Suurmiehiä

 

Yksi tuttavani oli vähän niin kuin Ståhlberg, jonka nimen kohdalle väitetään merkityn koulun eli siis Oulun lyseon papereissa, että toivomme ja lupauksemme. Ja vielä latinaksi!

 

Tuttavani ponnistautui junaan pohjoiselta paikkakunnalta ihan laudaturin ylioppilaana ja kunnanjohtaja väänsi itkua asemasillalla, kun nyt meiltäkin, ihan tällä tavalla. Ja hyvin se meni. Tuttava osoitti erityistä mielenkiintoa virvokealaa kohtaan, etenkin Pilsen-tyyppisiä mallasjuomia, ja niinpä hän tohtoriksi väiteltyään julkaisi milloin sitä, milloin tätä, kunnes aikanaan kolvi kylmeni.

 

Luin että nykyisin on tapana erilaisissa tiedotusvälineissä tehdä tunnustuksia ja kerrata munauksia elämän varrelta. Minulla oli nuorena vahakantinen vihko, jonka etusivulla oli ilmaistu sisältö: erehdyksiä, virheitä ja laiminlyöntejä. Ja nimi perässä. Mutta se vihko tuli kauan sitten täyteen.

 

Yhden kerran muistan takavuosilta elävästi. Oli varmaan 1967, koska minulla oli juristin paperit mutta nuori vaimoni ei ollut ihan vielä lyönyt pistettä gradunsa perään.

 

Kauhavan asemalla tuttu asemamies kysyi, olenko Härmään lähdössä vai kukaties suorastaan Seinäjoelle. Oli kai käynyt mielessäni, että perheeni poistuminen paikkakunnalta olisi ollut riipaiseva menetys. Näin ei sitten ollut.

 

Sitten alkoi tulla tuttavia, kun yritin olla prötevää ja näyttää rouvallekin. En maininnut asemalla Tatu Pekkarisen laulun kohtaa Kauhavasta; puukkoja ja puntareita ynnä muita virvokkeita. Halusin pitää ylläpaikkakunnan perinteistä hienostuneisuutta.

 

Äärisen Petteri seisoi makasiinin nurkalla ja lähti vetävällä askeleellaan kohti kotikulmia. Hän tuli isoisän elokuvateatteriin joskus keittiön kautta ja katseli, olisiko samalla sopivaa suuhunpantavaa, ja avasi ovet puoli tuntia ennen kuin olisi tarvinnut. Roomion Veikko esitti taitopyöräilyä kaupan ja matkustajakodin paikkeilla, päissään kuin ellun kana ja huuteli Kemppisen pojalle säätietoja; planeetta selkenee. Kuulan Saulilla ja Koppalan Huukolla oli aihetta korottaa ääntään, mutta desibelit laskivat, kun Aspolan poliisi ja Lahtimatti pyöräilivät kohti, luultavasti menossa metsästämään jotain rosvoa tai sitten rikollista, vai olisiko nokkaan käynyt, että Ketojanmäellä keitetään taas kerran pontikkaa.

 

Uiton Eeli ja Lankku-Matti neuvottelivat vakavista liikeasioista. Minä olin jo tyytynyt osaani ja kysyin, vaikka tiesin, mikä Eelillä jäik sadan metrin juoksussa ennätykseksi ennen sotia. Ykstoista yks, vaikka perunapellos. Ja kumiteräsaappaat jalassa. Tiettävästi Eelillä oli hyvä geneettinen tausta, koska kerran kun hän oli epähuomiossa juonut myymistään heinistä kertyneet rahat, hän sitoi varmuuden vuoksi heti piikkarit jalkaansa, mutta 60 täyttänyt isä hengitti niskaan vielä Hemmingissä, vaikka oli talikkokin kädessä.

 

Ruusun Eemin Olkan Veikko päivysti Säästöpankin edessä. Sotasankarille olisi pitänyt järjestää markka. Hän oli vartioinut sankarillisesti rautatiesiltaa, josta ei päästänyt yli, ellei saanut tupakkia. Sama mies, äitini kansakoulukaveri, sai pysyvän sijan paikkakunnan sananparsissa. Hänellä ei ollut Lahden opettajan tarkastuksessa virsikirjasta jäljellä muuta kuin kannet. ”Eemi on vääntäny siitä sätkiä. Sanoo jotta tuloo niin henkevät savut.” Ja miehen eksistentiaalinen ongelma: lähtisikö Lapualle paineihin vai Härmään naisiin, kun molemmissa tulee niin hiki.

 

Pehmoiset muistot tässä johtuvat säikähdyksestä. Nuorena tuntemani Samuli Miettinen on juuri julkaissut kirjan ”Paapeli”, jonka mukaan Kauhavalle koottiin heti sodan jälkeen 100 – 200 Neuvostoliittoon palautettavaa. En ole kuullut asiasta koskaan mitään. Ei kukaan muukaan ole. Luultavasti osa näistä palautetuista majaili jossain vaiheessa isoisäni elokuvateatterissa.

 

Se historiasta. Ja silminnäkijöistä. Nyt yritän hankkia tuota kirjaa ja siitä tietoja kovin toisenlaisista tunnelmista ja ankarista ajoista.