Päivänpaisteisia pölkkypäitä
Jukka Kemppinen, Kanava 2005
Satraapit
Juho Kusti Paasikivi ja Urho Kaleva Kekkonen olivat päivänpaisteisia pölkkypäitä ja lisäksi hyödyllisiä idiootteja, jotka Leninin määrittelemin tavoin tulivat pelanneeksi Neuvostoliiton pussiin, vaikkeivät käsittäneet sitä itse. Heitä ja heidän kaltaisiaan tarvittiin aina ja kaikkialla. He olivat tarpeellisempia kuin väkirehu. He olivat kuin kunnon kommunistit, jotka toimivat Moskovan ohjeiden mukaan, kunnes tuli heidän vuoronsa tuhoutua luotiin tai leirille.
Moskovan viisaille hallitusmiehille ihminen, joka on kerran todistanut olevansa epäluotettava lailliselle esivallalle, on hävitettävä, kuten puolalaiset, unkarilaiset ja suomalaiset kommunistit hävitettiin. Vallankumous ei todellakaan tarvitse vallankumousmiehiä eikä -naisia. Sanoohan sen järkikin. Jos he saavat toimeen vallankumouksen, he rupeavat puuhaamaan uutta vallankumousta. Sellaisista ihmisistä on hankkiuduttava eroon. Vallankumouksen jälkeen valtioissa arvokkaimmiksi ja halutuimmiksi arvioidaan ”realistit”, kuten Paasikivi, opportunistit, kuten Kekkonen, ja lähinnä tottelemisesta kiinnostuneet virkavaltiaat, kuten ne kymmenet tuhannet salaisen poliisin ja valiojoukkojen kaaderit, jotka siirtyivät mutkattomasti esimerkiksi Saksan Kolmannen valtakunnan rullista Saksan Demokraattisen Tasavallan uskollisiksi palvelijoiksi.
Kommunistinen aate on osoittautunut huijaukseksi. Dostojevskin romaanissaan kuvaama Suurinkvisiittori ajatteli, että jos Kristus tulisi uudestaan, hänet olisi heti paikalla ristiinnaulittava uudestaan. Sosialismin aatteen piirissä luultiin vähän aikaa, että Lenin olisi ollut se henkilö, jonka ruumista oli viisasta säilyttää silmälläpidon alaisena kiväärivartion keskellä. Hänen arveltiin edistäneen ihmisten parasta keksimällään sosialismin versiolla. Kävi kuitenkin ilmi, ettei Lenin ollut Stalinia tai Trotskia lempeämpi henkilö. Päinvastoin hän perusti asianomaiset toimeenpanevat elimet, antoi niille toimintaedellytykset ja sen justifikaation, jota hyödylliset hölmöt halusivat. Kirjallisissa ohjeissaan hän tuntui olevan erikoisen innostunut hirttämisestä; ellei syyllisiä sattunut löytymään, oli sitten hirtettävä syyttömiä.
Edes suuri inkvisitio ei kuitenkaan vainonnut yksinkertaisia uskovaisiaan, varsinkaan ei, jos nämä onnistuivat hillitsemään puheliaisuutensa, pitämään uskonnollisuutensa kohtuullisissa rajoissa ja maksamaan veronsa.
Herrat tasavallan presidentit kuolivat käytettävissä olevien ensisijaislähteiden mukaan kumikin siinä uskossa, että ”Wenäjä” ei vaadi meiltä suomalaisilta muuta kuin konkreettisten puolustusintressiensä huomioon ottamista, eli Kivennapaa, eräitä muita rajapitäjien osia ja joitakin vähäisiä saaria, sekä pysymistä visusti erillään Saksasta ja sen liittolaisista. ”Saksa” oli poliittisessa kielenkäytössä eräänlainen *.* eli villi kortti, mikä tahansa nimi tai sana. Vuonna 1940 kuultiin, että ”Saksalla” tarkoitettiin vastikään käytyjen neuvottelujen yhteydessä myös mm. Ruotsia. Sotien jälkeen ”Saksa” tarkoitti usein Yhdysvaltoja. Sitä vastoin ”Saksa” ei tarkoittanut Saksaa, nimittäin Itä-Saksaa.
Paasikivellä on tiettävästi hallussaan suurpoliittisen takinkääntämisen maailmanennätys, kolme kertaa vuodessa. Sillä suorituksellaan hän voittaa jopa Churchillin – joka tosin tyytyi vaihtamaan kolmasti puoluetta, mutta pysyi suurpoliittisissa kysymyksissä vakaumuksissaan.
Syksystä 1917 loppuvuoteen 1918 Paasikivi ehti kannattaa Venäjän väliaikaista hallitusta, Saksaan sitoutumista ja Englantiin orientoitumista. Emme tiedä varmasti, mahtoiko hän lisäksi eli neljänneksi kannattaa itsenäistä ja jossain määrin riippumatonta Suomen tasavaltaa, koska hän suhtautui siihen johdonmukaisen pelokkaasti ja kiukkuisesti monet myöhemmät vuosikymmenet.
Ei pidä unohtaa, että Paasikivi oli venäläisen virkamiehen perikuva ja niin etevä, että olisi sopinut suurempaankin rooliin kuin valtiokonttorin ylitirehtööriksi. Tanner sitä vastoin oli separatististen aatteiden hapattama osuuskauppamies, joka onnettomuudekseen haki vaikutteensa Saksasta ja Ruotsista. Hänen muistelmasarjansa paras nide, ”Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa”, on järisyttävä tarina senaatin stipendiaatista, joka ottaa aidosti asiakseen opetella modernin liikkeenjohdon perusasiat paikan päällä eli ensimmäistä maailmansotaa edeltäneessä Hampurissa. Ja miten hän ne oppi! Miksi kauppakorkeakoulun edessä ei ole Tannerin rintakuvaa? Modernin suomalaisen liikkeenjohdon isä olisi sen totisesti ansainnut. Mutta politiikan taidossa Tanner sitten olikin Liikemiesten kauppaopiston aikaisen opettajansa Paasikiven kaltainen eli kovapäinen ja huono-oppinen.
Kun Paasikivi arveli, että politiikkaa ohjaa jonkinlainen vahvemman oikeus ja siitä pääteltävä logiikkaa, niin sanottu Staatsräson, Tanner puolestaan sitoutui taloudelliseen rationaliteettiin. Voi olla että Per Albin Hansson ja Tage Erlander oppivat paljon häneltä, ellei muuta, hänen esimerkistään.
Kekkosen isänmaallisuudesta ja petoksellisuudesta käyty keskustelu näyttäisi osuvan aina asian viereen. Historia kertoo eri puolilta maapalloa pienistä valtioista yleensä aivan samanlaista tarinaa. Kysymys ei ole itsenäisyydestä, joka on outo ja tunteenomainen termi, vaan liittoutumisen ja luottamuksen asteesta. Matemaattisesti kysymyksessä on funktio – usein kulmakerroin tai derivaatta aika-akselilla - eikä ensimmäisen asteen yhtälön ratkaisu.
Kekkonen oli Paasikiven ja Tannerin oppilas. Kyllä hän käsitti, ettei poliittinen ”itsenäisyys” onnistu valtiolta, joka on vientinsä varassa. Jos vienti on suunnattava lounaaseen, on toimittava niin kuin Ryti ja Mannerheim eli ryhdyttävä englantilaismieliseksi. Jos vienti vetää etelään, harrastetaan Saksaa. Jos käytettävissä on vain länsi, silloin on mietittävä puolustusliittoa Ruotsin kanssa. Yleensä itä on ollut ainoa vaihtoehto, ja poliittinen kurssi on ollut reivattava sen mukaisesti.
Kun ihmiset nyt miettivät Stalinin lepsuttelua maaliskuussa 1940, länkien kaulaan vetämistä 1944 ja merkillistä malttia, jota hän osoitti vuonna 1948, kauppatase on yksi vastaus. Se on ehkä yksinkertaisin vastaus. Jo Talvisodan rauhalla Neuvostoliitto kaksinkertaisti selluloosan tuotantokapasiteettinsa. Selluloosan valmistus on sotatarviketeollisuutta. Välirauhan aikana taisi kuitenkin käydä ilmi, ettei Ensosta ja Pitkärannan tehtaista ollut kamalasti iloa ilman asiansa osaavia masinisteja. Jolloin päädyttiin ajamaan Suomi sotakorvauksiin.
Luultavasti Kymijoen linja, joka on dokumentoitu maaliskuun 1944 salaisissa rauhanehdoissa, oli yksi todellinen sodanpäämäärä. Vielä vakuuttavampi päämäärä oli varmistaa se tavoite, jonka täyttämiseen Itä-Saksalta meni yli kymmenen vuotta: pitkälle jalostettujen teollisuustuotteiden valmistaminen (ostajan määräämään hintaan).
Suren aina joskus, että eri henkilöt kirjoittavat poliittisen historian ja taloushistorian.
Tällä hetkellä luen Totmanin oivallista kirjaa Japanin historiasta. Hallitsemisen keskeiskysymys oli siellä yhteisen ajanlaskun alusta sama kuin Kiinassa ja Euroopassa: miten pidetään vasallit eli pienemmät rosvopäälliköt veronkantokykyisinä ja samalla ennakoidaan heidän yrityksensä murtautua vapaammiksi.
Neuvostoliiton suhteista muuan oppinut ystäväni, joka on itsekin neuvostokasvatti, esitti pienessä sateessa tupakalla käydessämme säväyttävän tulkinnan: te suomalaiset liioittelette aina terrorin tehokkuutta. Neuvostoliitto ei koskaan ollut mikään Saksa.
Historian tulkinnan kannalta tämä antaa aiheen otaksua, että yleensä ei ole aihetta otaksua, että neuvostojohtajilla olisi ollut jokin toteutuva tahtotila. Jos Stalin olisi tyytynyt suhteissaan Itä-Eurooppaan jonkinasteiseen kolonialismiin, kuten kunnioitetut edeltäjänsä tsaarit, Neuvostoliiton valtakunta saattaisi olla edelleen pystyssä. Kolonialismi merkitsee verkkoteorian soveltamista. Ristilukin seitti on toiminut ajoittain esimerkiksi Ranskassa, joka on mittakaavaltaan käsitettävän kokoinen. Venäjällä se ei ole koskaan toiminut, eikä kukaan ole tullut maininneeksi Putinille asiasta! Kaukasian maita voi hallita vain paikallisten satraappien kautta.
Stalin pyrki Suomen valloittamiseen, ja ainakin talvisodan yhteydessä suomalaisille oli varattu tavaravaunutkin sopivammalle seudulle siirtämistä varten. Jatkosodassa Vihavaisen esiin nostama kevään 44 antautumisvaatimusten liite Saimaan rannikoineen ja rajoineen Kymijoella on aivan korutonta kertomaa ja pitää yhtä Puna-armeijan operaatiosuunnitelmien kanssa. Tarkoituksena oli jälleen valloittaa maa. Tuloksena oli kuitenkin huono liittolaissuhde, jossa satraappeina toimivat hyödylliset Paasikivi ja Kekkonen. Mauno Koivisto puolestaan näyttää ymmärtäneen asian oikean luonteen sangen varhain ja rakentaneen allianssit hyvin määrätietoisesti useisiin ilmansuuntiin. Tämä Suomen historian merkillisimpiin kuuluva koordinaattikäännös ei valitettavasti ole käsillä olevan kirjoituksen aiheena.
Meillä on tasavaltamme historiassa kuitenkin kolmaskin suurmies, jonka kauaskatseisuus on vakiintuneen viisauden mukaan ulkopuolella epäilyn, Mannerheim.
Mannerheim
Kun on lukenut Lasse Laaksosen uuden tutkimuksen ”Eripuraa ja arvovaltaa. Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen”, luettuaan aikaisemmin kannesta kanteen Juhani Suomen Kekkos-elämäkerran kaikki uuvuttavat osat, Paasikiven päiväkirjat, Polvisen Paasikivi-sarjan ynnä muuta kirjallisuutta, sitä alkaa vähä vähältä kiinnostua johtamistaidon ongelmista.
Miksi työpaikkakiusaamisella on niin huono maine, kun Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen olivat kaikki kolme tuon taidon kiistattomia mestareita ja saavuttivat taitoonsa turvautuen niin suurenmoisia ja kestäviä tuloksia?
Koulu- ja työpaikkakiusaaminen on vähän samantyyppinen ilmiö kuin sukupuolinen ahdistelu työpaikoilla ja konttorijuoppous. Niitä pidetään varsin irrationaalisesti yksityisasioina, joilla sopii hiukan kehuskellakin, kunnes ne kääntyvät varoittamatta ja oikullisesti julkisiksi paheiksi ja kohta koko kansan keskustelun aiheiksi.
Urho Kekkonen erotettiin määräajaksi Kajaanin lyseosta syystä, joka viittaa koulukiusaamiseen, ja hänen kesken jäänyt reserviupseerin koulutuksensa, jonka aiheuttama kaunaisuus luultavasti vaikutti Suomen armeijan vaiheisiin voimakkaasti sodan jälkeisinä aikoina, näyttäisi sekin johtuneen pikemmin halusta ottaa kurinpito omiin käsiin kuin pelkästään alistumattomuudesta ulkoiseen kuriin. Mannerheim puolestaan sai tunnetusti hatkat kadettikoulusta, eikä silmiin ole sattunut tietoja, joiden mukaan hänellä olisi ollut sotilasuralla kehuttavasti ystäviä, suosioita tai ihailijoita Venäjän aikanaan. Upseerinahan hän oli erinomaisen etevä ja kunnostautui hevoskaupoissa ja sotilastiedustelussa (Ratsain halki Aasian). Mutta jo vapaussodan jälkeen hänen entiset upseerikollegansa Venäjältä jakautuivat selkeästi kahteen ryhmään, myötäilijöihin ja vastaan inttäjiin. Jälkimmäisiin lukeutuivat onnettomuudekseen esimerkiksi Vilkama ja Kivekäs. Asiasta on mainio kirjoitus Sotahistoriallisessa Aikakauskirjassa 2003 (Syrjö, Mannerheim ja muut kenraalit).
Mannerheim-kirjallisuus on rannaton ja sävyltään melkein samalla lailla uskonnollista kuin Kekkos-kirjallisuus. Kriittinen huomautus Mannerheimista tulkitaan epäisänmaallisuudeksi. Tähän on syitä. Upseeri ei arvostele esimiestään.
Mikään sovinnaistapa ei estä arvostelemasta samanarvoisia tai alempia upseereita, ja muun muassa Laaksosen kirjasta käy ilmi, että kenraalikunta oli tähän toimeen kärkäs. Muodollisten ja salaisten upseeriarvostelujen lisäksi arviointeja kulki suupuheina, sanomina, kirjeinä, kirjelminä ja kanteluina. Ainakin talvisodan loppuvaiheessa Öhqvistin ympärillä ja jatkosodan ratkaisuvaiheissa Talvelan ympärillä operatiivinen toiminta oli hyytyä kenraalien erimielisyyksiin, joiden varsinaiset syyt saattoivat juontua hyvinkin pitkien aikojen taakse. On selvästi liioiteltua väittää, että Öhqvist talvisodassa, Talvela jatkosodan hyökkäysvaiheessa ja tasaisen vihainen Lagus kaikissa vaiheissa olisivat olleet miesten tapattajia ja hakeneet itselleen tunnustusta toisten verellä. Mutta ei se ajatus kyllä kovin kaukana ole. Samaa ovat miehet jupisseet Ehrnroothista puoli vuosisataa, vaikka Siiranmäki ja Vuosalmi olivat hirvittävästä raskaudestaan huolimatta järkyttäviä voittoja Suomelle ja sen armeijalle niin että jalkaväkirykmenttien 48 ja 7 ”tapa pataljoona päivässä” näyttää olleen ratkaisevan oikea oivallus.
Romaaneissa ja muistelmissa on aivan riittävä valikoima episodeja simputtamisesta ja työpaikkakiiusaaisesta ja joitakin suuria murhenäytelmiä, kuten Turtolan kaatuminen Kiestingissä. Kukkoilu ja vallantäyteys taistelutehtävien hoitamisen kustannuksella on surkeaa. Jokaisella pataljoonalla näyttäisi olleen omat Lammionsa. Pataljoonaportaasta ylöspäin uskottavia muistelmia on niukemmin. Halsti on tietenkin elämäkertateoksessaan kertonut kaikenlaista hauskaa. Toisaalta taas Halsti oli hyvin taitava todistelemaan, että läpimurto tapahtui naapurilohkolla ja että Pajari oli mainio mies, vaikka kateelliset väittävät muuta.
Mikkelin päämaja pysyy arvoituksena, vaikka Heinrichsin merkittävän roolin selventäminen hyvin laaditulla elämäkertateoksella on auttanut asiaa. Kukaan ei tiedä, mitä kenraali Airo oikein teki ja miksi. Hänen sanotaan olleen päämajan aivot ja suunnitelleen kaikki merkittävät operaatiot, mutta tietoon ei ole tullut, missä se varsinaisesti näkyisi ja mitä kaikki muut sitten tekivät. Sitä vastoin jo kauan ennen viime vuosina ilmestyneitä tutkimuksia on tiedetty, että päämaja teki joukon raskaita erehdyksiä: pohjoisen rintaman merkityksen unohtaminen talvisodassa, yleinen sählääminen Kannaksella joulukuussa 1939 ja sen huipentuma, eräänlainen hyökkäys, Viipurinlahden unohtaminen maaliskuussa 1940, kummallisen raskas ja verta vaatinut tapa edetä vanhalta rajalta Petroskoihin ja Karhumäkeen kerta kerran jälkeen sieltä missä aita on korkein, jatkosodan asemasotavaiheen linnoittamistoimet, joista oli loppujen lopuksi merkittävä apu vain Siiranmäessä ja U-asemassa, ja tietysti kesäkuun suurhyökkäys, joka yllätti armeijakunnan ja päämajan jokseenkin kirjaimellisesti housut kintussa.
Viimeksi mainitussa tilanteessa Airon osuus näyttää jatkuvasti kasvavan. Yhdessä aisaparinsa, armeijakunnan komentaja Taavetti Laatikaisen kanssa hän näyttää olleen johdonmukainen siinä kannassa, että varsinaista suurhyökkäystä ei ole näköpiirissä ja että marsalkkaa ei saa hermostuttaa levottomilla puheilla. Lentäjien ja etulinjan joukkojen alarmismi sai jäädä omaan arvoonsa.
Airo ja Laatikainen kuitenkin nauttivat työpaikkakiusaamisen sävyttämässä ilmapiirissä korkean esimiehensä suosiosta. Talvela sitä vastoin lähetettiin keltaisen kortin kanssa jäähyaitioon eli uudestaan Saksaan 1944, koska hän oli kuluttanut sosiaalisen pääomansa loppuun jatkuvalla rettelöinnillään ja vaarantamalla kerran toisensa jälkeen joukkojen vetämisen taistelukuntoisina U-asemaan, etenkin Lunkulan maihinnousun yhteydessä.
Jos kysymyksessä ei ole sattuma, ainakin Airon merkityksen korostaminen ja Laatikaisen palkitseminen sotien jälkeen jalkaväenkenraalin arvolla sotaoikeuden sijasta olivat operaatioita, jotka peittivät marsalkan omat virheet. Huolellinenkaan kirjallisuuden lukeminen ei anna sellaisia viitteitä, että Mannerheim olisi jossain välissä hankkinut sen sodanjohdon ammattitaidon, jota vaille hän oli jäänyt aikanaan Venäjän sittenkin aika vaatimattomissa johtajan tehtävissä.
Sotatapahtumia ajatellen todellisuus näyttäisi tulleen kintuille kuin kelkka. Kannakselta pois pääseminen on hyökkääjälle ongelma. Talvisodassa se oli onnistua Viipurinlahdella ja Äyräpäässä. Jatkosodassa Viipurin onnettomuus oli tietysti onni. Suomeen pyrkivän on ylitettävä joko Saimaan kanava tai Vuoksi. Ylittäminen sinänsä ei ole niin vaikeaa – se tehtiin monta kertaa. Hyökkäyksen jatkaminen vesistölinjan tuolla puolen on vaikeaa. Jos lihamyllyn paikaksi olisi tullut Viipurin kaupunki, kuten Mannerheim näyttää reaktioistaan päätellen ajatelleen, siitä ei olisi ollut sodalle hyötyä. Lihamylly tuli jatkosodassa samaan paikkaan kuin Talvisodassa eli Taliin. Se on sellainen paikka, että vaikka olisi kuinka monta ylimääräistä armeijakuntaa, niiden on mentävä letkaan, koska järvien välistä ei muuten pääse. Ja jos tykistö on hyvä tulittamaan pistemaaleja, siinä ollaan. Paikka oli niin erikoinen, että saksalaisten Stukat osoittautuivat Focke-Wulffien ohella erittäin tehokkaiksi, vaikka ne olivat ominaisuuksiensa, aseistuksensa ja vaatimattoman pommikuormansa takia vanhentuneet käyttökelvottomiksi kaikilla muilla maailmansodan rintamilla.
On syytä toistaa, että Mannerheimin todellinen sodanjohtajan taito eli poliittinen pelisilmä oli pistämätön. Hän oli harjoitellut vastenmielisten asioiden edistämistä jo nuoresta upseerista, jolloin hän joutui käymään Suomessa ruinaamassa rikkaalta enoltaan von Julinilta rahaa ja sai sitä luultavasti lupaamalla pysyä poissa taas riittävän pitkään. Mannerheimin loistava intuitio näkyi ymmärryksenä pysyä erossa upseerikapinasta 1922 ja äärioikeiston houkutuksista 1931. Ei ole syytä uskoa, että hänellä olisi ollut suuria tunteita poliittisen kilpailijansa Ståhlbergin parlamentaarista hallitusmuotoa kohtaan, joka oli sen ajan maailmassa melkoinen erikoisuus ja epäonnistui raikuvasti Weimarissa. On syytä uskoa, että marsalkka osasi olla istumatta tuntemattoman ajomiehen ohjastamaan huonoon rekeen. Hänhän toimi samalla tavalla ottaessaan kantaa länsivaltojen tarjoamaan niin sanottuun apuun maaliskuussa 1940.
Mannerheimin poliittisten taitojen merkitystä lisää lojaali talousmiesten kolmikko, Ryti, Tanner ja Walden. Kun nämä kolme jäivät kuvasta Moskova rauhan jälkeen, Mannerheimin poliittinen rooli kutistui hyvin nopeasti ja hänestä saattoi todella tulla sellainen käsiään vääntelevä vanhus, jollaisena saman ikäinen Paasikivi häntä kuvaa.
Taisteluvälineasiat eivät sinänsä kuuluneet ylipäällikölle eivätkä päämajoitusmestarille, mutta on erikoista, ettei kukaan osaa selittää, miksi Turku oli väärällään uudenaikaista panssarintorjuntakalustoa jo maaliskuussa 1944 ja silti ensimmäiset kauhut ja nyrkit paukahtivat vasta Siiranmäellä 14.6., ja silloinkin rykmentin komentajan (Ehrnroothin) omavaltaisen menettelyn ansiosta. Kannaksen murtuessa ja Kuuterselän pettäessä näitä aseita mainitaan – mutta ei niitä kukaan osannut vielä silloin käyttää. Puolitoista viikkoa myöhemmin joukot, jotka eivät olleet kuuluneet Laatikaisen armeijakuntaan, sitten käyttivät niitä murskaavan tehokkaasti Talissa ja Portinhoikassa.
Mutta eivät Kannaksen ongelmat yksinomaan Laatikaisesta johtuneet. Oli siellä Siilasvuokin, naapuriarmeijakunnan komentaja.
Johtamista ajatellen joissakin tilanteissa, mahdollisesti Kannaksella kesällä 44, voi olla onni, että johtaja pysyttelee poissa jaloista, esimerkiksi Lappeenrannassa hotelli Patriassa. Silloin hiljaisilla eversteillä on tilaa toimia. Ja heitä riitti
Murros
Armeija muuttui sodan aikana vaikka kuinka. Talvisodan alkaessa päällikön ja komentajan tehtävissä oli vaivoin luku- ja kirjoitustaitoisia jääkäriupseereita ja sitten toisaalta aikakauden parhaan esikuntakoulutuksen saaneita mestarismiehiä, joilla oli paperit Ranskan ja Italian sotakouluista. Armeijan perinne oli osittain preussilainen, osittain venäläinen, osittain improvisoitu. Varusmiesyksiköt ja nostomiesyksiköt taistelivat sodassa rinnan. Niukallakin järjenjuoksulla varustettu komentaja käsitti yleensä ennen pitkää, että siviilimaailmaan tukevasti asettuneita, tietäviä ja taitavia nostomiehiä ja suojeluskuntalaisia ei ollut syytä käsitellä kasarmiperinteen mukaisesti.
Laaksonen keskittyy tutkimuksessaan kenraaleihin. Rykmenttejä ja pataljoonia ajatellen johtopäätöksiä olisikin vaikea tehdä, koska käytössä oli myös tietoinen rotaatio. Komentajia kierrätettiin suunnitelman mukaan, vähän niin kuin rauhan aikana. Oli saatava tuntuma sekä esikuntatyöhön että yksikön johtamiseen.
Soveltumattomaksi todetuista hankkiuduttiin yleensä eroon, vaikka aina ilkeä Halsti muistuttaa muistelmissaan, että ylennysten ja kunniamerkkien toivossa samat upseerit joutui erottamaan jatkosodan aikana kolmeenkin kertaan – niin kauan kuin suhteellisen sävyisää sotaa riitti, he valuivat kuin kirnupiimä sellaisiin tehtäviin, joissa viihtymisestä palkittiin.
Kaaderiupseerien epäonnistumisprosenttia voi vain arvailla. Hyvin pitkään kestäneiden ja laajojen keskustelujen tuloksena esitän käsitykseni ilmavoimista, jonka piiristä olen onnistunut tavoittamaan ”syvä kurkku” –tyyppistä tietoa. Kantahenkilökunnasta, aliupseerit mukaan luettuna, taistelutehtävissä epäonnistui ainakin neljännes, mahdollisesti kolmannes. Epäonnistuminen tarkoittaa tässä yhteydessä niin pahoja asioita, että asianomainen oli pakko siirtää hiljaisempanakin aikana koulutustehtäviin tai niitäkin vaarattomampiin paikkoihin. Ilmavoimien upseerilistojen 1938 ja 1942 tai 1944 vertaileminen aiheuttaa yllätyksiä. Huipulla tosin oli heikko Lundqvist. Mutta ilmavoimat on huono esimerkki johtamisesta, koska laivueen komentajat lensivät itse eikä taistelutehtävää voinut käskeä kovin tarkasti.
Aivan yhtä epätieteelliseen aineistoon perustuu käsitys, jonka mukaan panssari- viesti- ja pioneeriaselajit toimivat kantahenkilökuntaa ajatellen erittäin hyvin ja kenttätykistö lopulta, monien vaiheiden jälkeen, hyvin, ottamatta lukuun ampumatarvikepuolta, jolle tapahtui muitakin katastrofeja kuin erään erillisen prikaatin tunnetut vaiheet Viipurissa ilman tuliannoksia.
Tosin kenttätykistön arvioimista vaikeuttaa asiantuntijoiden vimmainen tarve korostaa kaikessa Nenosen nerokkuutta. Tiettävästi siellä oli tykistössä jatkosodan aikana puoli Polyteekkia ja toinen puoli pioneereissa ja viestissä. Ainakin korjausmuunnin oli henkeäsalpaava keksintö, jonka kanssa Nenosella ei ollut tekemistä. Tykistön tulen siirtäminen pistemaalista toiseen ei ole helppo asia. Suomalainen diplomi-insinööri keksi monien asevelvollisuusajalta tunteman pleksikiekkoon ja millimetripaperiin perustuvan järjestelmän, joka oli nerokas.
Nämä luonnokset näyttäisivät viittaavan siihen, että kun ”armeijan henki” eli työpaikkakiusaaminen ja päätoiminen hiustenhalkominen saavat vallan, ainakin jalkaväki ja tykistö joutuvat pahaan tilaan. Erikoisaselajit taas näyttäisivät toimivan kuin tutkimusryhmät. Kiistattomilla tuloksilla voi olla kiistattomia vaikutuksia. Näin toimivat viesti, pioneerit ja panssarintorjunta ja erikoisesti ilmatorjunta.
Pankkiirit ja sotilaat
Uusimassa historiantutkimuksessa Férnand Braudel ja hänen jälkeensä Immanuel Wallerstein ja Giovanni Arrighi ovat kiinnittäneet huomion väkivaltakustannuksiin ja sodan ulkoistamiseen. Viimeistään hollantilaiset alkoivat 1600-luvun alussa rekrytoida lyhytkasvuisia, ylipainoisia ja likinäköisiä uskonsotureita, jotka voisivat asevelihintaan sotia toisten sodat. Kun pöljiä etsittiin, jo tuossa vaiheessa samoin kuin sata vuotta myöhemmin, Kaarle XII:n aikana, katseet kiinnittyivät kuin itsestään pohjoiseen. Ylimääräisen pääoman ongelma on polttava. Se on investoitava tuottavammin kuin kilpailijat. Tässä tapauksessa Hollanti, silloiselta nimeltään Yhdistyneet Maakunnat, investoi myös valmistavaan teollisuuteen eli metallin ja metalliesineiden tuotantoon. Sellaiset kapineet ovat tarpeen sodassa. Varmuuden vuoksi matkaan saatettiin myös liikkeenjohtajia; Ruotsin ritarihuoneessa on vieläkin mielenkiintoinen määrä ranskalaisia ja valloninkielisiä sukunimiä. Ja luonnollisesti varsinaiseen sodankäyntiin palkattiin ammattimiehiä Sveitsistä ja roskaväkeä Skotlannista. Myös viimeksi mainitut ovat sukuniminä edelleen kuvassa mukana (Ramsay, Wright, Montgomery, Hamilton jne.)
Hollannilta loppuivat kuitenkin aikanaan rahat ja Iso-Britannia omaksui osakeyhtiömuodon, hyödyllisten raaka-aineiden varastoinnin ja valtionvelan pitämisen kaikkia maailman sijoittajia kiinnostavana – tässä Englanti oli onnistunut suurenmoisesti maksettuaan 1500-luvulla ryöstetyllä hopealla silloisen valtionvelkansa.
Napoleonin sodat olivat sotia markkina-alueista ja niissä kävi niin kuin kävi keisarin unohdettua varsinaisen sodanpäämäärän eli pääomapohjan lujittamisen ja eksyttyä Venäjän hankiin aivan samalla tavalla kuin muuan toinen taloudellisen koulutuksen puutteesta kärsinyt korpraali 1900-luvulla.
