Dench

 

Rouvat kalkattivat iloisesti näyttelijän ohjaamisesta. Se toinen rouva oli Los Angelesissa, jossa kuulemma ihan kaikki on karanteenissa. Näyttelemisessä, kuten myös elämässä, tärkeintä ei ole puhuminen, vaan kuunteleminen, Judith opettaa.

 

Piti katsoa YouTubesta Judi Denchin Shakespearen yksinpuhelu, joka on kuvattu vain studion lattialla, arkivaatteissa ja ilman lavasteita. Näyttelijä kuuntelee sinun sydäntäsi, eikä mikään tunnu mietityltä.

 

Kun verkko on niin antelias, täytyi kuunnella kahta uskomatonta ihmisääntä, Denchin Macbethina McKellen, ja olisi siellä myös Cumberbatch ja Branagh. 

 

Kun tarmonpuuska iskee taas Yleen, Matti Rönkä ja pari hänen kollegaansa voisivat perustaa kilpailijan kuninkaalliselle Shakespeare-teatterille. Siellä on jo eläkkeellä pari hienoa naisääntä, kuten Pirjo Nuotio.

 

Teeskentelyn maailmassa pidän kovasti ihmisäänistä, joissa on sekä lommoa että särmää, ja esiintyjistä, joiden kasvoihin elämä on jo kirjoittanut mitä lienee kirjoittanut.

 

Dame Judith näyttäisi täyttäneen 86 ja näytteli ainakin vielä äskettäin. Hän ei näe enää lukea eikä tehdä ristipistotöitä, mutta onneksi hän osaa roolit ulkoa. Hän otti ensimmäisen tatuointinsa 81-vuotiaana. Kuulemma teksti on ”carpe diem”, loivasti käännettynä ”tartu tilaisuuteen” (muista hetkeä).

 

Äänissä rakastan kuuden tuhannen tuopin kaikua (Richard Burton) ja vaivoin kurissa pysyvää sielunrunsautta (Orson Welles) mutta myös liikakiihkeyttä ja pateettisuutta. Veikko Sinisalon monen vuosikymmenien takaiset äänitteet, joilla on Linnaa ja Viitaa ja ties mitä, nostavat sydämen kurkkuun. Muuan ystävällinen asiantuntija sanoi, että Sinisalon tamperelaisuus soi niin aitona, koska hän ei ole tamperelainen. Hän on jostain Riihimäen suunnasta, ja kun niissä pitäjissä puhuttiin muinoin ällän päältä (”äilin”, ”meilän”), niin jäljellä on kolminkertainen ärrä, ylikompensointia, kuten kaikki muukin Sinisalossa.

 

Aina kuten opetan lapsenlapsiani kiroilemaan, soitan heille sen Sinisalon pätkän, joka alkaa Tuntemattoman Lahtisen perrrkeleellä (”tulis kuula ja tappais, kun isot miehet kiskoo tällasta perkeleen kelkkaa pitkin mettiä…”)

 

Hyvin ovat oppineet. 

 

Ennustan äänikirjalle kohtalaista tulevaisuutta. Esimerkiksi Denchin Shakespearesta ei tarvitse ymmärtää sanaakaan eli kielen osaamattomuus ei ole mikään este. 

 

Puheilleni on peruste. Juuri syntyneille ja kohta kuoleville pitää puhua. Aivan hyvin voi lukea ääneen päivän lehteä, jos on. Ellei ole, voi lukea jotain muuta, tai sitten vain puhua. Jos osaa lauluja, hyräily on hyvä. 

 

Varhain käsitettiin, että sekä runonlaulaminen että loitsuaminen oli ääntä. Sanoilla ei ollut suurta merkitystä. Lukemattomat sukupolvet ovat hukanneet aikaansa etsimällä sisältöjä sieltä, missä niitä ei ole. Kirjoitus on hämäystä. Lakikirja tai Raamattu pöydällä todistavat vain, että niitä ei koskaan avata. Ei ole tarkoituskaan.