastaaPoista
  14. Ehkä sielusta voisi ajatella, kuten suuri ajattelija Ronald Reagan on lausunut: James Bond on kyllä valitettavasti fiktiivinen hahmo, mutta jostakinhan kaikkien pitää aloittaa.

    VastaaPoista
  15. Kallo rajoittaa, pieni mieleni onneksi mahtuu. Muistan mennyttä, ymmärrän nykyistä, mutta en osaa tiedostaa. Miten se tehdään? Millä kohtaa sielu oikein on?. Kun seuraava retkikunta lähtee raketilla taivaaseen, voisivat selvittää portin paikan. Uskon lujasti. Katteettomaksi se ei ehdi osoittautua.

    VastaaPoista