Hulluttelu

Hyvät lukijat: olette mitättömiä ihmisiä. Voihan olla, että Site Meter näyttää vain kaksi – kolme tuhatta pösilöä, jotka eivät paremmasta ymmärrä. Eilen televisiouutisissa mainitut maan suosituimpien blogien lukijamäärät jäävät kuitenkin jopa alle tämän.

Kun en ole saanut lahjauksia enkä, surkeaa kyllä, edes lahjontayrityksiä, saati palkkaa, palkkioita, mainoksia, arvopapereita, kiinteistöjä enkä timantteja, jossain on vikaa. Epäilen että vika on kirjoittajassa eli minussa ja lukijoissa eli teissä. Televisio kun nimenomaan tähdensi, että blogien julkaiseminen on ammattimaistunut.

”Hurja” tarkoittaa Savossa ja Karjalassa muuta kuin Pohjanmaalla. ”Olin niin hurja että jätin kansanopistoon menemättä.” Tuo lause tarkoittaa – ainakin Säämingin seudulla – ”olin niin hullu”.

Nykyinen nuorempi kansa pälättää: ”Vitsivitsi”, kun tulee jo veri nenästä. Lausuman selittämistä piloillaan esitetyksi on kautta aikain pidetty tehottomana.

Hulluttelu on avointa ja melkein aina ymmärrettävää. Pienen lapsen kanssa hullutellaan. Saatan itse sanoa rusakkojäniksen kokoiselle naperolle kaupan kassajonossa:” Anteeksi, mutta onko herra kauppias itse?” Se on hulluttelua ja eräiltä 5 – 6 –vuotiailta tulee hauskoja vastauksia. Hyvin kulunut ja suosittu tapa kiusata lapsia on kysyä poikajoukolta, kenen tyttöjä nämä ovat, ja vastaus kuuluu (sedälle): ”Eiks täti tunne?”

Epäilyjä herättävä ylilyönti on Pohjanmaan kielellä pöffäilyä. Olen itse nähnyt, miten seppele heitetään arkulle monen metrin päästä. Lapsillekin kuiskataan, että heittäjä on ”pössöö”, joka tarkoittaa samaa kuin rikoslain ”täyttä ymmärrystä vailla”. ”Pöyröö” puolestaan on ”ymmärrystä vailla”. Joskus sanaa käytettiin myös substantiivina ja sillä tarkoitettiin kummitusta, etenkin poltergeistia, joka paiskoo esimerkiksi saunan kiviä pitkin seiniä.

Kirjalllisuudessa hulluttelun perikuva on ehkä Rabelais. Kerran toisensa jälkeen suosittelen Erki salon suomennosta ”Pantagruel Dipsodien kuningas : totuudenmukaisesti kerrottuna, ynnä hänen hirmuiset sankarityönsä ja urotekonsa kirjoittanut herra Alcofribas-vainaa, Kvintessenssin tislaaja”. (Dipsodi on juoppo ja kvintesenssin eli viidennen alkuaineen tislaaja on alkemisti.) Teos on verkossa ja helpoin löytää Wikipediasta hakusanalla Rabelais.

Jos ”Gargantuan” löytää kielellä, jota osaa lukea, kannattaa tarttua. Suomennos on ilmestynyt sotien jälkeen; se ei ole vallan huono. Sitä vastoin sarjan kolme viimeistä kirjaa lienee kirjoitettu menestyksen huumassa. Joko ne ovat oikeasti sekavia tai sitten hulluttelu on aikaan sidottua, ettei siitä tahdo tulla tolkkua. Kahdessa ensimmäisessä niteessä lukija nauttii suuresti juristiprofessoreiden ja lihavien tuomareiden pilkkaamisesta, joka on sydämentöntä ja asiantuntevaa. Mukana on jopa parodia oikeudenkäyntikirjelmästä, niin vaikea, että ”sitä lukiessaan neljä oikeusneuvosta sai halvauksen ja viides teki housuihinsa”.

Tämän kirjoituksen alku on joko hulluttelua tai satiiria.

Olin odotellut tuollaista uutista, koska tiedän, että blogi on hyvä alusta väärentämiselle ja manipuloinnille.

Ensin rakennetaan luottamus: olen rehellinen, en myy mitään, en pyydä rahaa enkä palveluja, en tavoittele kunniaa enkä mainetta. Sen jälkeen ruvetaan epärehelliseksi, aletaan myydä, pyydetään rahaa, vaaditaan paveluja, myydään isoäiti millin viipaleina tai asiakkaan toiveiden mukaan paloiteltuna.

Tätä tehdään jo suuressa mitassa. Valvontaa ei ole. Poliittiset ja uskonnolliset huijarit menestyvät.

Ongelma on vaikea. Katselkaa joskus tämän blogin kommentteja. Aika säännöllisesti esitetään vähintään vihjauksia taka-ajatuksista tai kirjoittajan luonnevikaisuudesta. Milläpä sellaista torjuisi? Kirjoittaminen tarkoittaa halua vaikuttaa. En tiedä, onko tällainen kirjoittaja, joka ei saa palkkiota, uskottavampi. Ehkä ei. Eilisestä TV-dokumentista (Vietnam, napalmin polttama tyttö) kävi muuten ilmi, että tuo kuva otettii Leica M-6:lla, objektiivi luultavasti Elmarit 2.8/28 mm.

Sipilä ja Takamäki III

Vastattavaksi jää kysymys, miksi vatvoa laajasti aikuisten satuja? Miksi vatvoa lainkaan?

Kirjallisuus tietää etukäteen. Dostojevskista voi lukea Stalinin ja Trotskin. Kafka kuvaili juutalalisuuden kohtalon ja antoi hahmon vainon mielettömyydelle 15 vuotta ennen kuin se alkoi. Freud ymmärsin vain vähän sellaista, mitä Jane Austen, Flaubert ja Maupassant eivät olisi kirjoittaneet selkeästi ulos.

Proustin laaja romaani on saanut parnassolla sellaisen paikan, ettei sitä moni lue. Ensimmäinen täky tehoaa: ”Kadonnutta aikaa” etsimässä. Pitää kirja jollain myydä, vaikka se on kertomus kirjoittamisen nykyajasta eli ensimmäisestä maailmansodasta ja tulevaisuudesta eli toisesta suursodasta.

Proust oli sairas; suuri sota sivuutti hänet henkilönä, mutta kirjailijana hän selvitti sotien hengen: taistelua menneisyydestä. Se myydään tulevaisuutena.

Camus oli kylmän sodan kirjailija jo kauan ennen kylmän sodan blokkien muodostumista. Hän esitti kysymykset, jotka tulivat ajankohtaisiksi hänen kuolemansa jälkeen: mitä ihminen voi tehdä (kun maailmassa työnjako on selvä: suurimmat valtaryhmittymät esittävät suurimmat valheet – poikkeuksena ehkä Ranska, jossa julkinen valehteleminen on ollut elämäntapa niin kauan.

Olisiko perustetta luulla, että vain suurimmat kirjailijat käsittäisivät sen, mitä ajassa liikkuu?

Mielestäni ei ole. Kyllä Mikki Hiiri muistetaan. Todellisuuspakoinen viihde – Kulkurin valssi, Katariina ja Munkkiniemen kreivi – antaa viitteen siitä, mikä on se todellisuus, jota paetaan.

Meillä on nyt ollut käsissämme kansainvälinen terrori 20 vuotta. Sarajevon seudun tapahtumia sanotaan jostain syystä sodaksi, kun taas New Yorkin 9/11 hahmottuu monille rikollisuudeksi.

Ei sellaista rajaa ole olemassa.

Joka haluaa kertoa olennaisia asioita maailmastamme, tekee viisaasti kertomalla rikollisuudesta. Siitä osaa harjoittavat viranomaiset, osaa kansalaiset. Kokonaisuus on melkein kaikille hyödyksi. Siksipä on valtioita ja alueita, joissa rikollisuus on elinkeinona tärkeämpi kuin matkailu.

Murhajutuilla, kansainvälisillä salahankkeilla, kovan luokan keinottelulla ei ehkä ole sinänsä suurta merkitystä, mutta ne ovat oireita ja esimerkkejä.

Jarkko Sipilän ”Pääkallokaarti” on hiukan väkinäinen pahan voima, jota vastaan Sipilän kirjojen poliisit ponnistelevat. Kirjojen kaartissa on paljon epäuskottavaa. Kiihkeinkään viha esimerkiksi poliisia kohtaan ei tuo sama toimintakykyä, joka poliisin ja armeijan erikoisjoukoilla on.

Sipilä rakentaa oikeastaan yllättävästi hyviä kuvia kilpailevista organisaatioista. Rikoksista kilpailevat niiden tekijät, poliisit ja media. Rikostoimittaja näkee tämän yhteyden ja antaa runsaasti viitteitä siitä, miten pääsemättömissä iltapäivälehdet ja yöpoliisi ovat toisistaan.

Rikollisuuden muuttunut asema näkyy juuri lehdissä. Vain joitakin vuosia sitten ns. sensaatiolehdistö, tyyppiä Alibi, hallitsi kenttä. Nyt iltapäivälehdet eivät jätä kiviä kääntämättä rakentaessaan rikoksista ja onnettomuuksista romansseja eli kuvaamalla totta ja tapahtunutta viihteenä.

Lehtien ja tällaisten rikosromaanien ero on suuri. Lehti kykenee peittämään vaivattomasti omat ylilyöntinsä uusilla jutuilla. Kirjoissa on se vika, että niihin kirjoitettu pysyy. Juristi sanoisi, että kansien väliin painetun tekstin todistusarvo on toinen kuin selluloossajalosteiden eli päivälehtien, sille joka yrittää tosissaan tehdä diagnoosia kansakunnan pulssia tunnustelemalla.

Sipilä ja Takamäki II

Sipilän kirjat ovat totisia ja käsittelevät ikäviä asioita. Kehaisisin mielellän kirjoittajaa siitä, että hän ei lankea lainkaan eksistentiaalisiin pohdintoihin. Ehkä hänellä ei ole sellaisiin taipumuksia tai kykyjä; tällainen on kuitenkin lukijalle huojentavaa. Hän on tehnyt alan kokeiluja mm. mielikuvitushenkilö Joutsamon ajatuksia kuvaillessaan, mutta heittänyt sikseen.

Ammattimiehen tunnistaa rajoituksistaan. Sipilän tunnistaa siitä, ettei hän kuvittele hetkeäkään olevansa mikään Simenon. Hän ei luo tarttuvia tunnelmia, mielentiloja, maisemia, aikakausia, olemisen tapoja, unohtumattomia henkilöhahmoja. Sipilän tyylilaji on kuivakiskoisuus, kun taas Simenonin Maigret-romaaneissa rikos ja sen selvittäminen tahtovat välillä unohtua, ja lukijakin lumoutuu taidosta, jonka estetiikan teoria kohotti aikoinaan korkealle: löytää arkisesta ja tutusta epätavallista ja ihmeellistä.

Tarkoitan siis sitä ilmiötä, jonka vuoksi esimerkiksi Chaplin on suuri taiteilija – hänen sankarinsa kamppailee juuri samojen joutavanpäiväisyyksien kanssa kuin me kaikki muutkin, mutta tekee sen unohtumattomasti. Kun Chaplin ”Diktaattorissa” siirtyi osittain asiaan, hän menetti heti lumonsa, eikä tavoittanut sitä enää myöhemmissä elokuvissaan.

Laurel ja Hardy ylsivät parhaissa filmeissään (Musicbox, Helpmate, Big Business) niin suurenmoiseen yleisinhimillisyyteen, ettei sille voi muuta kuin nauraa, vaikka olisi Canteerburyn arkkipiispa. En muista sellaista elokuva, mutta nimeksi sopisi esimerkiksi ”Taistelu silityslautaa vastaan”; siinä miehet ovat kuin mestauslavalla. Pää putoaa, tai hattu.

Kukaties lukijaa häiritsee, että Sipilä on ottanut niin korostetusti välimatkaa pohjoismaisten dekkareiden ja amerikkalaisten sarjojen kliseisiin. Tavallaan hän tulee lähestyneeksi brittien tapoja. Päähenkilö ei näet ole lainkaan mielenkiintoinen. Rikoskomisario Takamäki on perusjätkä Leppävaarasta. Häntä ei vaivaa tarve vitsailla, juopotella, vokotella naisia. Hänellä ei ole mitään merkittävää lomakkeen kohtaan ”Muuta”.

Tietenkin hän vihaa poliisijohtoa, mutta kuka ei vihaisi? Luonnollisesti hänen voimilleen käyvät sisäministeriön pukumiehet, jotka tehtailevat käytännössä toteuttamiskelvottomia määräyksiä, mutta tämähän on pelkkää biologiaa. Valtionsyyttäjät ja valtakunnansyyttäjä toimivat vaikeuttaakseen rehellisen poliisin työtä. Kuka ei tätä tietäisi? Tuomioistuimiin komisario ja hänen kirjoittajansa suhtautuvat oudon kunnioittavasti, vaikka jonain päivänä Sipilä vielä kirjoittaa, että hovioikeus on verrattavissa lähinnä siihen muoviseen rumpuun, jolla lottonumerot arvotaan. Itse asiassa hyvin painavaa tuomareiden kritiikkiä on ”Kylmä jälki”, vaikka siinä kuvattu korkeimman oikeuden presidentti mielipiteineen on vaikeasti uskottava.

Sipilä tulee kertoneeksi kokeneena oikeustoimittajana lukijalle senkin, miten ihminen voi päätyä niin epätoivoiseen ja inhottavaan ammattiin kuin väkivaltarikosten tutkijaksi. Ainoa oikea vastaus on tietenkin: sattumalta. Tosin eräänalinen lajinvalinta karsii ne henkilöt, jotka eivät pysty syömään hampurilaista tutkiessaan värivalokuvia hiiltyneistä tai vedessä turvonneista ruumiista. Useimmat oppivat.

Väkivaltapuolen tutkijat ovat hyvin harvoin herttaisia ihmisiä. Enimmäkseen he ovat vielä eläkeläisinä lievästi katkeroituneita, asiallisesti käyttäytyviä ihmisiä, jotka ovat onnellisimmillaan, jos saavat katsoa jääkiekkoa televisiosta tai ratkoa ristisanatehtäviä parvekkeella.

Kun juttu menee oikeuteen, poliisi on kadonnut kuvasta. Ehkä joku joutuu todistamaan, mutta se menee melkein aina rutiinilla. Asianajaja sitä vastoin joutuu myymään itseään tuomioistuimelle ja päämiehelleen ja lisäksi osoittamaan, että syyttäjä on höhlä. Systemaattisesti ammatti on lähelle seksipalvelujen tarjontaa. Myydään kalliilla mielikuvia, jotka ovat oikeastaan ostajan omia.

Kommenttina viime päviein ”hyvä, Suomi” –keskusteluun – Jarkko Sipilän kirjat osoittavat, miten tämä paskamainen maa on niin hyvä paikka asua, ja miksi meiltä tulee kovasti vähän aidosti kiinnostavia ihmisiä tai todella toimivia tuotteita.

Vertauskohtana mieleen tuleva ruotsalainen Leif G.W. Persson, joka kriminlogina ja tutkijana vihaa aidosti poliiseja ja juristeja, tulee samalla kuvanneeksi ruotsalaisen lipevyyden ja epäluotettavuuden, joka on tehnyt heistä jo yli sadan vuoden ajan maanmainioita kauppamiehiä ja erilaisten innovaatioiden toteuttajia dynamiitista ja automaattimajakoista nettipalveluihin, prinsessoihin ja piraattipuolueisiin.

Sipilä ja Takamäki I

Sipilä ja Takamäki I

Jarkko Sipilä on jäyhä jököttäjä sekä hahmona että kirjoittajana. Joudun kirjoittamaan hänen rikosromaaneistaan vähän pidempään eli ainakin kaksi postausta, koska minulta meni niin paljon aikaa ennen kuin aloin ymmärtää niitä. Itse asiassa luin ne kaikki.

Periaatteessa korostetun realistinen, erittäin ohuin henkilöhahmoin toimiva kotimainen dekkari on jotain täsmälleen sellaista, mihin en halua hukata aikaani.

Panin näissä kirjoissa merkille joukon täysin tosia tietoja, jotka eivät ole yleisesti tiedossa, ja käsitin myös, että toistoisuus – alituinen kahvinjuonti, sompailu sieltä tänne ja täältä tuonne Helsingissä – on kirjallinen keino.

Jännärin kirjoittaja joutuu luovimaan. Tarvitaan tarina, ja melkein kaikki tarinat ovat valheellisia, paitsi totuudenmukaiset tarinat, jotka taas ovat epäuskottavia.

Tarina eli juoni tihentää, tiivistää ja korostaa. Myös Sipilän kirjoista voi sanoa, että moni asia maistuu todelta ja tekee lukemisesta miellyttävää, mutta itse juonet ovat järkiään mahdottomia. Asialle ei voi tehdä mitään. Kukaan ei ole koskaan voinut. Suuret murha- ja huumejutut ovat sydäntä raastavan arkipäiväisiä ja melkein aina tutkinnallisesti helppoja. Media joutuu väkisin pitämään yllä jotain Kyllikki Saarta ja Bodomia, vaikka molemmissa on jokseenkin selvää, että tekijä on kuollut tai palannut kotiin Neuvostoliittoon.

Panin merkille, että Sipilä on saanut virallisen tunnustuksen poliisivoimilta – ansioristin. Poliisilaitoksiin sijoittamani vasikat eli myyrät raportoivat minulle, että Sipilän kirjat herättävät poliisikunnassa mieltymystä. Tietysti jokaisessa ammattikunnassa on joukko ihmisiä, jotka osaisivat omasta mielestään tehdä mitä tahansa paremmin kuin kuka tahansa. Ja on normaalia, että jos joku osaa esimerkiksi heiluttaa korviaan, osa joukosta miettii mieli mustana, että mikähän tuokin oikein luulee olevansa...

Matti Yrjänä Joensuu oli poliisimies. Hänellä ei kirjoja kirjoittavana poliisina kuulemma ollut töissä sosiaalisesti aivan helppoa. Ei hän vihtynytkään kovin pitkään väkivallan virkamiehenä, vaan ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi.

Joensuuta pidettäneen yleisesti korkeatasoisena alansa edustajana. Olen itsekin tuota mieltä. Tosin viimeistään Joensuun kirjailijan urn aikana Harjunpään kaltaisesta hiukan neuroottisesti itseään tarkkailevasta poliisimiehestä on tullut kurja klisee.

Meillä on kirjallisuudessamme televisio-tyyppinen höyhensarja, jota edustaa esimerkiksi Leena Lehtolainen. Hänen kirjoissaan ei ole mitään vikaa, paitsi että ne ovat aika joutavanpäiväisiä. Sellaista tarvitaan.

Nykänen kuuluu olevan hankala henkilö. Raid-kirjoisssa hän löysi jotain. Odotamme jännityneinä, löytyykö vielä muutakin, koska Raidien skeema kuluu. Kovan kenttämiehen ura saattaa olla sama 15 vuotta max kuin kilpauhreilijoilla.

Matti Rönkä on hyvä ja hänen sankarinsa Viktor Kärppä hienosti löydetty. Jos Erkki Toivanen poistaisi seuraavasta käsikirjoituksesta kaikki Erkki Toivasta miellyttävät käänteet, tulos paranisi. En tarkoita tölviä vaan sanoa, että sivistynyt herrasmiesmäisyys ei ole tässä kirjallisuuden osassa välttämättä hyve.

Sitten on kirjoja, jotka kuuluvat murhateemoista huolimatta aivan toiseen kirjallisuuden lajiin, kuten Reijo Mäen Vares-kirjat. Niitähän olen usein kehuskellut. Päähenkilö on juoppo yksityisetsivä, ja kirjat jatkavat komeasti Pekka Lipposen perinnettä. Ajoittain hurjista (ja liian hurjista) tarinoista huolimatta mieleen tulee nimike ”veijaritarina”. En ole huomannut, että Mäellä olisi sen erityisempää sanottavaa. Hän nyt vain sattuu olemaan erinomainen tarinan iskijä, ja sellaisia tarvitaan, varsinkin jos koolla on suruttomain seurakunta ja tarjolla ns. virvokkeita.

Mainittakoon tässäkin yhteydessä hutilusten mestari, Mauri Sariola. Hänellä oli kirjoissaan ja yksityiselämässään hieno dramatiikan taju. Se on hyvin harvinainen luonnonlahja. Edellinen tuon lajin mestari oli Z. Topelius, jonka kerronta etenee aina kuin hirvi moottoritien laitaa – katsojan henkeä salpaa sekä liikkeen kauneus että vaarallisuus. (...jatkuu)

Rehellisesksi tunnettu

Kari Häkämiehestä tuli mieleen Beethoven.

Huomasin tapahtuneen niin, että Karajanin Beethovenin sinfonioiden levytyksiin oli iskenyt homesieni. Vika on luultavasti alapohjan kostumisen. Kun vertailin Spotifystä, Furtwängler ja tietenkin Bruno Walter eli paljon vanhemmat esitykset tuntuivat raikkailta. Karajan on kuin 1960-luvun Mercedes – kaikin puolin kaunis ja ihailtava, kunhan saa tyytyä katselemaan eikä tarvitse käyttää.

Huokeaan eli kai sponsoroituun hintaan verkosta voi ostaa joukon Beeethovenin sinfonioiden äänityksiä, joissa Esa-Pekka Salonen pelaa Los Angeles Philharmonicsia vastaan ja suorittaa läpijuoksun jo ensimmäisen osan alussa. Sen jälkeen vastustava joukkue on täysin kaapelimestarin armoilla.

Näitä kokemuksia tulee. Muistan vieläkin, miten aioin asentaa sohvaani turvavyöt, kun puoliksi sattumalta kuulin Harnoncourtin levytyksen Mozartin pikku-g-molli-sinfoniasta nro 25. Mieleen nousi etsimättä runoilijan huudahdus ”eikä siellä vintillä vitkasteltu – siellä oli repäsevä meininki”.

Salosen tulkinnoissa ei ole ainuttakaan säveltä tai sointua, joka ei pitäisi paikkaansa. Kuulija, joka oikeastaan perustellusti luuli tunteneensa teokset hyvinkin, kokee mystisen valaistumisen: ai, näinhän tämä tietysti meneekin! Siis sama tunne kuin Rubinsteinin (useimmissa) Chopin-tulkinnoissa. Sanoakseni asian tieteellisesti: muusikko on saavuttanut spiritualistisen yhteyden kuolleisiin, ja väkevät voimat virtaavat hänen kauttaan.

Tätä monet käkeävät – mediasta tulee meedio.

Rehelliseksikin sanottu Häkämies on julkaissut salapoliisiromaanin. Hän on tiettävästi läpitte tyhmä mies ja olisi ollut sikäli juuri oikealla paikalla korkeassa valtion virassa, ellei virallinen syyttäjä olisi sotkenut hänen uraansa.

Lehtihaastattelussa Häkämies tähdensi, että pienen kaupungin valtuusto on ihan samanlainen kuin EU-parlamentti ja ilmeisesti samanlainen kuin Suomen valtioneuvosto. Tutun oloisia ihmisiä, tavallisia asioita.

Tämä terävä huomio herättää meetafyysisen kysymyksen: voiko ihminen edes periaatteessa käsittää, että hän on kerta kaikkiaan joutunut itseään fiksumpaan seuraan?

Minulla on melkein aina ollut joku kaveri, joka on sanonut vallan kamareihin astuttaessa, että ole sinä sitten hiljaa, kun et näistä asioista mitään ymmärrä.

Esa-Pekka Salosen kanssa joimme silloin tällöin kahvia Brentwoodissa sen kirjakaupan terassilla (kunnon kaupungeissa saa kirjakaupasta espressoa). Muutaman kerran oli joomiehenä Hynninen tai joku. Salonen selitti, jonkin Lutoslawskin 4. sinfonian yksityiskohtia.

Luulen että Häkämies olisi sanonut:”Niin mutta Kotkan Työväen Palloilijat...”

Hiukan samanlaisela terassilla eli kioskin edessä Kauhavalla kuuntelin pikkupoikana, kun yksi juoppo selitti toisille kuulleensa Ameriikassa oikein kramohvoonin levyltä, kuinka Se Karuuso laulaa – ja näytti vielä, laulamalla. Yksimielisen käsityksen mukaan se laulu ei ollut paljon mistään kotoisin, minkä kunniaksi sekoitettiin lisää suuvetta (Illodin) pilsneriin pöhnääntymistarkoituksessa. Olisikohan tämä kertoja ollut Roomion Veikko? Tästä en ole varma, mutta viisas mies kuitenkin.

Olen kieltämättä kulkenut itsekin huoruuden ja hulluuden pesissä, kuten Brysselin parlamentissa. Mielestäni asioiden ja niiden käsittelijöiden tasoero suomalaiseen valtuustoon verrattuna oli suuri. Sattui sen kerran olemaan puhe asioista, joista ymmärsin.

Olen lukenut, että Goncourtien piiri (Zola, Maupassant, Turgenev jne.), Bloomsburyn piiri (Keynes, Virginia Woolf, T.S. Eliot ym.) ja New Yorkin Algonquin-hotellin kirjallisuusjengi (Dorothy Parker, Edmund Wilson jne.) ja vastaavat yleensä lukitsivat paikalliset häkämiehet miestenhuoneen koppiin. Paljon on virtsaa virrannut sen jälkeen.

Valehtele minulle

”Naisten etsivätoimisto No. 1” ei sitten ollut televisiosarjana niin hyvä kuin väitin. Ei elokuvaa voi todellisuudessa verrata kirjoihin, mutta tässä tapauksessa kirjoista näki, miten elokuvat oli tehty. Elokuvia oli tiivistetty väärin ja niihin oli lisätty silmänkostuketta. Kirjojen mainio tempo ja rytmi (tempo = metronomimerkintä eli nuottia minuutissa, rytmi on esim. tahtilaji, kuten valssi, 4/3) oli tallottu jalkoihin.

McCall Smithin kaksi muuta kirjasarjaa oat ihastuttavia. Isabelle Dalhousie on juuri oikein erinäisille tuntemilleni oikeusteoreetikoille. Päähenkilö, joka sekaantuu erilaisiin tutkimuksiin, on sovelletun etiikan tutkija Edinburghista ja toimittaa alan review-julkaisua.

Nyt näin vahingossa yhden jakson sarjaa ”Paljastavat valheet” ja saadakseni selvän asiasta ja kirjoittaakseni siitä lyhyesti, tähän, näin, katsoin TVKaistalta kolme jaksoa.

Kemppinen Cal Lightmanina (tohtori kuin tohtori): valetta. Liitän sarjan mielessäni samaan hyvin laajaan höpötieteellisten dekkareiden joukkoon, jossa on niin paljon rikostutkintaa ja ihmeellisiä, teknisiä tutkimusmenetelmiä, jotka esitetään totena ja tuloksellisina.

Tohtori Lightman on siis maailman paras valehtelemisen paljastaja. Lisäksi hän on ristiriitainen ja ajoittain hankala henkilö.

Sarjan yhteydessä kerrotaan avoimesti, että taustalla on tohtori Paul Ekman, jonka kirjoja löytyy verkkokirjakaupoista. Niissä näyttää olevan kysymys sangen tyypillisestä vilpittömästä humpuukista. Ekman keksi jo vuosikymmeniä sitten, että ihmisellä on sekunnin murto-osia kestäviä mikroilmeitä, joita hän ei pysty hallitsemaan. Ne kertovat totuuden. Vaikka ihminen hymyilisi tai irvistäisi, nämä vilahtavat ilmeet paljastavat aidon tunnetilan, joka on suru, kiukku, pelko, vastenmielisyys tai nautinto.

Vähäisemmät tekijät joutuvat tutkimaan videonauhaa pysäytyskuvin, mutta tohtori Lightman on niin taitava, että hän näkee totuuden paljaalla silmällä: valehtelet!

Jaksot ovat viihdyttäviä ja hyvin tehtyjä ja jollain tavalla lähellä saman kanavan ”The Mentalist” –sarjaa, jossa siinäkin päähenkilön havaintokyky hipoo yliluonnollista. Tohtori Lightman esitetään hirmuisen taitavana tiedemiehenä. Mentalisti taas on poliisia konsultoiva parannuksen tehnyt huijari, jonka erikoisala on ”cold reading” eli tarkkailu ja vain näennäisesti yllättävät ”selkeänäköisyyden” osoitukset.

Osa Lightmanin näyttävistä oivalluksista on jo normaalia poliisikäytäntöä. Tuloksekkaaksi osoittautunut rikollisen profilointi on pohjaltaan sukua suurten huijareiden ja sirkusmiesten harjoitellulle kyvylle käsittää, mitkä asiat liittyvät toisiinsa ihmisen teoissa, puheissa, ilmeissä, vaatteissa, asennoissa, eleissä.

Olisi hauskaa nähdä elokuva tai lukea suomalainen dekkari rikollisesta, joka soluttautuu murharyhmään tai huumepoliisiin ja ammentaa ammattiveljilleen korvaamatonta tietoa.

Eivätkös muuten nämä muutamat valelääkärit ole menestyneet aika hyvin?

Kuvittelen mielessäni koetilanteen. Penkillä istuu kymmenen henkilöä, joista yhdeksän on yleislääkäreitä. Löydä se yksi! Tai ehkä se ei ole hyvä koe. Tiedän ainakin kolme tapausta, jossa lääkäri, pitkälle erikoistunut professori, on kirkaissut jonkun yllättäen pyörryttyä: soittakaa lääkäri!

Entä kymmenen kesäistä Savonlinnan torilla istuskelijaa, joista yksi on todellisuudessa korkeimman oikeuden jäsen, mutta yrittää peittää taustansa.

Kauanko joutuisit puhuttamaan heitä löytääksesi sen yhden? Itse aloittaisin rupeamalla kehumaan kaverikseni Jyrki Virolaista (nimi muutettu) ja seuraamalla koehenkilöiden ilmeitä. Yhdeksän ei silmiään räpäyttäisi, mutta se yksi alkaisi tähyillä Pihlajavedelle kuin äkisti lokeista kiinnostunut.

Ryhmäkateus

Nettikeskustelujen ja verkkoraivon teemoja on vaikea purkaa. Viha ja vastenmielisyys eivät ole vastauksia. Vastenmielisyys jotain ryhmää kohtaan voi yhdistää – juutalaisia, iholtaan väärän värisiä, maahanmuuttajia, puolalaisia putkimiehiä, suomenruotsalaisia.

En ole vielä nähnyt ryhmää, jota yhdistäisi vastenmielisyys Jörn Donneria kohtaan. Ehkä sellainen on Facebookissa?

”Kiusataan kaikki erkkiä” on kuitenkin tehokkaimpia keinoja luoda arvottomille arvon tunnetta. Se on vain muunnelma pikkutyttöjen – tai ehkä isompienkin tyttöjen – ”ei olla ton kaa” –mallista.

Ryhmäkateus on selvä ilmiö, mutta siitä ei puhuta eikä kirjoiteta. Joku haluaisi päästä kirjailijaliiton jäseneksi. Joko hän viilentää vimmaansa tai todistelee, että kirjailijaliiton jäsenet ovat itse asiassa hölmöjä. Joku haluaa älykkkäiden ihmisten Mensaan, mutta ei selviydy testeistä. Joku haluaa laskuvarjojääkäriksi tai taistelusukeltajaksi.

Olen outo henkilö kirjoittamaan tästä aiheesta, koska en itsekään tiedä, miksi vieroksun luvallisten ja laillisten järjestöjen merkkejä takinkäänteessä. (Huomatkaa muotoilu –jätän veteraanitunnukset ulkopuolelle, koska mm. rintama- ja rintamapalvelustunnuksesta on säädetty asetuksella.)

En tiedä, mitä Suomen lippu pinsinä tarkoittaa. Viime päivien aiheita ajatellen kysyn, pitäisikö suomenruotsalaisilla olla rintamerkki. Pitäisikö olla raittiusmerkki? Eikö ”ei seksiä minulle” olisi käytännöllinen joissakin tilanteissa?

Olen odotellut, että joku selittäisi minulla Twitterin ja Facebookin. Olen joskus tullut liittyneeksi Plaxoon ja johonkin vastaavaan, mutta olen jo kauan sabotoinut niitä. Liike-elämässä ja kukaties nuoremmilla yliopistoihmisillä on varmaan tarve tiedottaa hankkeistaan suurehkolle ihmisryhmälle.

Mutta aivan totta: en ymmärrä Facebookia. Luonnollisesti tiedän nämä ohjelmat ja niiden toimintaperiaatteet. Pidän monia verkon vertaisryhmiä verrattomina – jonkin vanhan auto- tai moottoripyörämerkin harrastajien tai eturauhasen syövän sairastaneiden. Olen kuullut paljon kiinnostavaa kaksosten vanhempien verkkosivuista. Heillä on muitakin ongelmia kuin lastenvaunut.

Tuo kaikki on erittäin järkevää. Mutta onko se sukupolvikysymys, että jotkut haluavat kuulua ryhmiin ja jakaa tietoja itsestään ja toiset taas – kuten minä – kammoksuvat ajatusta.

Olisiko tämä vain muuttuvan maailman versio nimien tiputtelusta? Myös ne ihmiset, jotka eivät sopeudu seuroihin eivätkä halua tutustua kiinnostaviin ihmisiin, kuuluvat johonkin tuttavapiiriin, ja joukossa on sellaisia, joiden tuttuna oleminen voi herättää ryhmäkateutta.

Kun ravintoloissa ja kokoushuoneissa oli tuhkakupit, käyntikortin voi polttaa heti sen saatuaan, ojentajan seistessä vielä käsi ojossa. Itse asiassa on ole koskaan tehnyt sitä. Mieli on kyllä tehnyt.

Käyntikortti ja siis Facebook ovat peräisin ajalta ennen sähkön keksimistä. Käyntikortti annettiin kulmasta taitettuna lakeijan kannattelemalle hopeatarjotimelle. Korit päätyivät suurempaan paljaan tambuurin pöydälle. Tarkoituskin oli, että sisään ohjaamista odottava voisi sormeilla niitä ja muodostaa kuvan viime aikojen kävijöistä.

Sähkön keksimisen jälkeen Amerikassa käytettiin pyöriviä käyntikorttitelineitä. Heitin sellaisen roskiin hiljan. Se toimi pikapuhelinluettelona ja kukaties firman verkkosivun korvikkeena. Mikä oli se firma, jossa saisi korjautetuksi pölynimurin virtakytkimen vaivattomasti? No. Vastausta noin vaikeaan kysymykseen ei löydy verkostakaan.

Jutun tausta – laatikosta nousui esiin ensimmäinen versio käyntikortistani. Puhelinnumero oli 631 676. Kotinumero oli 71 24 61. Vuosi oli 1967. Ensimmäinen käyttö taisi olla katkojen kärkien säätö. Ennen autoissa oli virranjakaja ja käyntihäiriö saattoi johtua kärkivälistä. Enää ei ole.

= = =

Ai, asia: iPhoneen on Skype. Alle 10 euroa kuussa kiinteään verkkoon ja matkapuhelimiin. Surkean kentän ongelma taisi ratketa.

Sukukansani

Kuvassa Kalevi Wiikin mukaan ostjakki, voguli ja tseremissi. Hetki sitten on laulaa kajautettu ”Yoldian meren rantamill’ mie ylenin briha nuori...” ja juuri kuvanottohetkellä on alkamassa kilpailu alkuhärän kyljyksistä.

Kuva on tarkoitettu johdannoksi sukukansojen problematiikkaan.

Pohjanmaalta tunnetaan erittäin suuri määrä röykkiöhautoja (gravröse), aivan pronssikaudelta asti. Rautakaudella näitä pohjalaishautoja on arveltu Satakunnan eränautintojen merkeiksi. Hautatyyppi ja hautaamistapa ovat hyvin tavallisia kaikkialla nykyisessä Ruotsissa, Gotlanti mukaan luettuna.

Muinaisisillä oli kätevä tapa yhdistää hautamuistomerkki ja rajamerkki. Neoliittisen kivikauden tutkijat ovat arvelleet, että jopa Stonehenge, vähäisemmistä kivirakennelmista puhumattakaan, ovaat eräänlaisia kuolleiden kaupunkeja.

Sormenjälkitutkimusta ei ole tehty, mutta äitini sukukansa lienee tätä väkeä. Vahva tieteellinen todiste on suvussa sitkeästi esiintynyt sukunimi ”Stenhäll” eli kivipaasi – tiedossa tosin on, että nimen kantajat eivät osanneet ruotsin sanaa, mutta ”kivipaasi” on hieno nimi.

Isän puoleisen esi-isäni haudan olen löytänyt itse ja kertonut siitä tässä blogissa. Se sijaitsee noin 14 metriä kaakkoon eräästä ulkokäymälästä Savonlinnan kaupungisssa, aikaisemmassa Säämingissä, tätä aikaisemmassa Rantasalmen pitäjässä. Alue oli tunnetusti Äyräpään talonpoikien eränautintoja, ja joku Kemppinen vilahtaa jossain rangaistujen tai verotettujen luettelossa sillä seudulla peräti 1400-luvun lopulla. Sen jälkeen onkin ollut hiljaisempaa, siis viranomaisissa.

En ole sukua suomalaisille. Sukukansani ovat toisaalta ruotsalaiset, toisaalta venäläiset. Puhun kieltänne. Luullakseni biologiset edeltäjäni ovat puheet kieltänne tuhat vuotta, pienin poikkeuksin.

Siksi en matkaile Neuvostoliitossa, en ole matkaillut enkä aio matkailla. Pelkään että valitsevat vahingossa minut esimerkiksi pääministeriksi, ja kuinka sitten suu pannaan? Jo nyt joudun joskus ottamaan juoksuaskeleita, kun venäläisen turistibussin opas kerää laumaansa. En ihmettele.

Täytynee kirjoittaa näkyviin, että vaihda hiukan sävyä. Luonnollisesti utelliaisuuteni herää ja haluan ymmärtää, miksi suomenruotsalaisuus herättää raivokkaita äänenpainoja. Sen sanoin jo. On myös huvittavaa seurata kommenteista, miten moni nuori ihminen ei ole vielä huomannut, että samalla hetkellä kun rupeaa räyhäämään asiattomasti, alushousut putoavat nilkkoihin. Tarkoitan että asianomainen tulee näyttäneeksi jotain sellaista minkä hän ei kenties haluaisi näkyvän julkisesti.

Eilen joku neuvoi lukemaan Kalevi Wiikin oleelliset opukset, mutta jätti mainitsematta, kuuluvatko niihin myös ”Vepsän vokaalisointu” ja ”Fonetiikan perusteet”. Ainakin ne ovat tiettävästi kelpo kirjoja.

Toisin sanoen kadehdin fundamentalisteja, ankaria ateisteja ja monia muitakin aatteen miehiä ja naisia. Mahtaa olla muhkea tunne, kun tietää totuuden. Tästähän on vanha teekkarilaulukin – ”Hän hallitsee muun muassa kaiken, tosin vain täydellisesti...”

Itse esitän arvailuja, hypoteeseja ja joskus alkeistietoja erinäisistä asioista, kuten tietoverkon aiheuttamista oikeudellisista kysymyksistä tai esimerkiksi historiasta. Niinpä on aika paljastaa suomenruotsalaisuuteen kohdistuvankiinnostuksen toinen lähde, uusi korkeatasoinen kirja.

Tarkiainen, Kari: Finlands svenska historia. 1 : Sveriges Österland : från forntiden till Gustav Vasa. Helsingfors : Svenska litteratursällskapet i Finland, 2008.

Myös toinen osa, jonka on kirjoittanut Nils Erik Villstrand, on hyvä. Tätä nykyä olen kiinnostuneempi muinaisuudesta. Rautakaudesta taaksepäin on tullut kymmenisin vuotta niin paljon uutta, merkittävää tutkimusta, että sen koostaminen yksiin kansiin on kiitettävä teko.

Pohdintaa pakkopaidasta

Eilinen kirjoitus teki tehtävänsä.

Joistakin kommenteista näkyy selvää vihaa suomenruotsalaisuutta kohtaan ja ehkä halua heikentää heidän asemaansa.

Niin arvelinkin.

Jotkut puhuvat Karjalan hankkimisesta takaisin Suomelle. Itse olen miettinyt, mitähän Ruotsi maksaisi Ahvenanmaasta, käteisellä. Suomelle siitä on jonkinasteista riesaa, eikä sillä taida olla enää sotilallista merkitystä.

Eikö pantaisi myyntiin?

Joku mainitsi Ruotsin valloittajana. Olisin utelias kuulemaan, milloin Ruotsi olisi valloittanut Suomen. Tllaista tapausta ei ole tullut tietooni. Jos viittaus tarkoittaisi 1100-luvun ns. ristiretkeä, viitaus osoittaa pohjatonta asiantuntemattomuutta.

Kielestä emme voi olla varmoja, mutta esinlöytöjen perusteella samanlainen kiinteä asutus kuin Ruotsin rannikolla on vallinnut täällä jo pronssikauden lopulla, viimeistään rautakauden alussa. Eli jos Suomi määritellään suomensukuisella kielellä, me olemme tulokkaita suomenruotslaisten maassa. Kulttuurivaikutteita ajatellen balteilla ja pohjois-saksalaisilla olisi myös vahva keisi tulla tänne perimään muinaisten esi-isien viljelmiä ja vainioita.

Suomenruotsalaisia on tällä hetkellä noin 5,5 % maan koko väestöstä. Onko se ongelma? Joku epäili, ettei sellaisia ihmisiä olisi paljon, jotka eivät selviäisi suomen kielellä. Ei heitä paljon olekaan, mutta he ovat vähäosaisia. Heistä suurin osa on vain kansakoulun käyneitä eli ennen vuotta 1965 syntyneitä.

Jos viitsisin, voisin esitellä heitä täältä Helsingin tuntumasta. No, Ernst on kuollut. Hän oli aina peloissaan siitä, että ryssä tulee taas ja ottaa Porkkalan takaisin.

Nuorena oli jännä käydä Vöyrillä kaupassa. Sipulimakkaraa ei ollut, mutta ”lökkorv” oli toista. Kieliraja oli Pohjanmaalla koko lailla jyrkkä. Olin lukiolaisena erään kesäkauden kotiopettajana Uudessakaarlepyyssä, opettamassa suomea erään mukavan perheen lapsille. Viimeistään silloin vakuutuin, että eivät nämä todellakaan suomea ymmärtäneet.

Peruskoulun käyneiden tilanne on toinen. Heillähän on pakkosuomi. Haluaisitteko, kommentoijat, poistaa senkin?

Kun muutimme Kirkkonummelle 1973, tämä kylä oli aivan ruotsinkielinen, ja suomea puhuviin suhtauduttiin paikoin karsaasti.

Siihen oli syytä.Toisin kuin Vantaa ja Espoo Kirkkonummi ja Sipoo olivat poliittisesti ruotsinkielisyyden vahvoja alueita. Osa kunnallispolitiikan ruotsia puhuvista kellokkaista oli RKP:n listoilta, osa demareiden. Kepua ei ollut.

Me tulimme poliittisen ylemmyydentunteen vallassa, ja voi olla, ettei sitä ole kunnassa unohdettu vieläkään. Ensin stalinistit ja sitten vihreät opettivat kanta-asukkaille, joista jotkut olivat asuneet sijoillaan yli 500-vuotta, miten heidän tulee elää ja ajatella.

Tässä tulee teesini: kieliriita ei ole eikä ollut kieliriita. Se on normaali poliittinen valtataistelu. Miksi Kekkonen ja kumppanit lamauttivat 20-luvun lopullla yliopistotyön ja siinä sivussa muun muassa maanpuolustuksen rettelöimällä yliopiston opetuskielestä? Valitettavasti en usko, että syynä olisi ollut aatteellisuus, vaan virkapaikkojen kärkkyminen. Äärioikeisto möyhensi pienen suomenkielisen libeeralismin ja edistyspuolueen. Maalaisliitto teki selvän ruotsinkielisen liberalismin vaikutuksista. Moni ruotsinkielinen ja ruotsalainen harhautui ja pahimmin provosoituneet lanseerasivat ajatuksen suomalaisista mongoleina. Ajatus ei ole kaukaa haettu. Mutta se tehosi. Luulen, että aitosuomalaisten nokkamiehet olivat soikeita onnesta.

Tvångströja

”Olemme vaihtaneet mielipiteitä, ja niinpä tunnen itseni harvinaisen tyhmäksi.”

Viis sitaatista. Mielipiteiden vaihtaminen on hauskaa, vaikka työlästä. Jouduin opiskelemaan asiaa eri lähteistä, tutkimaan useita lakitekstejä ja vilkuilemaan ja luimistelemaan mietintöjä ja selvityksiä ennen kuin tajusin.

Olen aina tarvittaessa astunut esiin ja korottanut ääneni ruotsin kielen, etenkin suomenruotsin puolesta. Olen ihmetellyt monien, esimerkiksi monien etevien oppilaitteni vastenmielisyyttä ruotsia kohtaan. Olen lehahtanut punaiseksi useamman kerran, kun joku kollega, etenkin teknistä tai kaupallista alaa edustava, on – sen käsityksen olen saanut – pyrkinyt puhuman ruotsia ihan ihmisten kuullen.

Olen nyt näkevinäni kaksi eri asiaa. Toinen on suhtautuminen ruotsin kieleen. Se on tietenkin jokaisen oma asia. Toinen on ruotsin kielen opettaminen peruskoulussa ja lukiossa pakollisena. Se ei ole jokaisen oma asia, vaan poliittinen ratkaisu.

Ilmoitan täten muuttaneeni mielipiteeni. Pakkoruotsiin ei ole perusteita. Valinnaiseen tietenkin on.

Ruotsin lukeminen pakollisena kielenä peruskoulussa voi olla ongelmana liioiteltu. Tiettävästi 85 % oppilaista lukee sitä vain kolme vuotta. Siinä ajassa ei opi mitään kehuttavaa. Lukioon tulevista 90 prosentilla on vain tuo kolmen vuoden tausta, ja se merkitsee, että ilman erikoistoimia kohtuullinen ruotsin taito jää saavuttamtta. Kohtuullisella tarkoitan, että ymmärtäisi esimerkiksi säätiedotuksen ruotsiksi. Aikakausia sitten, kun oppikoulussa luettiin seitsemän vuotta ruotsia, abiturientien oletettiin saavan selvä Höblärin pääkirjoituksesta, ja se vaatii jo aika hyvää kielitaitoa.

Alan tutkijat ovat arvelleet, että tuokin kolme vuotta pakollista ruotsia olisi pois muiden aineiden opiskelusta. Voi olla, mutta voi olla olematakin. Jos nyt joku erehtyisi kysymään minulta, ehdottaisin kakkoskieleksi saksaa tai venäjää, koska molemmista voi olla se hyöty, että on jokin oppimispohja, jonka päälle voi tarvittaessa rakentaa.

Tässä omaksumani ajatus tarkoittaa, että ruotsia äidinkielenään puhuva suomalainen pääsee edelleen helposti esimerkiksi lukemaan oikeustiedettä tai eräisiin virkoihin. Kielilakia ei tässä olla muuttamassa. Ruotsinkielisistämme luultavasti ainakin 20 prosenttia on vaikeuksissa, jos joutuu asioimaan suomeksi esimerkiksi veroja tai eläkkeitä tai terveyttä koskevissa asioissa. Sellaisissa kunnissa kuin Kirkkonummi tai Inkoo kunnan ja valtion palkkaa nauttivien on osattava ruotsia, jonkin verran.

Ruotsin sisällyttäminen pakollisena peruskoulun opetukseen on mennyttä aikaa. Esimerkiksi pakkomatematiikasta on heikonlaisia kokemuksia. Yllättävän monet pojat ja tytöt luulevat, että matematiikka on vaikeaa ja että he eivät opi sitä sitten millään. Niinpä he eivät opi – ellei opettaja ole taitava.

Suomen koululaisille ei ole kai osoitettu, miksi ruotsin oppimiseksi olisi ponnisteltava. Luulen että näin on, koska en ole itsekään keksinyt syytä. Miksi kaikkien pitäisi oppia ruotsia? Englannin osaamattomuus aiheuttaa vakavia häiriöitä The Simpsonsin katsomisessa, ja väitetään, että monista rokkibiiseistä saa enemmän irti, jos tietää, mitä tarkoittaa ”All my loving”.

Mieleni tekisi väittää, että pelkkään arvovaltaan perustuva vaatimus herättää yhä helpommin vatsarintaa ja vihaa. Tämä koskee maahanmuuttaja-asioita. Mitä enemmän selitetään, että tuo karsaus on väärin, sitä enemmän ihmiisä keljuttaa.

Ruotsin opinnot koskevat tässä yhteydessä keskenkasvuisia. Mutta yksi aikamme ilmiöistä on aikuisten taipumus toimia yhä useammin ja yhä paljaammin kuin pahaiset kakarat.

Ajatelkaa julkisuuden suosikkeja. Timo Soini? Puberteetti-ikäinen läski poika, nokittamassa aina, vaikkei olisi syytäkään. Tyypillistä murrosikää. Kapinaa todellisia ja kuviteltuja auktoriteetteja vastaan. Kun aika on täysi, tietäen etteivät ruotsinkieliset kumminkaan äänestä häntä, hänkin kiipeä saippualaatikon päälle ja manaa pakkoruotsin maanrakoon. Olemme siis samaa mieltä, vaikka emme samoilla perusteilla.

Karttakirja

Kiinnostuin asiasta, kun taksissa kerran kuljettaja vilkaisi maiitsemaani osoitetta – se oli ihmisjärjen tavoittamattomissa eli Itä-Pasilassa – ja olin näkevinäni, että hakuteoksen nimi oli Panomiehen käsikirja.

Järkeilin asiaa muutaman viikon ja kysyin viattomuutta teeskennellen toiselta taksilta Palomiehen käsikirjaa. Vai oliko se karttakirja? Ainakin se oli aarre, jota huhun mukaan myytiin vain harvoille ja valituille, suoraan tiskin alta, kaiketi Hakunilan Teboililta.

Asia on jäänyt askarruttamaan. En ole pidellyt tuota aarretta käsissäni, mutta vähä vähältä on selvinnyt, että teos tarjosi avun myös todella hankaliin talonnumeroihin (esimerkki Mannerheimintie) ja tiedon, minkä nimisestä kadusta mikäkin katu alkaa ja minkä nimiseen päättyy. Kirjan haltija voi suhtautua kolminkertaisen ylimielisesti kaljakuppiloiden tietokilpailukysymykseen, mikä katu ylittää (nimeään muuttamatta) Mannerheimintien.

Tämä kaikki on menneisyyttä, ehkä. Sekä Helsingin että Espoon takseissa on navigaattorit, joiden ohjelmat vaikuttavat aivan tavattoman huonoilta verrattuna esimerkiksi tavalliseen kuluttajakamaan. Niinpä kuskit eivät useinkaan jaksa näpytellä katuosoitetta, vaan eksyvät mieluummin.

Joku kommentoija on luultavasti viisas henkilö, sillä hän halusi kaiketi perustaa ohimennen ikuisuusaiheen keskusteluihin – nimittäin väittämällä että Vaasankatu, jonka lempinimi hyvinkin saattaa ola Puukkobulevardi, ei ole Söörnääsiä, kuten blogisti väitti, vaan Kalliota. Etevänä henkilönä hän varmaan tiesi, että Kalliota se ei ainakaan ole, vaan mahdollisesti Alppilaa, Alppiharjua tai Harjua. En kuitenkaan neuvoisi häntä kyselemään asiaa Vaasankadulla.

Wikipedian artikkeli vaikuttaa vanhentuneelta (siinä puhutaan mm. lääneistä) ja muutenkin epäilyttävältä. Sen mukaan Helsingissä ehkä on 59 kaupunginosaa, joita kuka ties tärkeämpi on piirijako. Useimmille on kuitenkin yhdentekevää, missä menee Kampin ja Punavuoren raja, mutta tärkeää tietää, mikä on koulupiiri tai terveyskeskus.

Internet on tehnyt silppua tästä kaikesta. Helsingin kaupungin sivuistoista käsittää, että vaivaa on nähty aja tulostakin saatu, mutta en sanoisi niitä helppokäyttöisiksi. Googlen avulla oma terveysasema löytyy ehkä jo kymmenessä minuutissa – se linkkaa karttaan, johon on syötettävä kadunnimi, sitten haettava jokin valikko jne.

Helsinki voisi ostaa lisenssin Elisalta. Meillä on tässä yksikin harvinaisen päättäväinen naapuri, joka on kiistellyt Elisan kanssa viikkokausia siitä, toimiiko hänen nettiyhteytensä vai ei. Elisa väittää että toimii ja asiakas että ei. Eipä sillä. Eivät meillä toimi puhelimetkaan. Minulla on Elisa, Sonera ja DNA- joista viimeksi mainittu saattaa yhdistää. Elisa näyttää joskus yhden palkin, mutta muuttaa heti mielensä. Puheena on seutu, joka on näköetäisyydellä Kehä III:n ja Hangontien risteyksestä ja taajaan asuttu.

Olen kuunnellut tätä naapuria kuin lumottuna: ihminen, joka on saanut yhteyden Elisan Helpdeskiin! Minulta se ei juurikaan onnistu, ja kun joudun työni vuoksi joskus käymään tapaamassa firman silmäntekeviä, eksyn myös matkalla Pasilan asemalta ”pääkonttoriin”. Kerran löysin Soneran GPS-ohjelmalla onnen kaupalla sisään. Pääovi oli pihan perällä parin roskalaatikon takana. Masa Mattila – tuskin tapaamme enää tässä elämässä?

Niin, televisiokin kenkkuilee, vaikka Kauklahden masto näkyy keittiön ikkunasta. Lautasantennista minulla on kirjallinen lausunto, että turha yrittää – ei näe metsän reunan yli.

Pitäisikö kuitenkin ostaa kämppä siitä keskustaan rakenneettavasta tornitaloryhmästä? Ehkä ei. Toimimattomiin viestintäyhteyksiin tulisi päälle epäkuntoinen ilmanvaihto, epäluuloisia naapureita, vihamielisyys Pendereckiä kohtaan ja luultavasti tupakointikielto kilometrin säteellä asunnosta.

Pitäisikö muuttaa helvetin kuuseen? Ehkä ei. Siellä saisi vain puun päähänsä, vaikka tietenkin olisi kätevää, että tulisi kuolema ja ruumisarkun ainekset kertaheitolla.

Mutta jos joku tietää tilavan bunkkerin, johon mahtuu jokin määrä kirjoja, olen kiinnostunut hintatiedoista.

Pieti

Eräitä teidän uskonkappaleitanne ymmärrän, eräitä en. Muukalaisvihamielisyydessä ei ole ihmettelemistä. Herraviha on ollut tämän kansa käyttövoima aikojen alusta.

”Meille luvattiin leipää. Saimmeko me leipää! Vitut me saimme! Suuria kiviä! Ja niistäkin herran perkeleet olivat vieneet kaikkein suurimmat!”

(Sarjasta ”Näitä taattoni opetti” – oli hyvin yleinen myös maan aliupseerikouluissa puoli vuosisataa sitten. Tosin jos ”taatolla” tarkoitetaan isää, isäni oli sangen oikeistolainen jo silloin, kun piti mennä pitkin Sörkan puukkobulevardia suojeluskuntapuku päällä harjoituksiin; siinä ei tahtonut yksikään nenä säilyä verettömänä. Itse en ole sangen oikeistolainen enkä peräti vasemmistolainen. Nicht Fazismus, nicht Kommunismus, ja Rheumatismus.)

Ruotsalaisvihamielisyyttänne en ymmärrä enkä liioin kiivasta ruotsin kielen vastustustanne. Minulle on aina riittänyt, että hurria vedetään turpaan tavattaessa, mutta ruotsinkielisten puuttuessa myös naapurikylän pojat ovat kelvanneet tai näitten puuttuessa kuka tahansa, jolla on väärän värinen lippalakki.

Olkaa te rauhassa mitä mieltä olette. Minä olen utelias, ja tässä yhteydessä mainitsemani ymmärtämisen puute tarkoittaa, että en keksi syytä. Meillä oli kyllä kansakoulussa poika, yksi Tapani T., joka vihasi mustia herneitä keitossa...

Miettiessäni, miksi HS:n Nyt ei saanut tuon enempää irti Spotifystä – esimerkiksi tekijänoikeusjärjestöille maksettuja euromääriä, jotka ovat julkisia – kuuntelin Spotifystä Gabriel Suovasen esittämiä Madetojan sovittamia kansanlauluja. ”Tuli siitä poijasta tuomari ja kortin lyöjä kova...”

Laulussa ”Kapakasta kapakkahan” on säe, jossa ”aamulla lyötiin pieti”. Kun näet vietiin linnaan.

Pieti tarkoittaa, että esimerkiksi tikki jää vaille eli sitä ei saada. Sama ilmiö kuin ventissä ”metsään meno” eli yli 21:n.

Tuo pieti on tullut suomeen ruotsista, jossa se on ”bete”, tarjous tai syötti, mutta taustalla on luultavasti ranskan ”bête” eli peto, joka tarkoittaa myös tyhmää. Jää siis Musta Pekka käteen, kuten ennen syrjintälakeja oli tapana sanoa.

Gabriel Suovanen on Ruotsissa syntynyt Ruotsin kansalainen, joka luultavasti osaa suomalaisten vanhempiensa perua kieltämme täydellisesti. En ainakaan kuule hänen laulussaan mitään vierasta korostusta.

Sitä vastoin Spotifystä löytyvä Sibeliuksen ”Rakastava” menee mielestäni suurenmoisesta sävelpuhtaudesta huolimatta aivan pelleilyksi, kun laulajat eivät luultavasti huolellisesti ääntämisen opettelemisesta huolimatta saa syntymään suomalaista äätä, ja myös ällä on aivan liian paksu. ”Käsi kaulaan, lintuseni” laulettuna muodosa ”kessi kaulllan lllinttuseni” panee siunailemaan, miten suunnattoman hyvin Sibelius ymmärsin suomen kielen ja miten tärkeitä sanat sittenkin ovat.

Ystävä sanoi kerran, ettei Pajatson aariaa voi oikein laulaa saksaksi ”Lache, Pajazzo”, kun Leoncavallo on satsannut ärrään – ”Rrrrridi, pajazzo...!”

Sibeliuksen suuresta ymmärryksestä päteviä esimerkkejä ovat ”Terve, kuu”, ”Sortunut ääni” ja ”Tuli saarella palavi”. Joka ainoa vokaali on mietitty, kaikki konsonantit kohdallaan ja kaiken kukkuraksi kavalamitan suuri epäsäännöllisyys nousee kunniaan. Romanttisessa mielessäni kuvittelen, että Yrjö Hirnin esseessään kuvailema käynti Loviisassa tapaamassa ja kuuntelemassa Larin Paraskea olisi ollut se sysäys – sama sysäys, jonka kuulee Madetojan ja Toivo Kuulan taidossa käsitellä murretta-
Ja ruotsin kielestä – Sibeliuksen ”Flickan kom ifrän sin älsklings möte” on suomenruotsia. Ehkä siksi Usko Viitasen esitys on huippu, vaikka hän ääntää lopun väärin (åtrå, p.o. otro ja ääntää utru). Frödingin ”Säv, säv, susa” puoleestaan on ylivoimainen Viitasellekin – Jussi Björlingin levytys on YouTubessa. Fröding rakensi koko runon s-kirjaimen varaan – tavallinen, suhu, eri vokaalien edessä (”så sjungen, sjungen sårgsång...”)

Maanpetoksesta

Tämä kysymys vilahtelee kommenteissa yhtä taajaan kuin tätä asiaa koskevat väärinkäsitykset.

Maanpetos- ja valtiopetosrikoksesta voi tulla elinkautinen. Näistä puhuminen julkisen keskustelun yhteydessä nykyisin maassa vallitsevassa tilanteessa on yleensä harhaista, koska tekojen tunnusmerkki on väkivalta tai väkivalla uhkaaminen vieraaseen valtioon turvautuen. Maanpetos edellyttää suorastaan sotatilaa tai sodan uhkaa.

Suuri poikkeus on vakoilu: ”Joka vierasta valtiota hyödyttääkseen tai Suomea vahingoittaakseen hankkii tiedon sellaisesta Suomen maanpuolustusta tai muuta poikkeuksellisiin oloihin varautumista, Suomen ulkomaansuhteita, valtiontaloutta, ulkomaankauppaa tai energiahuoltoa koskevasta taikka muusta niihin rinnastettavasta, Suomen turvallisuuteen vaikuttavasta seikasta, jonka tuleminen vieraan valtion tietoon voi aiheuttaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle, on tuomittava vakoilusta vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.


Vakoilusta tuomitaan myös se, joka vierasta valtiota hyödyttääkseen tai Suomea vahingoittaakseen toiselle välittää, luovuttaa tai ilmaisee taikka julkistaa 1 momentissa tarkoitetun tiedon...”


Rikoslain 12 ja 13 luvussa on pari muutakin tekotyyppiä, mutta yritän keskittää. Turvallisuussalaisuuden paljastaminen –niminen rikos on kuitenkin mainittava.


Tämä liittyy luonnollisesti mm. suojelupoliisin toimintaan, ratkaisuihin joita joskus arvostellaan julkisuudessa ankarasti, ja sananvapauteen. Sananvapauden käyttäminen voi siis johtaa enintään kymmenen vuoden vankeusrangaistukseen, ja joissakin jutuissa rangaistus onkin ollut samaa luokkaa kuin lievemmistä henkirikoksista (hätävarjelun liioitteluna tehty tappo, törkeä tuhotyö).


On aivan oikein sanoa, että esimerkiksi viranomainen ei saa valehdella medialle ja että valehteleminen on kaiken kaikkiaan sopimatonta.


Kun Iiro Viinanen valehtelee televisiossa, että devalvaatiota ei ole tulossa, ja lyö asiasta vetoa toimittajan kanssa, joka taisi olla Arto Tuovinen, kysymyksessä ei ollut vain hyväksyttävä, vaan oikea ja isänmaallinen teko.


Jos tieto devalvaatiosta vuotaa, asiasta hyötyvät ahheimmat ja röyhkeimmät ja kuorman kantavat heikoimmat.


Devalvaatio ei ole tätä nykyä mahdollisuus, mutta vastaavia esimerkkejä on. En ryhdy nimeämään niitä. Lukija voi käyttää mielikuvitustaan. Ministeri voi vakuuttaa, että vieraan valtion liikehdintä ei aiheuta mitään vaaraa, vaikka sotilaat ovat hetki sitten lisänneet merkittävästi valmiuttaan vaaran torjumiseen.


Eräässä uudessa jännityskirjassa suomalaiset viranomaiest luovuttavat Yhdysvalloille Guantanamossa tutkittavaksi ja tuomittavaksi Suomessa murhan tehneen USA:n kansalaisen, joka oli toiminut Saddamin pyövelinä, kunnes vaihtoi puolta. Pari suomalaista seuraa lentoaseman ikkunasta, miten ”vanki” saatetaan perheensä kanssa business-classiin viettämään kissan päiviä Amerikassa. Se on mielikuvitusta. Toivottavasti.


Koska kansainvälinen toiminta ja myös rikostutkinta on riippuvaista USA:n teknisestä ja taktisesta avusta, suomalainen virkamies ei voi tehdä mitään. Ehkä ei edes se ulkoministeriön edustaja, joka allekirjoittaa paperit.


Olen sanonut tästä sävyisästi ja sanon nyt sävyttömästi. Suomalaista elämänmenoa – sitä josta nyt viimeksi demarit ovat olleet pahasti huolissaan – eivät uhkaa kiintiöpakolaiset, vääränväriset ulkomaalaiset eivätkä puolalaiset putkimiehet. Olemme puristuksissa suurvaltojen, siis USA:n ja Venäjän välissä, emmekä aina voi toimia edes omantuntomme mukaan.


Ennen olimme suomettuneita. Nykyisin olemme sekä suomettuneita että amerikoituneita.

Tämä on vastaus lukijalle, joka kysyi, eikö teko ole maanpetos, jos se onnistuu. Ei ole. Ei kai, herra jumala, valkoilustakaan panna syytteeseen henkilöä, joka vakoilee Suomen puolesta ja hankkii arvokkaita tietoja.

Ja luuleeko joku, ettei sellaisia henkilöitä olisi, kentällä, toiminnassa, joka päivä?

Oikeusmurha Oy

Aikoinaan professoreilla oli jossain päin Varsinais-Suomea lakiasiaintoimisto, jonka nimi saattoi olla oikeasti Oikeusturva Oy, vaikka korkeimman oikeuden ilkeimmät jäsenet vääntelivät sen otsikosta ilmenevään asuun.

Syy ei ollut henkilökohtainen vihamielisyys, vaan se yleisesti tunnettu tosiasia, etteivät professorit osaa ajaa asioita, ja se vähemmän tunnettu tosiasia, ettei lakimiehen pidä ajaa tuttavan juttua

Presidentti Pauliine Koskelon ”vieraskynä” sanomalehdessä oli painavaa asiaa, ja kieli oli vielä painavampaa. En ihan usko, että ns. valistunut lukija olisi saanut selvän tekstistä.

Koskelo on aika heikko kielenkäytäjä ja poikkeuksellisen huono puhuja. Unilukkariksi hänestä ei ole.

Huokaisten hoidan vanhaa sivutointani eli yritän tulkita. Kirjoituksessa ei näe ainoastaan maristu lisää budejttivaroja, kuten luulisi, vaan siinä oli asiaa.

”Oikeusturva” tarkoittaa tenttivastauksen tasolla sellaisia tehokkaita keinoja, joilla ihminen saa oikeutta. Oikeuden saaminen voi tarkoittaa korvauksen eli rahan saamista tai myös jutun häviämistä, esimerkiksi vankilaan joutumista. Se voi olla juuri oikeuden saamista.

Oikeusturvan nykyinen heikko taso – jonka presidentti Koskelo rehellisesti tunnusti – voi johtua keinojen hitaudesta, vähyydestä, huonoudesta, tehottomuudesta tai kalleudesta. Keinojen huonous voi johtua tuomareiden huonoudesta. Suomessa tuomarit ovat mielestäni hyviä, mutta heidän olisi kouluttauduttava aivan toisella tavalla kuin tähän asti. Sitä vastoin tuomioistuinlaitos on surkean huono edistämään päämääriään.
Oikeusturvan ohella on tapana mainita oikeusvarmuus eli viranomaisten päätösten ennustettavuus. Se ei voi toteutua muulla tavoin kuin pitämällä kiinni ratkaisujen lakiin perustuvuudesta ja oikeudenmukaisuudesta, vaikka juuri oikeudenmukaisuudesta joudutaan joskus tinkimään oikeusturvan vuoksi.

Kärjistäen: millään valtiolla ei ole rahaa huolehtia oikeusvarmuuden toteutumisesta kaikissa tapauksissa. Jokin osa ratkaisuista menee vikaan, ehkä tyypillisimmin siksi, että vakuuttavien todisteiden hankkiminen on ylivoimaista. Siksikin rikos- ja vahingonkorvausasioissa viitataan niin usein ”yleiseen elämänkokemukseen”.

Sellainen elämänkokemussääntö on sekin, ettei sekundan hinnalla voi vaatia priimaa. Vastaava, nykyisin lakiin kirjattu sääntö, velvoittaa ostajaa ottamaan selvää kaupan kohteesta. On turha mennä valittamaan myyjälle, jos sata tuhatta ajetun auton pakoputki puhkeaa, jarrulevyt ovat kuluneet ja renkaat sakkorajoilla. Juuri nämä asiat on helppo tutkia ja selvittää ennen kuin lyö rahaa pöytään.

Nyt on näköpiirissä oikeusjuttuja, joista eräät poliitikot eivät pidä. Rohkenen epäillä, että poliitikot, jotka siis määräävät myös budjetista, ovat laajemminkin sitä mieltä, että tuomarien pitäisi nakertaa mukisematta kapeaa leipäänsä, lopettaa voivottaminen jutturuuhkista ja pitää muutenkin suunsa soukalla. Kuten presidentti Koskelo sanoi kautta rantain, oikeusturvan tehostamisesta on vähän turha läksyttää tuomioistuimia, ellei niille anneta edellytyksiä asianmukaiseen toimintaan.

Joku muistanee paremmin kuin minä – lieneekö kansanedustajissa ketään, jolla olisi kokemusta tuomioistuimesta muualta kuin väärältä puolen pöytää? Luullakseni esteellisyyskeskustelu on tehnyt tehtävänsä. Omassa sukupolvessani Paavo Nikula oli oikeasti mm. hovioikeudenneuvoksena, ja ainakin kunnallispolitiikassa oli muutama tuomioistuinjuristi. Niinistö sai käsitykseni mukaan nimityksen Turkuun neuvokseksi, mutta työskenteli vain esittelijänä eli viskaalina, muiden toimiensa ohella. Ennen sotia näitä oli leegio, ykkösmiehenä Svinhufvud, joka oli vuosisadan alussa asessorina panemassa Turun hovioikeutta sekaisin; siellähän esiintyi sellaistakin kansalaisaktivismia, että kaksi hovioikeudenneuvosta piestiin kadulla ja yksi presidentti (Hirvikanta) murhattiin.

Kunpa nämä korkeat osapuolet löytäisivät keinon keskustella asioistaan. Sitä vaatisi kansalaisten etu.

Korkeasta iästä

Ystäväni professori Niklas Bruun kuuluu täyttäneen 60 vuotta. Tässä yhteydessä ”ystäväni” tarkoitta henkilöä, jonka kanssa on ystävällisissä väleissä. Tämä puolestaan tarkoittaa, että asianomaiset pitävät parempana olla ihmisiksi ja välttää harmillisia puheenaiheita.

Esimerkiksi erittäin suuri osa tuosta lakimiesten sukupolvesta taittoi peistä marxismin merkeissä. Lupasin arvostella Niken kirjan työntekijän keksijänoikeudesta alan lehteen, mutta kirjoitus jäi tekemättä. Kirjan luin. Painotus oli sama kuin hänen ensimmäisessä kirjassaa, jonka koski työehtosopimuksia ja ideologiaa.

Bruun on Helsingin yliopiston professori. Hänellä on paljon tehtäviä immateriaalioikeuden piirissä ja hän johtaa IPR University Centeriä. Hän on ollut hyvin kauan tekijänoikeusneuvoston puheenjohtaja ja siis sorvaamassa lausuntoja. Hän on ottanut osaa lainsäädäntötyöhön.

Tilanne on silti ennallaan – meillä on alalla kolme professoria, Bruun, Oesch ja Turussa Mähönen, jota eivät ole julkaisseet mitään varsin mainittavaa immaterialioikeudesta. Mähönen ilmoittaa pyytämättä, että hän ei tunne alaa lähemmin. Itse asiassa hän tuntee sen erinomaisesti.

Hätä ei ole tämän näköinen. Alalta on kuitenkin julkaistu yllättävän monta hyvää, keksinkertaista tai välttävää uutta tutkimusta, joukossa useita väitöskirjoja. Viimeksi sai kunniaa Tuomas Myly (joka ei ole minun oppilaitani). Bruunin aisapari Marcus Norrgård puolestaan julkaisi kirjan Patentin loukkaus, joka on niin huono, etten voi käsittää sitä. Sama mies on julkaissut aikaisemmin erittäin hyviä tutkimuksia, toisen niistä immateriaalioikeuden väliaikaiskielloista.

Julkisuus tuntee Jukka Liedeksen, joka oli niin kauan opetusministeriön tekijänoikeusasioista vastaava virkamies. Bruunia ei tunneta. Hän ei pidä korkeaa profiilia. Se onkin hyvä, koska tekijänoikeuden ympärillä liikkuu paljon järjestöjen ja yritysten lakimiehiä, jotka ovat usein vihaista väkeä. Patenttioikeudessa taas liikkuu erittäin suuria rahoja.

Bruunin profiili onkin vaikea hahmottaa. Voi olla, että hänen työnsä tärkein osa on kansainvälinen toiminta, joka on myös yleisessä sopimusoikeudessa vaikeaa, vativaa ja aikaa vievää. Hän on jatkuvasti mukana toisen rakkautensa, työoikeuden kehittämisessä. Luultavasti nuo kansainväliset tehtävät ovat entistä kuluttavampia nyt kun toinen niiden osaaja – hänkin ruotsinkielinen ja demokraattinen lakimies – Thomas Wilhelmson on Helsingin yliopiston rehtori.

Bruunin akateeminen tausta on ruotsinkielinen kauppakorkeakoulu eli Hanken. Siellä on ennenkin ollut korkean tason tutkijoita, kuuluisimpana rehtorina toiminut Curt Olson, josta tuli korkeimman oikeuden presidentti ja aikaansaannoksilla mitaten vuosisadan merkittävin henkilö tuossa tehtävässä. Laki muutettiin, saatiin runsaasti uusia tiloja, järjestelmä muuttui.

Tunnustan, että tässä voi olla hitunen ilkeyttä mukana – panen Bruunin ja Olsonin samaan lauseeseen. Muistelen kuulleeni jälkimmäisen mielipiteen edellisestä, eikä se ollut mairittelea. Mutta kysymyksessä oli myös ”episteeminen ruptuura” eli historiallinen sauma, jota ei ole kaikeksi onneksi erityisemmin noteerattu. Usein ylimalkaisella leimalla ”demokraattiset lakimiehet” tai ”Demla” stemplattu yhdistys ei ollut mikään kommunistien peitejärjestö eikä stalinistien salaseura. Näkyviä nimiä olivat Olavi Heinonen, Aulis Aarnio, Paavo Nikula, Bruun ja – Tarja Halonen.

En muista kuuluneeni joukkoon, mutta esiintymässä kävin kesäseminaareissa. Niitä pidettiin Lahdessa. Monilla tuon polven juristeilla – ja tutkijoilla – taitaa olla esiintymisiä ja muistoja, joita he eivät palauttele huvikseen mieleen.

Se on kadehdittavaa. Niin suuri osa ihmisistä on ollut aina oikeassa, omasta mielestään. Tai ellei nyt aivan, kysymyksessä on ollut täysin ymmärrettävä pikku erehdys. He vain tavoittelevat valtaa, ja jos sen teee joku toinen, se on niin väärin.

Näitä terveisiä Bruunin merkkipäivän johdosta. Immateriaalioikeuden alue on laajentunut. Nyt on mietittävä myös sananvapautta.

Sananvapaus ulotuu myös menneisyyteen.

Tuomarin riippumatto

Virkatuomarit ja osa lakimieskunnasta korostavat tuomarin riippumattomuutta. Asia on muuttumassa vakavaksi kahdesta syystä.

Riippumattomuutta korostavat ovat tosissaan. Jokin osa kansasta on sitä mieltä, että riippumatomuus tarkoittaa vastuuttomuutta ja lisää mielivaltaa.

Tuomarit ovat olleet vanhastan riippumattomia. Sen tunnusti jopa Kustaa II Adolf 1600-luvulla ilmoittaessaan hovioikeudelle leikkauttavansa herroilta hovioikeudenneuvoksila korvat päästä ja naulauttamalla ne sopivaan paikkaan nähtäväksi – jos tuomarit aikova jatkossa tuomita muka lain eikä ”meidän korkean tahtomme mukaan”.

Tiettävästi Turun, sitten Vaasan, Viipurin, Helsingin ja Lapin hovioikeudet ovat painanet nämä sanat sydämeensä. Korkeinta oikeutta ei tarvitse edes epäillä. Se oli vuoteen 1918 Keisarillisen Suomen senaatin oikeusosasto, jonka ei tiedetä aiheuttaneen esimiehelleen pettymyksiä.

Kaupunkituomarit valitsi kaupunki, ja maalaistuomari oli urakoitsija, joka ansaitsi erittäin hyvin sinänsä rutiinimaisten joskin välillä mutkikkaiden kiinteistöasioiden hoitamisesta.

Demokratiavajetta ei ole havaittu siksi, että hallinto-oikeudet käsitetään vastoi lakia hallinnon ylläpitäjiksi, ja yleisillä tuomoistuimilla ei toisaalta ole yleensä käsiteltävänään tärkeitä asioita.

Riippumattomuuden korostaminen, josa on puhuttu paljon tässäkin blogissa, on kahtalaista. Liturginen puhe sallitaan, kunhan mitään todellista ei saada aikaan. Nyt ehkä EU painostaa Suomea tehokkaammin siihen suuntaan, joka on jo toteutettu ylimmissä oikeusasteissa irrottamalla ne palkkaluokista ja sangen pitkälle muiden viranomaisten harjoittamasta valvonnasta.

Mieleeni ei tule yhtää suomalaista eikä äkkiä liioin ulkomaalaisia jännitysromaaneja, joissa päähenkilö eli sankari olisi tuomari.

Tämä on tärkeä asia. Tuomari on rikosasioissa eli jännitysromaanien alueella täydellisesti syyttäjän ja poliisien keräämän aineiston armoilla, ja joitakin muutoksia aheutuu syytetylle mieleiseen suuntaan, jos tuo aineisto ei ole riittävää ja syytetyn puolustus hoidetaan pätevästi.

Rikoskuvitelmien, siis romaanien ja filmien, sankari on syyttäjä tai poliisi. Suomen kielen ”salapoliisi” viittasi yksityisetsivään, jollaisella ei ole mitään valtuuksia. Ammattikunnalla ei liioin ole koskaan ollut mitään merkitystä, ottamatta lukuun suuria amerikkalaisia yrityksiä, jotka ovat etsineet kommunisteja, ay-aktiiveja ja vastaavia.

Toistin eräässä kirjassani 1980-luvulla roomalaisten filosofien kysymyksen: kuka valvoisi valvojia. Tuohon kysymykseen vastataan: toiset valvojat (tuomarit), ja se edellyttää ratkaisujen uskottavaa ja ymmärrettävää perustelemista.

Epäedullisten seuraamusten aiheuttaminen tuomarille virheellisen ratkaisun vuoksi on vieras ajatus – siten on toimittu 1930-luvulla kahdessa eurooppalaisessa valtiossa.

Tuomareiden kierrättäminen ei ole niin mahdoton ajatus kuin tuomarit väittävät. Alioikeuksissa järjestelmää toimii jollain tavoin Yhdysvalloissa. En osaa perustella, miksi hovioikeuden tai korkeimman oikeuden tuomari ei siirtyisi liikejuristiksi tai asianajajaksi. Yliopistoihin he eivät siirry, koska käytännössä juuri kellään ei ole pätevyyttä.

Jotkut vastustavat tuomareiden toimimista välimiehinä jyrkästi. Entä jos tuomari siirtyisi asianajotoimiston siipien suojaan hoitamaan pelkästään välimiestehtäviä? Muutkin kuin G. Möller olisivat siinä tehtävässä erittäin hyviä.

Kukaties riippumattomuuden yksi vaara on tuomarikunta itse – tuomioistuin on eräänlainen luostari, ja ainakin kosketukset tavallisiin ihmisiin ja normaaliin elämään jäävät monilta viitteelisiksi.

Säyseää kesämusiikkia

Sattuu olemaan tilaisuus kuunnella musiikkia oman maun mukaan. Kuten kaikille lukijoille on itsestään selvää, makuni on kyseenalainen. Kehotan kavahtamaan.

Muistaakseni mainitsinkin, että erään ikäluokan autoiluun liittyvä bassojumputus tuntuu minusta huvittavalta. Jumputtajat katselevat nakkikioskeilla todella hitaasti heavy classicia soittavaa vanhusta. iPod menee mukisematta johdolla kiinni auton AUX-liittimeen joten ajellessa voi nauttia liikkuvan studion eduista. En olisi uskonut, että auton äänentoistolaitteisiin kuuluvalle subwooferillekin tulee käyttöä.

Marketin parkkipaikalle tuntuisi sopivan vallan erinomaisesti Penderecki. Kuuntelin kauan sitten useinkin trenodiaa Hiroshiman uhrien muistolle. Myös Dies Irae soi hienosti. Nyt käy ilmi, että tämä arvostetuimpiin nykysäveltäjiin luettu mestari on jatkuvasti muuttanut tyyliään.

Viattomien ihmisten pelotteluun ei tietenkään tarvittaisi nykymusiikkia. Mahler sopii joka paikkaan paitsi mahdollisesti ei leivän päälle.

Kirjoituksen varsinainen aihe on kuitenkin uusi tapa tehdä heräteostoja. iTunesin valikoima ei ole klassisessa musiikissa sittenkään niin rannaton; muusta musiikista en kykene esittämään arviota.

ClassicOnline tuntuisi olevan juuri oikea paikka jopa kotimaisen musiikin hankintoihin – Magnus Lindberg, Kaija Saariaho. Rahanmenoakin voi hiukan säännellä maksamalla pankkikortilla. Tuon verkkokaupan sivusto ei ole selkeyden perikuva, mutta ei kovin vaikeakaan. Suomalainen Visalla varustettu pankkikortti kelpaa käteismaksuihin. Tyypillinen CD-levyllisen hinta on 9 euroa.

Downloaderilla on helppo ohjata ostot esimerkiksi juuri iTunesiin.

On monia tyylikkäämpiä toimintatapoja, mutta minulle riittää valittujen kappaleiden vieminen iPodiin tai iPhoneen. Silloin niitä voi yksinkertaisesti kuunnella myös olohuoneen stereoilla (jälleen kerran AUX). Musiikkimakuni on niin rahvaanomainen, että useimmiten tietokoneeseen kytketyt alle sadan euron kaiuttimet kuitenkin riittävät mainiosti.

Minulla ei ole pyrkimystä olla vouhottamatta. Mielestäni on uskomaton onni, että itse asiassa koko maailman musiikki on oikeasti tavoitettavissa joko striimeinä eli verkkoradioiden kautta tai ostettuna.

Tämä antaa aiheen vielä yhteen mainokseen. WD:n ”My Passport” –ulkoinen kovalevy tuntuu olevan juuri sitä mitä olen hatarasti haeskellut monet vuodet. Yksinkertaisen kytkennän jälkeen laite aivan oikeasti pyörittää varmuuskopion eli backupit kaikesta. Todellisuudessa varmistan ohjelmat muille kovalevyille (LaCie 2T), mutta tämä varmistus on hukatun, etsittävän tiedoston kannalta huomattavasti yksinkertaisempi kuin Windowsin oma.

Olin aikaiessa hankkia kotiin Windowsin suhteellisen kalliin serverin, mutta nyt tuntuu, että tämä halpa kovalevy ajaa juuri saman asian.

Musiikkia ostellessa ei ole pahitteeksi suosia halpoja. Halpismerkki Naxos on mielestäni edelleen erittäin hyvätasoinen. Oikeiden levyjen ystävät löytävät vaivatta valikoimaakin keskustan liikkeistä. Kun aika kauan sitten yritin kartoittaa Beethovenin pianosonaattien ja Chopinin levytarjonnan, tulin tulokseen, jonka muuttamiseen ei ole ilmennyt aihetta; Naxoksen Janos Jändö ja Idil Birit ovat hyviä, luotettavia muusikkoja.

Ondinen levyt ovat ClassicOnlinen listoilla – esimerkiksi Hynninen – Gothoni, Die Schöne Müllerin kympillä.

Tänään ostin itselleni kaupanpäällisiksi kauan sitten kadottamani levyn, jolla Walton Grönroos laulaa kai aika unohtuneen Ture Rangströmin sarjan lauluja Gustaf Frödingin runoihin, Kuningas Erikin lauluja. Niistä tunnetuin voi olla ”Klunom Welam Welamson”, joka tosin panee ruotsin taidon koetukselle. Mutta siellä on yksi, joka pitäisi pakkoruotsin merkeissä opettaa kaikille tuomareille – Erikin laulu Kaarina Maununtyttärelle vankilasta. ”Mät mig ej med mått” – älä tuomitse minua (edes) kohtuuden mukaan (koska minusta tuli hullu hullujen joukossa).

10 000 Jeesusta

Television dokumentti viisi tuhatta vuotta vanhasta Alppien jäämiehestä, jota sanotaan löytöpaikan mukaan Öziksi, oli tavanomainen – jokaiselle jotain eli ei kenellekään oikein mitään. Dokumentissa selostettiin pronssikauden tai sitä edeltäneellä ns. kuparikaudella mahdollisesti käytyä suurempaa taistelua tai vaihtoehtoisesti merkittävän päällikön uhrikuolemaa. Özin tavaroissa oli kuparikirves, joka oli tuon ajan Euroopassa tavaton aarre. On silti epäselvää, missä olosuhteissa Öz sai piikiviteräisen nuolen sydämeensä. Poliisi tutkii asiaa.

Kun Jeesuksen, jota sanotaan Kristukseksi, merkitys ja tarkoitusperät ovat tunnetusti jääneet hiukan hämäriksi kirjallisista, jopa hiukan alle sata vuotta kuvailluista tapahtumista laaditujen dokumenttien jälkeenkin, esitän hypoteesin.

Entä jos ennen tätä Galilean miestä oli ollut olemassa ei vain kymmentä – kirjallisuudesta jo tunnettua tai uskottavasti pääteltyä – henkensä uhrannutta Jumalan poikaa, vaan kymmenen tuhatta?

Toisin sanoen oliko Öz Jeesus, yksi monista? Hänellä oli muuten myös kädessä haava, latteamielisen tutkijan mukaan tyypillinen torjuntavamma. Hän menetti henkensä vuorilla niin korkealla, että on paikallaan kysyä, mitä hän siellä ylimalkaan teki. Luulisi että vuoret ylitettiin sekä sotaisissa että rauhanomaisissa tarkoituksissa käyttäen solia.

Vielä nykyisinkin vuorta, vuoren huippua, pidetään paikkana lähestyä jumalaa. Samoin teki Galilean mies useaan kertaan.

Tämän hetken raskaan ja kevyen kirjoittelun ja vakavan ja köykäisen mediatarjonnan suurin yhteinen tekijä on oman, henkilökohtaisen kuoleman pelko.

Oman kuoleman pelko ei ole historialllinen vakio. Suhtautuminen on vaihdellut suuresti, ja asiasta on koko joukko hyviä tutkimuksia. Mielestäni on hiukan huvittavaa, että vanheneva Sigmund Freud ja joukko muita asiantuntijoita piti itsesäilytysviettiä eli pyrkimystä pysyä hengissä ihmisten ja monien eläinten syvimpänä tarpeena.

Huvittuneisuus johtuu itsemurhapommittajista ja kahdesta maailmansodasta, joissa käveli kuolemaan melkein vapaaehtoisesti useita kymmeniä miljoonia sotilaita. Heidän aatteensa ja perustelunsa olivat vielä läpinäkyvämpiä kuin heidän lippunsa.

Ainoa tehokas keino voittaa kuolema on mainittu korostetusti Uudessa testamentissa, esim. 1. Kor. 15:54 (”Kuolema on syöty ja voitto saatu...”). Se on uhrikuolema. Ortodoksisen pääsiäisliturgian mukaan Kristus voitti kuoleman kuolemalla.

Tähän on turha sekoittaa ajatusta ylösnousemuksesta, saati itsesmurhataipumuksista. Se ajatus, että jokin ihmisessä hujahtaisi kuolinhetkellä taivaaseen tiirailemaan pilven päältä, ei ole raamatullinen. Myös Galillean mies sanoi palaavansa, kun aika on täysi – ei siis huomenna eikä ensi viikolla, vaikka tuota ajan täyttymystä odotettiin aluksi hyvin kiihkeästi.

Ihmisuhrilla lepytetään jumalia, jotka ovat tunnetusti verenhimoisia. Samalta kupariakudelta, suurkivien eli megaliittien eli menhiirien ajalta on muitakin ruumislöytöjä, esimerkiksi Holsteinin suoruumiit, joissa hyvin säiliynyt vainaja on ilmeiltään merkillisen tyyni, suorastaan ylevä.

Tähän ajatuskuvioon voi yhdistää myyttisiä kertomuksia. Tarinoita kuolemaan menevistä jumalista tai puolijumalista on erittäin paljon. Tietoisesti kuoleman valinneista päälliköistä kerrotaan vähemmän, mutta kerrotaan kuitenkin. Tuntuu helpolta ymmärtää, että ainakaan alaisten ei ollut terveellistä pyöritellä tällaisia ajatuksia puheissaan.

Tämä johtaa puolestaan ajatukseen, että sota ja uskonto on sama asia. Jos se tuntuu kovin oudolta, sopii lukea Vanhaa testamenttia, joka on täynnä kuvauksia onnistuneista ja huono-onnisista sotatoimista. Roomalaisilla oli tapana julistaa keisareitaan jumaliksi (deus, divus) heidän kuoltuaan. Puhtaasti poliittisiin tarkoituksiin tätä oikeudellista temppua käytti ensimmäisenä Konstantinus, jota sanotaan suureksi, vuonna 312 jKrs.

Poliitikoista ja muista kelmeistä

Eläkkeellä olevan hovioikeuden presidentti Erkki Rintalan lauantainen lehtikirjoitus koski Suomen jatkuvaa rämpimistä EU:n tuomioistuimissa ja kiinnitti huomion tuomarikoulutuksemme surkeuteen. Rintala, joka on merkittävä mies, vaikka onkin Kauhavalta, tosin vain Hirvijoelta, on Markku Arposen kaltainen totuuden puhuja. Ei ihme, että hän ihailee muinaista esimiestään Paavo Alkiota, joka uskalsi sotatuomarina sanoa kenraalille, että täällä (kenttäoikeudessa) tuomitaan lain eikä herra kenraalin käskyn mukaisesti.

En toista Rintalan näkökohtia, koske ne oli esitetty täysin selkeästi. Tuomioistuimet irti oikeusministeriöstä myös hallinnollisesti ja nopea korjaus nykytilanteeseen, jossa asianajajaksi pääseminen vaatii pitkiä ja todellisia jatko-opintoja, mutta tuomariksi pääsee, kun on yliopiston peerustutkinto; jopa auskultointivaatimuksesta voidaan tinkiä.

Lisään yhden näkökohdan: totuuden esiin kaivamisen. Puhe ei ole totuuden käsitteestä eikä suoranaisesti niin sanotusta prosessuaalisesta totuudesta eli mitä jutussa voi, kaiken todistelun jälkeen ja sitä koskevat säännkset huomioon ottaen, katsoa toteen näytetyksi.

Asian avasi minulle monia vuosikymmeniä sitten sukulaismieheni Veijalainen, joka oli saanut ennen kansainvälisiin tehtäviin siirtymistään määräyksen kuulustella pääministeri, eräitä ministeriä ja muita merkkihenkilöitä kuvaputkitehdas Valcon ja televisiotehdas Saloran asioissa ilmenneistä kummallisuuksista.

Emme pahemmin puhuneet itse asiasta. Olen usein toistanut, että täystyöllistetty lakimies noudattaa vaistomaisesti ”tarvitsee tietoa” –periaatetta, eli jättää sekä kertomatta että kysymättä asioita, joita ei tarvitse tietää.

Sitä vastoin sain opetusta siitä, miten voi saada selville asian, jonka kuulusteltava haluaa kaikin mokomin salata. Kuulusteltavat eivät juuri milloinkaan tee muistiinpanoja, koska jo itse kerrotun muistiin merkitseminen olisi raskas viite salailupyrkimyksestä. Kuulustelija sitä vastoin tekee jatkuvasti pöytäkirjaa, ja jos hän on hyvä, hän kertaa niitä koko ajan. Kun selvitystä sitten jatketaan useaan kertaan ja vähintäänkin riittävässä laajuudessa, kuulustelijan silmiin alkaa piirtyä ikään kuin kartta, jolla on valkoisia läikkiä, alueita eli asioita, joita kuultava kerran toisensa jälkeen kiertää. Joko hän vaikenee niistä täysin, kiistää jyrkästi tai vetoaa muistamattomuuteen. Lopulta kuulustelijalla, jolle on matkan varrella rakentunut käsitys kuultavan mieleenpalauttamisen kyvyistä ja kielellisistä valmiuksista, on silmissään selvä kartta, jonka aukkoihin voi piirtää nuolet.

Tämä tekniikka sopii myös historiallisiin dokumentteihin, elämäkertateoksiin ja muistelmiin: ”Urho Kekkonen, mitä teitte joulukuusta 1939 helmikuun alkuun 1940?” Tämän lukija voi halutessaan itse varmistua, että Kekkosen toiminnasta tuona aikana on vaikea löytää tietoja. Rehellinen vastaus, jota asianomainen ei liene antanut, olisi ollut: ”Juopottelin”. Hallitukseen eikä muihinkaan tärkeisiin tehtäviin hän ei päässyt silloisen pääministerin ja puolustusvoimain ylipäällikön hänestä muodostaman käsityksen takia. Kansanedustajana ja upseerin arvoa vaille jääneenä hänelle ei ollut käyttöä armeijassakaan.

Rikosasiaa istuva tuomari on velvollinen pysymään syytteen rajoissa ja jättämään vastaväitteet syytetyn asianajajalle. Voi kuitenkin olla, että meidän Erkki Rintalan mukaan vajavaisesti koulitut tuomarimme jättävät puuttumatta peliin silloinkin kun se olisi luvallista ja mikä pahinta silloin kun se olisi erittäin tarpeellista.

Muistan rajatapauksen. Mies oli ampunut poliiseja kohti haulikolla. Korkein oikeus selvitti poliisin teknistä tutkintaa apuna käyttäen, oliko lauksista haulien koon ja välimatkan huomioon ottaen ollut todellista vaaraa poliiseille. Vastaus oli arvattava – 25 metrin matkalta lintuhauleilla talvella kunnon päällysvaatteissa olevia henkilöitä kohti: ei ollut.

Nykyisin tässä järjestettäisiin suullinen käsittely ja selvitys teetettäisiin mahdollisimman avoimesti. Silloin tilanne oli vähän toinen, kun syyttäjä oli asiassa apaattinen eikä puolustus huomannut, mihin iskeä. Haulikoista tuomarit eivät siihen aikaan yleensä tienneet yhtään mitään. Jotkut alioikeuden jästipäät saattoivat jopa keskeyttää asianosaisen esityksen väittämällä, että ”oikeus tuntee lain”, vaikka tuo iskulause tarkoittaa korkeintaan jutussa sovellettavaa säännöstä, sitä vastoin ei vastausta kysymykseen, mitä säännöksiä jutussa olisi sovellettava.

Jutun kuva ei liity suoraan asiaan. Se on kälyni viikko sitten Konnevedeltä ottama. Hän sattui joutumaan myrskyn silmään, ja jälki oli tällaista.

Pelko

Luen jostain – ”Karhuun” kaivattiin vahvoja, sitkeitä ja pelkääviä miehiä.

Jarkko Sipilä, poliisin erikoisosastosta.

Usein mainitaan tai kirjoitetaan poliisikouluun (sillä on nyt virallisesti eri nimi) päässeistä ja niistä, jotka eivät ole päässeet. Opetin joskus komisariokurssilla ja kuulin keskusteluissa juuri tällaista.

Rambot hylättiin ensimmäisten joukossa. Kiitettävä mielenkiinto esimerkiksi järeäkaliiperisia ampuma-aseita kohtaan oli niin pitkä miinus, että se jo melkein ratkaisi hakijan kohtalon.

Vanhemmisa sotamuistelmissa ja romaaneissa esiintyy kliseenä kohtaus, jossa joku paskamainen esimies kysyy:”Pelkäättekö”. Ellei siihen vastannut, että ei sinne päinkään, tuli tupen rapinat.

En tiedä, onko tuon vakiokuvion takana totuutta. Uskoisin mieluummin esimerkiksi lentäjiä, jotka majailivat samoissa korsuissa kuin esimerkiksi Juutilainen. Riittääkö vihjaus? Väitän välittäväni tässä ensi käden tietoa. Toiset ammattilaiset nimittäin perustelivat lentomestarin ylivoimaisuutta muun muassa varovaisuudella. ”Illulla oli silmät niskassa.” ”Hänen päänsä pyöri kuin pöllöllä.” ”Hän huomasi aina vaaran ensimmäisenä.”

Pelon tai oikeastaan säikähtämisen aiheuttama adrenaliiniryöppy on hyvä selitys äkillisiin saavutuksiin. Mutta väkivallan ympärillä liikkuvan, siis esimerkiksi sotilaan tai poliisin, pelokkuus on merkki järkevyydestä ja vihje kyvystä arvioida riskejä.

Tärkeää ei ole upota komeasti liput liehuen eikä myöskään tehdä sankaritekoja, vaan toteuttaa itse asettamansa tai annettu tehtävä.

Näyttämisen halu ja alttius maineen houkutuksille ovat ongelmia. Tunnen koko joukon ihmisiä, joita heidän kollegansa pitävä vaarattomina, koska he vaikuttavat hajamielisiltä, jopa hölmöiltä. Miesjoukoissa, aivan yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta, käytetään niin paljon aikaa rituaalissiin voiman ja alamaisuuden osoituksiin ja itsekehuun, etteivät monet opi edes usean kokemuksen jälkeen huomaamaan, että tämä hölmönä pidetty poistui paikalta mukanaan muiden lompakot ja kivekset.

Lakimiespiireissä, joista minulle on kertynyt kokemusta, olen aina silloin tällöin onnistunut tunnistamaan nämä eleettömät ihmiset. Tilanteesta riippuen heidän kaltaistensa puoleen kannattaa kääntyä, koska vaikeakin asia saattaa tulla hoidetuksi ilman minkäänlaista kuviokelluntaa, nopeasti ja suhteellisen halvalla. Jos kysymyksessä on vastapuoli, ”vihollinen”, on aihetta olla erikoisen tarkkana.

Media esittelee mielellään ”tähtijuristeja”, joilla on tapana joutua konkurssiin tai vankilaan tai molempiin. Todellisen tähtijuristin tuntee siitä, että häntä ei tunne. Asianomaisella saattaa olla kyky muuttua niin seinäpaperin väriseksi, ettei häntä erota taustasta ennen kuin hän ratkaisevalla hetkellä liikahtaa, ja kaikki muut paikalla olijat keksivät, että tuossahan meillä on se sopiva mies.

Liike-elämässä ja hallinnossa käytetään myös juuri samoja keinoja, joilla taskuvarkaat menestyvät etenkin näin kesäisin. Esimerkiksi hiukan harmillinen mutta sinänsä vaarattoman tuntuinen hölöttäjä tai jaarittelija voi olla ihminen, joka osaa puhua toisen puuduksiin puhdistaakseen hänet siinä sivusa arvoesineistä.

Koska asia on arkaluonteinen ja harvoin käsitylty, puhun vertauskuvin. En tietenkään vihjaile, että virkamiehet varastelisivat rannekelloja tai lompakoita, mutta olen nähnyt riittävän usein, miten tällainen tyhjäntoimittajaksi arveltu suupaltti saa kuin saakin tietoonsa esimerkiksi huolellisesti varjeltuja salaisuuksia, esimerkiksi edessä olevista yritysostoista. Taitavimmat tekevät sen selittämällä asian todellisen laidan tuntevalle jotain aivan utopistista tarinaa ja seuraamalla toisen silmiä ja kasvoja.

Television poliisisarjoissakin opetetaan, että ihmisen kasvoilla on noin sata lihasta ja että ilmeistä voi siis suhteellisen helposti lukea tiedon siitä, mitä ei sanottu, esimerkiksi sen, että puhuteltu tietää totuuden ja rauhoittui ja pitkästyi heti kuultuaan muka totena väärän tiedon. Ja tämähän riittää.