Joitakin päiviä olemme puhuneet etenkin Erno Paasilinnasta, ja keskustelu osoitti minulle, että Ernon tekstit ovat tuttuja ja hyvin tärkeitä ihmisille, jotka eivät muista häntä.Enempää ei kirjailija voi toivoa.
Luin yöllä loppuun hänen omaelämäkertansa, jonka loppujakso on riipaiseva. Erno kunnioitti mystiikkaan asti "kansaa", tavallisia ihmisiä, heidän työtään. Hänestä itsestään tuli kirjallisuuden kylmän tilan rakentaja, joka raivasi viljelykseen raakaa korpea omin neuvoin.
On se toista kuin pulpahtaa korkeiden oppilaitoksen polyleteeniputkesta julkisuuteen odottamaan aplodeja.
Amerikkalainen radiotoimittaja ja kirjailija Studs Terkel sen kuin elää, vaikka on syntynyt 1912. Hänen radio-ohjelmansa pyöri Chicagossa 1950-luvulta 1990-luvun lopulle. Vaikka hänen yksi erikoisuutensa on halu olla tekemättä itsestään numeroa, hänen nimensä on taloustarvike Yhdysvalloissa.
Me Aku Ankan ja Valittujen Palojen varjossa varttuneet tiedämme Amerikasta ehkä enemmän kuin amerikkalaiset keskimäärin. Mauri Kunnas kertoi toissailtana televisio-ohjelmassa lapsuudestaan Ankkalinnassa - kaikin osin asia oli tuttua.
Tiedoissamme on silti mahtavia aukkoja, joista yksi on suora televisio ja toinen on radio.
Studs sai käsiinsä oman lähetystunnin ja jollain ihmeen tavalla aika uskomattomia haastateltavia. Tällä hetkellä kuuntelen Bertrand Russelin mietteitä Kuuban ohjuskriisistä ja hetki sitten puhui ja lauloi Mahalia Jackson, jonka kanssa Studs oli samassa liemessä Joe McCarthyn noitavainojen aikana. Eilen kuuntelin viihdyttäjiä - nuori opiskelija Woody Allen 1965, Mel Brooks ja Zero Mostel.
Vilkaiskaa tavanomaisia lähteitä - LibraryThing sisältää omat Terkelin teokseni ja Wikipedia kertoo, että Terkelin vanhemmilla oli matkustajakoti ja poika oppi istumaan kuuntelemassa matkustavaisten tarinoita iltasella. Studs suoritti juristin tutkinnon (J.D.) ja on yksi niistä hämmästyttävän monista amerikkalaisista juristeista, joka ei syöksynyt saalistamaan rahaa ja liituraitapukuja vaan omistautui käyttämään tietojaan ja kykyjään ulkopuolella elinkeinoelämän, hallinnon ja politiikan.
Terkel sai maineensa ja palkintonsa, muun muassa Pulizerin - "puhutusta historiasta" (oral history). Tavalliset ihmiset eli niin kuin nykyisin sanotaan "tavikset" kertovat.
"The Good War" on paras kirja toisesta maailmasodasta. Yksi kertoja istui merimiessäkkinsä päällä Seattlessa ja mietti, että hyvä kun Truman tipautti sen pommin japsien niskaan - muuten oltaisiin nyt nousemassa laivaan ja sota jatkuisi ja jatkuisi. Toinen kertoja sanoi, että hän oli kolmannen sukupolven amerikkalainen, mutta japanilaisen syntyperän takia Kalifornian kuvernööri Earl Warren ja hänen pikku apulaisensa Richard Nixon siirsivät kaikki vinosilmäiset erämaahan peltiparakkeihin kolmeksi vuodeksi, ja kun he palasivat takaisin, joku oli ottanut omakseen heidän hedelmätarhansa ja alkanut rakentaa supermarketteja heidän entisille tonteilleen. Warrenista tuli myöhemmin korkeimman oikeuden presidentti ja Nixonista muuten vain presidentti.
"Working" kertoo työstä, esimerkiksi jäteauton ajamisesta. Amerikkalaiset kertovat.
Tästä asiasta olen nyreä Hannu Taanilalle, Eino S. Revolle ja ehkä myös Paasilinnan pojille - meillä ei tietääkseni ole Suomessa mitään tällaista, ei edes Paavo Rintalan ja kumppaneiden "Sotilaiden äänet". Kaikki ihmisten haastattelijat ovat tulleet jonkin programmin kanssa valmiina panemaan kertojille sanoja suuhun.
Nykyisin jopa kansatieteilijät tietävät, että ihmiset ovat pahuksen hyviä puhumaan kysyjän mieltä myöten. Tunnettu ja tunnustettu tapaus - johon olen toistuvasti viitannut - on Margaret Meadin klassinen kuvaus sukupuolisesta vapaudesta eräillä Etelämeren saarilla. Aikoinaan kävi ilmi, että tiedenaista oli vedetty höplästä jokseenkin reippaasti. Taitavat tahitilaiset ja muut olivat vaistonneet, mikä kysyjää kiinnosti, ja sovittaneet sanansa täsmälleen sen mukaisiksi.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisee jatkuvasti kirjoja eri alojen perinteestä. Viimeksi luin mainion kirjan kotiapulaisten muistoista ja nyt tuli postissa lääkäriperinnettä, näemmä suureksi osin kunnanlääkärien aikakaudelta - piirilääkärit ovat jo kuolleet.
Taitolaji tuokin on. Mutta vielä enemmän taitoa vaatii ihmisten puhuttaminen radioon.
Terkelin CD-levyillä ja hänen verkkopaikassaan
www.studsterkel.org
olevista haastatteluista huomaa heti, mikä mieletön taito hänellä oli: hän oli niin kiinnostunut ihmisistä, että antoi heille suunvuoron. Lisäksi hän oli niin taitava journalisti, että heti kun keskustelukumppani - usein joku kuuluisuus - yritti ruveta esittämään opeteltua ohjelmaansa eli pyörittämään levyä, hänellä oli kyky katkaista se lempeästi niin että ihmisen ääni kuuluu koko ajan.
Olen korviani myöten rakastunut ihmisen ääneen. Joskus se on häiritsevää. Kuulen television ohi kävellessäni, puhuuko siellä näyttelijä vai ihminen. Joskus se on suuri nautinto.
Tallenteilla olevista suurimmat suosikkini ovat Studs Terkelin haastattelujen ohella maailman paras spiikkaus, Lawrence Olivierin kertojan ääni DVD-sarjassa World at War. Siitä on nyt liikenteessä 30-vuotislaitos. Kun sarjaa tehtiin 1974, niin moni oli vielä hengissä kertomassa itse asiosita - suuramiraali Döniz, Englannin ilmamarsalkat, lukemattomat mosatrampparit. Ja Olivier silloittaa tämän äänellään, joka ei ole hiukkaakaan tunteileva mutta jollain unohtumattomalla tavalla järkyttynyt.
Ja sitten on se filmi, jota on sanottu aiheellisesti kaikkiein aikojen vahvimmaksi - Resnais'n "Yö ja usva". En halua katsoa sitä. Se on niin kauhea. Se on niin paljon kauheampi kuin neuvostoliittolaiset holokausti-elokuvat, koska tässä ei ole ideologiaa, vaan ainoastaan asioita.
Tekstin on kirjoittanut Jean Cayrol. Teksti on siis erittäin korkealuokkaista Ranskan kirjallisuutta, jossa kieli hengittää ja etenee mutta ei tunge silmille eikä käy korville. Tekstin lukee Michel Bouquet - näyttelijä ja ammattilainen, ei tähti.
Studs Terkel ja aika pahan aksentin ja huonot tekohampaat saanut Isaac Bashevis Singer vaihtavat levyllä olevassa keskustelussa muutaman sanan myös mystiikasta, mutta Singer sanoo, että intohimo (passion) on kuitenkin tärkein. Terkel sanoo: ilman sitä ei voi olla myötäelämistä (compassion).
Niin.
Ja ihmisarvo on toisen ihmisen arvo, ei oma. Ja arvon antaminen toiselle on ihmisrvoisen elämän avain.
Harrastelijakirjoittajana olen tavattoman paljon miettiynyt tätä viisaalta kuullostavaa ohjetta:
VastaaPoista"Ensimmäinen asia, mikä kirjailijan on opittava, on taito transponoida omat tunteensa niihin tunteisiin, joita hän haluaa lukijassa herättää. Aluksi hän onnistuu sattumalta, mutta myöhemmin taidolla" -Camus
Olen hakenut kirjoittajanoppia myös Paasilinnan veljesten kokemuksista mutta pettynyt luettuani heidän isänsä olleen Lapissa nimismiehenä, jonka perheessä opeteltiin lukemaan Suomen Kuvalehteä tavaamalla.
Kuullostaa herrojen deodorantilta Maaseudun Tulevaisuuden lannanhajun rinnalla. Siispä turvaan enemmän algerialaisranskalaisen lukutaidottoman yksinhuoltajaäidin teräväpäisen pojan ohjeisiin.
Camusia parempaa ei ole.
VastaaPoistaPaasilinnan poikien isä oli poliisi ja hänet pantiin viralta, koska hän oli liian innokas ymmärtämään ihmisiä sen sijaan että olisi pannut täytäntöön kaukaisen hallinnon mielettömiä määräyksiä ja juonut viskiä nikkelitehtaan herrojen kanssa.
Älä sekoita lukemaan oppimista ja harjoitteluaineistoa. Hyvin moni on oppinut lukemaan Aapisesta, jonka kirjallinen anti on mielestäni köykäinen - Ulla ui. Ui ui!
Paasilinnan ja minun ja monen muun opaskirja on Tshehovin "Sahalin". Tunteet heräävät lukijassa siksi, että Tshehov ei kuvaa tunteita, vaan ihmisiä ja heidän tilaansa ja tilannettaan.
Camus kuvaa Meursaultin tilannetta ja henkilöä aloittamalla "Äiti kuoli eilen. Ehkä se oli toissapäivänä. En muista tarkasti. Sairaalasta soitettiin. Äiti kuollut. Hautaus huomenna. Ehkä se oli eilen. Asialla ei merkitystä..."
Ennen pitkää tätä käyttään tuomioistuimessa todisteena Meursaultia vastaan - hän on tunteeton julmuri.
Mutta Camusin kirjan nimi on "vieras" (Sivulinen), ja hän taitaa asettaa lukijalle kysymyksen, mitä on vieraus ja miten se ilmenee ja oletko sinä vieras?
Murhajuttu oikeudenkäynteineen on hirveän paljon parempi kuin esim. J. Israelin kaksiosainen sosiologinen tutkimus vieraantuneisuudesta (Alienation) tai marxilaisten esineellistyminen / vieraantuminen -analyysit, joissa puhutaan sanoista eikä ihmisten asioista.
Kiitos helpistäsi. Blogisi osoittaa turhaksi epäilyksen että suomenkielisiltä puuttuisi älyllistä kunnianhimoa.
VastaaPoistaItseeni on enemmän vaikuttanut toinen "Sivullisuuden tulkinta, jota yritän soveltaa tähän aikaan ja paikkaan kirjoittamalla mielessäni "Mauno Persaukisesta", jota kanssaihmiset eivät tuomitsisi ensisijaisesti rikoksesta -itseasiassa rikosta ei edes tarvita- vaan elämäntavastaan, siitä että hän ei ole niinkuin Maunon pitäisi 70-lukulaisten silmissä näyttää.
Ei Mersaultiakaan tuomittu niinkään taposta, vaan yhteiskuntakelvottomuudesta: eihän kunnon kansalainen voi olla muistamatta äitinsä kuolinpäivää!
Studs Terkel olisi voinut olla Frank Capran elokuvien kässärintekijä tai suoraan elokuvan hahmo - olisi samalla pudottanut ne ratkaisevat parit piirut patetiaakin.
VastaaPoistaTwain, Whitman, Terkel - peruskamaa silloin kun pitää muistella että onko sitä hyvää Amerikkaa olemassa, siis sitä eurooppalaisen intellektuellin takaraivossa asuvaa lumberjackia - jos Erno Paasilinna olisi ajautunut saksalaisten tykkitulessä aina Alaskaan asti ja vaihtunut kaislaveneessä Jack Londoniin, olisimme me täällä nyt ErnoPaasilinna-country, rehtien joskin huonolla parturilla käyvien kukushkojen maa.
Tulipa tässä illanratoksi mieleen kertoa miten minä kiinnostuin Camus´ta.
VastaaPoistaTuskin tiesin häntä edes nimeltä ennen kuin 90-luvulla luin suomalaisesta iltapäivälehdestä "kaikkein suurimman viisauden haltijan paikallisen edustajan" varoittelevan etsivää sielua Camus´ta. (He tekevät sen siis itse!)
Onko sitten syntyperällä paljonkin merkitystä ymmärryskyvyn tai empatian kanssa? Luotan Lockeen: tabula rasa, ajatukset eivät ole perinnöllisiä.
Joskus huomasin Erkki Tuomiojan kinastelevan Aimo Kairamon kanssa siitä voiko "herraspoika" ymmärtää työmiehen sielunelämää.
Minusta voi oikein hyvin. Hopealusikka suussa syntynyt tukholmalaisen kauppiasporvarin poika August Strindberg riittää todisteeksi oikein hyvin, samoin Olof Palme. Puhumattakaan professori Kantista joka kirjoitti kuolemattomia ihmisluonteen olemuksesta, vaikka ei väittämän mukaan koskaan ollut edes poistunut kotoisasta Königsbergistään.
"taito transponoida omat tunteensa niihin tunteisiin, joita hän haluaa lukijassa herättää"
VastaaPoistavai
taito kirjoittaa tuntonsa niin, että toiset pääsevät sinuiksi niiden kanssa - jos haluavat
Ad Ei lainkaan kirjailija:
VastaaPoistaSanoisin että kyky kirjoittaa niin että lukija pääsee käsiksi omiin tunteisiin ja löytää itsestään sellaista, mitä ei tiennyt siellä olevankaan.
Omien tunteiden esittely on journalismia tai blogin kirjoittamista.
Tunteitten tartuttaminen on mainontaa ja propagandaa.
Samaa mieltä - kiitos. Voihan sitä blogatakin samaan tapaan. Propaganda tuntuu yleensä tylsältä - esimerkkinä vaikka erään neljäsosajuutalaisen taisteluni. Miespolo ei ymmärtänyt opetella vero-oikeutta lainkaan vaan päätyi listimään sukulaisiaan turhautuduttuaan siihen, ettei korttien piirtely tuonut vaurautta ja menestystä.
VastaaPoista"Sanoisin että kyky kirjoittaa niin että lukija pääsee käsiksi omiin tunteisiin ja löytää itsestään sellaista, mitä ei tiennyt siellä olevankaan.
VastaaPoistaOmien tunteiden esittely on journalismia tai blogin kirjoittamista.
Tunteitten tartuttaminen on mainontaa ja propagandaa."
Kyllä minä tiedän, että silloin kun sana kulkee, teen tuon ensimmäisen, sellaisen palautteen olen saanut.
Mutta teen sitten kyllä tuota omien tunteitten esittelyä siinä samassa.
Ja välillä on pakko tehdä tuota tunteitten turruttamista, vaikkakaan en hyväksy sitä että se olisi mainontaa ja propagandaa.
Minä tunnustan suorin vartaloin: minun on välillä turrutettava itseni, tunteeni, jotta saisin niistä kiinni ja käyttööni. Tai kuten sanoin:"jos tässä maailmassa ei masennu, niin onko silloin terve?"
Hyvin toimiva mainonta ja propaganda ei turruta tunteita, vaan ratsastaa niillä, ja ja parhaimmillaan, pahimmillaan, pistää tunteille suitset suuhun ja vie niitä, mutta ei turruta.
Ja hyvä propaganda ei ole tylsää, vaan päin vastoin, hyvää viihdettä. Se jos Hitlerin propakanda tuntuu tylsältä, johtuu meidän näkökulmastamme. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat kuulleet Hitlerin puhuvan, ja vaikka jälkikäteen siinä ei ollut järjen häivää, nämä ihmiset ovat kertoneet, että heillä oli sen aikana ja jälkeen hyvä tunne, he ovat osa jotakin suurempaa ja heillä on sen osana jokin tarkoitus.
Käsittääkseni vastaa jääkiekkohuligaanien tunteita, se on eräs syy, miksi suhtauden suurella epäluulolla niihin, jotka käyvät seuraamassa joukkuelajeja.
Itse asiassa merkittävä osa "viihteestä" vastaa tunteiden turruttamisesta. Sen tarkoitus on toimia ooppiumina, jotta unohtaisimme sen, mitä elämä on.
Valitettavaa on se, että se on niin monelle niin paljon, ettei heillä ole jaksamista tehdä yrittää tehdä siitä sellaista, mitä sen tulisi olla.
Minä en sano, ettei viihde olisi tarpeellista ja hyödyllistä, samalla tavalla kuin paukku päivässä väkevää viinaa, saattaa olla hyväksi, mutta se kohtuus.
Ja taas, hyvä viihde ei ole anestasiaa, vaan paikallispuudutus, jonka aikana kenties, jos meillä on siihen mahdollisuus, voimme operoida jotakin, mikä meitä vaivaa.
ad anon
VastaaPoistaIhmisen vedätettävyys hirvittää. Vedättäjien itsekritiikittömyys myös. AH pyrki kusettamaan isosti, kun pienet pisut tulee tuulessa naamalle.
Masennus voi liittyä siihen, ettei ole valtaa muuttaa asioita - zädäng. Tuossa on diktatuurin siemen. Tyydy demokratiaan tai valtaa St URHO:s pub noin ensialkuun.