Neljäs loppusoinnullinen

 VANHA VASEN

 

Vanha vasen

On yhä puun luona idässä,

kun sen näkee kartalta

tähtien tuttava

jonka muistan

uppiniskaisesta katajasta.

 

Siitä on neljäkymmentä vuotta. 

Kieltä taitamattomana en voi kysyä,

oletko sinä sana sanalta se sama.

 

Entinen oikea ja

kylvöheinän alla luonnonsavi

synkkä kuin ajatukseni.

Se on kuva minusta. Muinaistiede

poimii niitä vieläkin mistä vain, savi.

Puoleksi mineraali, toinen puoli

luontoperäistä mullosta.

 

Oikeiston joet 

virtaavat vinoon

ajasta ikuisuuteen.

 

ETELÄÄN KATSOESSA NÄKEE

 

Etelään katsoessa näkee

aina yhä enemmän

hyönteisiä.

Minä en näe etelään.

Katseeni katkaisee

aivoverisulku

 

mieleni vedenjakaja

kuin Lummene tai

Vesijako.

 

Vasta pohjoisessa on poutaa,

sillä pilven päällä

tuskan takana

on rasvattu taivaannapa,

tervattu maailmanpylväs

 

joka pitää ylhäällä

kissoille täysi tavoittamattomissa

tähtiteltin korkeen.

 

 

 

KATSOMALLA TAIVASTA

 

Katsomalla taivasta

säästät hiukan vaivasta

Katso hiljaa taivasta,

älä yski, aivasta.

Kohta maailma avataan.

Taikurilla tavataan!

 

Yöllä nukkuu aurinko –

Heikin, Annan, Laurinko?

 

Ei tiedä possuveikko,

ei arvaa mörkö, peikko:

ajatus taivaasta

on kuva kai maasta.

Paljonko on Päiviä kesä- heinäkuussa?

Kuinka monta hammasta on pienen lapsen suussa?

 

Yö yöltä lähti 

vyöltä tähti

hentoon lentoon pimeään,

sanomatta nimeään.

 

 

En ole tyhjän pantti.

Olen lomittunut kvantti,

joka pyrkii pakoon

bosonien rakoon.

 

 Jukka Kemppinen, Maailman loppu on jokapäiväinen asia (2017)