Kovin ihastuin, kun mainittiin Helsingin Uudenmaankadulla oleva
taiteilijatarvikeliike Tempera ja kynän merkki Caran d’Ache.
Näitä tietoja olen salaillut ja häpeillyt kauan. En ole taiteilija. Silti panen
aurinkolasit päähän, nostan kaulukset pystyyn ja livahdan sisään joskus.
Aito intohimoni on puiset lyijykynät, joista Derwent lienee yliveto. Eilen
kirjoitin kollateroinista Korkeimmassa oikeudessa. Pyörryttävän lakimiesarvon
merkki oli keltainen lyijykynä (Hardmuth). Ne lienevät sotaa edeltänyttä
varastoa, ja luulen, että niitä on vieläkin. Hätätapauksessa myös vihreä Faber
Castell tuli kysymykseen.
Lyijykynällä korkeajalosukuiset Jäsenet pukittivat konsepteja. Hovioikeudessa
oli minun aikanani useita, jotka piirsivät lyijykynällä pukin jokaisen sanan ja
numeron päälle. Loppuun piirrettiin initsiaalit eli nimikirjaimet. Se ei
haitannut, jos itse ratkaisu oli päin seiniä, kunhan kirjaimet olivat oikein, ja
etenkin ne välimerkit.
Raa’at rahvaanmiehet - kaltaiseni, vast’ikän puusta kahdelle jalalle
laskeutuneet, käyttivät mustekynää, eivät kuitenkaan ”niin sanottua
kuivamustekynää”, jollaisen käyttäminen oli kansliapäällikkö Wäreen käskyllä
kielletty. Ja kollateroimisen lisksi tehtävnämme oli illuminoiminen. Kirjoitimme
musteella Jäsenen tekemät muutokset. Teksti oli konseptissa kolmeen kertaan,
koneella. Lyijykynällä ja musteella. Dan Brown o kirjoittanut joukon kirjoja
Illuminaateista, jotka vartioivat Graalin maljaa. Minpä olen nähnyt heitä omin
silmin. Ja Graalin maljassa on salaperäinen kirjoitus: ”Akvila. Arkistomustetta”.
Sen vieressä oli leiskari eli näppärä imupaperikeikka. Tunnustan: varastin
sellaisen itselleni, kun näin Korkeimman oikeuden roskalaatikossa. Yllättäen
joku oli havainnut, ettei imupaperia eikä raapevettä tarvita tietokoneessa.
Epäillään silloista kansliapäällikköä.
Siviilikyniä saa siis Temperasta. Oma hovihankkijani on tosin Biltema, josta saa
eurolla 6 kuulakärkikynää, ja Prisma tai Clas Ohlson, joiden EnerGel Needle Tip
ajaa saman asian kuin Rotring muinoin.
Minulle on kaksi rodiumpintaista Caran d’Achen kuulakynää, joita käyttäisin, jos
panisin puvun päälleni ja piiansyötin kaulaani. Sitten on nyrkillinen vähäarvoisia
vehkeitä, Mont Blancia ja Parkeria ja Nakamia. On kuitenkin tuo kalligrafia
mennyt niin vähiin, että juoksevan musteen kynät ehtivät aina kuivahtaa ennen
seuraavaa käyttökertaa.
Ja lienen Amazonin mustalla listalla (ostelee liikaa kirjoja), koska kieltäytyvät
lähettämästä Fisherin paineistettuja patruunoita. Fisher, etenkin ”kuukynä” on
oillut hallussani vuodesta 1971. Paavo Haavikko yritti monta kertaa hukata sen
ja löi sen kerran pöytään pystyyn. Kynä kesti sen, Haavikko ei.
Sen vuoksi ja kun mitä sitten vielä tulee lyijykyniin, luin hiljattain tutkimuksen,
jonka mukaan kumitusten lukumäärä koepaperissa korreloi suoraan lopullisen
arvosanan kanssa. Parhaat opiskelijat ja tulevat tiedemiehet tietävät, että
ensimmäinen vastaus on aina väärä. Pitää ajatella uudestaan. Minä opin
isoisältäni, miten vaarasta pidetäään kiinni, ja sain samalla salaisen tiedon.
Etenkin messinki- ja kuparinauloja käyttäessä puolikuut eli hutilyönnin jäljet
irvistävät ikuisesti. Salaisuus on että neljäs lynti on aina huti tai menee liikaa
pieleen, naulatessa. Kirjoittaessa se on Korkean Tyylin avain. Joka neljäs sana
kannattaa pyyhkiä pois. Karandash on muuten venäjää. Lyijykynä.
Eksyin kerran eräille messuille. Messuajia oli kymmenittäin, ja jokaisella pöydällä jaettiin ilmaisia mainoskyniä. Kun juttelin kulloisenkin esittelijän kanssa asioista jotka yhtään eivät minua kiinnostaneet, poimin samalla niitä kyniä kassiini. Kun olin kiertänyt kaikki osastot, oli mulla kyniä loppuelämäkseni. - Ja yllättävän usea niistä on hyvä! Käyttökelpoisia.
VastaaPoistaPs. En minä silti pelkkänä pummina siellä kuljeksinut kun ostin sieltä Tempur-sängyn. Heräteostos, ja kallis kun mikä, mutta häipyivät selkäviatkin kun siinä on nukkunut. Ja on siinä kiva myös lueskelle kun saa sen selkänojamaisesti pystyyn. Moottorisänky!
Totuin yläasteella käyttämään lyijytäytekynää. Yksi ja sama kynä kesti kasiluokalta noin toiselle vuosikurssille yliopistoon. Suruksi kävi, kun koneisto alkoi oikkuilla. Seuraavaan kynään ei koskaan syntynyt yhtä vahvaa tunnesidettä, vaikka silläkin kirjoitin satoja A4-sivuja muistiinpanoja ja tehtäviä.
VastaaPoistaAla-asteella opin vihaamaan tavallista lyijykynää. Semmoinen kun putoaa lattialle, niin "lyijy" katkeaa ja teroittaa saa vähän väliä. Lyijytäytekynä on aina terävä. Itse kannatan HB-pehmeyden 0,5 millimetristä terää.
Jostain syystä opettajilla on kuitenkin ajatus, että lapsen motoriikka kärsii, mikäli tämän sallitaan käyttää lyijytäytekynää. Näinpä omatkin lapseni nyt pakertavat tavallisella lyijykynällä koulutyönsä.
Kynä miestä myöten. Itse olen valmistumassa lähihoitajaksi Tiikerikaupan geelikynien kannattelemana. Liukuvat paperilla ajatustakin nopeammin, mikä käsialasta kylläkin armotta paljastuu.
VastaaPoistaNiistä kumituksista. Tenteissä kirjoitin vastaukset suoraan kuitukynällä, koska koin lyijykynällä kirjoittamisen työlääksi: puuvartista piti yhtenään teroittaa, ja ns. lyijytäytekynän ohut lyijy napsahteli sietämättömästi poikki. Ei kuitenkaan "korreloinut suoraan", ei sinnepäinkään.
VastaaPoistaSeitkytluvun puolivälissä jouduin laatimaan tuomiokunnan arkistointiohjeen. Silloin tuli selväksi mikä oli arkistointikelpoista ja mikä ei. Ei käynyt Xeroxkopiot, ne jotka rapsahtivat kun sivuja avasi ja sivun etu- ja takapuolella oli lukukelvottomia kopiomustepisteitä. Toinen oli kuulakärkikynän muste. Ei sekään säilynyt lukukelpoisena kovin pitkään. Muste oli haihtunut ja kellertävät öljyjäljet jäljellä paperissa. Sitä en muista, mikä oli arkistointikelpoista paperia tai arkistointikelvotonta. Ei tainnut kopiokoneen paperi kelvata, piti olla Tervakoskea vesileimalla.
VastaaPoistaMeitä timpureita on jo kauan hellitelty yleensä laadukkailla lyijykynillä sekä muilla merkkausvälineillä ”rämpsylankoineen”. On lyijyisiä ja huopakyniä, vesiliukoisia ja kemikaalein vahvistettuja. Aerosolisuihkeista en sano mithän, niitä suhhuuttelevat rakennustyömailla kaapeleitten merkkaajat ja muut maisemia värittelevät käypäläiset. Viikonloppuina työmuakoppien koltiaisspreijaajat joiden taidetta en halua kaikistellen edes yrittää ymmärtää.
VastaaPoistaPelkkiä eri valmistajien tehtailemia timpurinkyniä löytyy rakennusalan liikkeiden hyllyiltä ainakin kolmea yleistä kovuuslaatua. Värit auttavat muistamaan sopivimman kulloisiinkin piirtelyihin: sininen pehmeä, punainen keskikova ja vihreä kova. (Housuissaan kullakin timpurilla sopivastikova.)
Punaisella kyllä pärjää ok-talon perustuksista vesikattoon sisähommineen. Eikä ne maltaita maksa jos kaikkia laatuja on nippu pakin kotelossa varuilta. Olen kerennyt myös käyttää kosmoskyniä joita isältäni jäi kuleksimaan, mutta kyllähän se nuama suatto aika sininen työpäivän jälkeen olla varsinkin märillä keleillä. Ja ainakin kieli oli sininen kun se kostutettuna jätti paremman jälen karkeaan lautaan (mitähän myrkkyjä niistäkin on elimistöönsä suanu?)
Kosmoskynä on hirrenvarassa(-harpissa) erittäinkin hyvän ja pysyvän jäljen jättävä vaihtoehto että näkkee moottorisahalla kurhautella hirttä toisen selekää myötäilemään.
Nimettykin timpurinkyniä on. Blackedge ja Lyra löytyvät nytkin pakista: molempia on kaikkia värejä, lyhyiksi kuluneina, puolikkaiksi teroteltuina ja kokonaisina kolmen nippuina. Bauhaus on nimennyt itsensä nimiseksi myös timpurinkynän. Yksi semmoinenkin löytyi kun ruoppasin pakinpohjia. Mistähän sekin..?
Kyniä varten on hommattu myös ”jojoja” (laskettelijat tietävät nämä ketjujojot) joihin eri konstein kiinniteltiin lyhennelty timpurinkynä ketjun päähän joten kynä oli aina riipputaskujen rinnuksien seutuvilla käden ulottuvilla isommitta kaiveluita. Huojuvilla nostimilla korkealla työskenneltäessä se on ollut varsin tarpeellinen keksintö, tai viltolla vesikatolla.
Monet huomautukset mestareilta on tullut saaduksi (myönteiset ja kielteiset), kun kynäni on piirtänyt levyseiniin milloin millaisia piirroksi (ei tuhmia, eikä ½-tuhmia): ”Valtsu perkele on tiällä töessä kun on kyprookit täännä ukonkuvia!”, lausui eräskin isoiäninen tuttu pistäytyjä ennen kuin edes minut työmualla näki.
”Eletään Espanjan sisällissodan alkuvaiheita 1936. Vanginvartija Herbal seuraa maalaria, joka isolla timpurinkynällä piirtää seinään. Eräänä yönä juuri Herbal joutuu teloittamaan taiteilijan ja kynä jää hänelle. Ja se kertoo tarinaa: uhrin ja teloittajan suhde ei katkea.”
Manuel Rivas ”Timpurinkynä” (Tammi 2001)
Tästä tuli mieleeni eräs työmaa jossa oli keltanokkamestari. Se huusi naam punaisena, että ”tällä työmaalla ei sitten seiniin piirrellä!” Piirsinpä sitten piilon viereen niin, että esimerkiksi sähkömiehillä oli johtokanaaliensa peräseinillä kokonaisia sarjakuvia luettavanaan (kovasti hihityksiä kuului). Sieltä ne sitten signeerattuina tulevat esiin kun remppaavat sitäkin kolossia eivätkä ole maaleilla peiteltyinä niin kuin kaikki muut piirrokseni.
Kuulemma jossakin jo käytetään valovirralla käyviä kirjoituskoneita joilla sihteeriköt kuulemma tykkäävät kirjoittaa.
VastaaPoistaKyllä tästä kehityksestä niin mielensä pahoittaa...
(sarkasmivaroitus)
Olin aluksi pitkäaikainen Rotringin ohuen sarja käyttäjä -- koska olin töissä Knulffilla ja saimma talon kyniä. Rotringin nollakakkonen jäi niin päälle kynänä jolla tehdä, että harrastan vieläkin ohuita fiiberikyniä, jos löydän hyviä. Nykyiset suosikkini ovat Suomaalaisesta kaupasta saatavat Pilotin 01 ja 02 Drawing penit. Laatikostani löytyvät kyllä vieläkin kynänvarsi ja siihen valikoima tekstausteriä sekä kunnollista mustetta johon kastaa.
VastaaPoistaValitettavasti iän karttuessa ei saa enää aivan moitteetonta alkukirjaimen kaarta; mikroliikkeet huononevat. Yhden adressin olen vielä ystäville tekstaillut.
Mitä arkistokelpoiseen paperiin tulee: teimme Tervakoskelle paperimarkkinointia ja niiden standardin vesileimapaperin (sen arkistokelpoisen) lisäksi tuotettiin Terreus, samasta tehtaasta ja konesalista jossa noin antediluviaaniset rautakoneet runksuttivat arkkeja. Ideana arkistopaperissa on että se on lumppua eikä sellua. Sellu kellastuu ja sen hapot muuttavat painojälkeä ja tuhoavat valokuvat. Arkistokelpoinen paperi on happovapaata. Siihen liittyy sitten valokuvauksessa "archival processing" jonka tarkoitus on suorittaa printin kehitys niin puhtaana kemikaliojäämistä, että kuva kestää satoja vuosia muuttumattomana.
Tervakosken paperi tehtiin klassiseen tapaan nostamalla paperimassaa metalliseulan päällä liemestä kuivumaan, ja "vesileima" syntyy paperiin seulan kuvioinnista.
Isäni, paperiteollisuusmies, lausui aina kauniita sanoja ajaessamme Tervakosken ohi kohti Helsinkiä. Lumppupaperin muistan niiltä ajoilta oikein hyvin.
PoistaValokuvista vielä yksi marginaalinen huomio. Esimerkiksi museot arkistoivat teoksiensa kopioita edelleen diafilmille. Sen säilyvyys on ylivertaista verrattuna mihin tahansa nykyiseen tallennusformaattiin.
Olen ollut jostain kuulevinani/lukevinani että Tervakosken tehtaan taika oli siinä että konetta pystyttiin säätelemään erilaisille paperilaaduille ja siksi siellä valmistettiin kaikkea erikoista. Arkkitehtina arvostan Tervakosken luonnospaperia jota lienee joskus loppuaikoina valmistettu niin suuri erä että sitä lienee vieläkin esim. edellä mainitussa Temperassa saatavana.
PoistaGuinnessin kirja vuodelta uh - 75? muistaa maailman kalleimmaksi paperiksi Tervakosken käsinrevityn kirjepaperin johon sai samaan hintaan sisältyä ostajan kasvokuva vesileiman muodossa. Viiraanhan se piirretty on, varmasti käsin.
PoistaTiesikö hän että Seppo Hallavainio teki oivallisen työn kun perusti ensimmäisen paperintuotantonsa Kaapelille? Laatuluokkia oli useampia ja kokoja hyvin runsaasti koska kahta tarkalleen samankokoista ei tainnut ollakaan. Raunat olivat vapaat, kuten sanotaan. Sehän perustui hollanterin ympärille, tuotantoteknisesti. Taisi olla ettei sellaista myyty, eikö ollut saatavana rahallakaan vaiko kuinka mutta tarvitsevathan kuvataiteen ammattilaiset parasta mahdollista laatua. Jalo teko ja varsin tarpeellinen joten tuotto oli moitteeton, mutta keskeistä on että puhdasta kädentaitoa han myi. Maailmanlopun mies reservissä ellei paperikoneista olisi mihinkään.
PoistaPaperiteollisuuden tulevaisuuden työllisyysnäkymät ovat sikäli aivan hyvät että ihmiset tahtovat varmastikin vastaisuudessa yhä pyyhkiä perseensä kuten asian kertoi eräs paperipomo.
Addenda: venäjän sana lyijykynälle, karandash, tulee turkin termistä "kara dash", musta kivi. Arnold Schweitzer hankki Ecridor-värikynätehtaan 1915 Sveitsissä ja vaihtoi sen nimeksi 1924 Caran d'Ache, joka taas oli satiirikko Emmanuel Poirén nimimerkki. Sen hän oli lainannut venäjän kielestä.
VastaaPoistaArvostan suuresti palstan kolumnisti-bloggaajan tyyliä: historiallisten faktojen ohessa enemmän tai vähemmän äkkiväärästi kirjoitettua tekstiä, josta mielipiteet ja rusinat saa usein poimia pullasta rivien välistä.
VastaaPoistaIlmiömäistä ajan hengen unohtamista ajatuksien virrassa.
Aina ajatuksia herättävää.
Varsinkin kun mennään omakohtaisiin kokemuksiin. Ja niiden tulkintoihin. Kuten taannoisessa saksan ja englannin kielten levinneisyyden muutoksen selvityksessä.
Ja nyt: Caran d’Ache.
Meillä Ressussa lähes kaikilla oli kädessään viereisen kirjakaupan sveitsiläiset Caran d’Achet. Niinpä tämä ranskalaiskulttuurin vaikutus venäjänkieleen oli niin selvä, että venäjän opettajammekin hyväksyi selitykseni karandash-sanan alkuperästä.
Oppia ikä kaikki. Sarjakuvakaverini kanssa tuli tämä lyijykynämerkin asia esille ja hän kertoi, että 1800-luvun venäläis-ranskalainen sarjakuvapiirtäjä nimimerkiltään Caran d’Ache oli satiiristen sarjakuvastrippien edelläkävelijöitä.
Tekikö hän piirrostöitään lyijykynällä, on tutkijoiden selvitettävänä. Ikuisesti hänen nimensä on esillä, ainakin sveitsiläisen kynätehtaan ja sarjakuvayhteyksistäkin tunnetun kirjoittajan vuoden 2021 blogikolumnin, perusteella.
Näin korkeakirjallisen blogin kommentointia pitää tässä välttämättä rikastaa sielulla, kynän sielulla. Opin sanan vasta keski-ikäisenä, kun muuan tuttava kertoi, että hänen suurperheessään näitä, tässä tapauksessa kuulakärkikynän säiliöitä, oli kotona aina pikku laatikollinen. Joskus sekin alkoi ehtyä, ja ensimmäinen, joka asian huomasi, oli velvollinen merkitsemään keittiön seinälle puutelistaan "Sieluja". Isä oli tarkka. Googletin nyt huvikseni "kynän sielun", ja sattumalta jo ensimmäisestä näkymästä löytyi, erään ammattilaiskynän mainostekstissä. Pidemmälle kahlaaminen ei tuottanut toista tulosta. Liekö sana pohjoisessa käytetympi: kahden pohjoissuomalaisen kielestä olen sen napannut. Kynän sielut ovat pysyneet minulle siis melko kuolleina. Kai olen sitten ollut kielessämme huonosti kuulolla.
VastaaPoistaAutonrenkaassakin on sielu; se pieni jousitettu tiivisteellinen venttiilin sisäosa.
PoistaMieleen palautti Kunnaksen Ilkka
Paras käyttökynäni tällä hetkellä on aviomiehen firman vanha Ballograf jostain 80-luvulta, laatikon pohjalta löytynyt, ostin siihen vain säiliön kirjakaupan vanhalta rouvalta. Sopivan paksu ja muotoiltu käteen sopivaksi, luistava jälki. Firmamerkki on kulunut pois häiritsemästä.
VastaaPoistaMeikkikorissa sitten on vielä tärkeitä kyniä, ruskeaa, vihreää ja punaista, joilla voi vedellä pari viivaa naamaansa aamuisin tai ainakin ihmisten ilmoille lähtiessään.
Minun Ballografini mekanismi takkuaa. Pitäisi vaivautua etsimään jostain paikka josta saa uuden - kynää on myyty ja myydään edelleenkin "ikuisella" takuulla.
PoistaVasta Anno Domini 2020 kaupasta löytyi hyvä kynä: Pilot Frixion Ball Clicker.
VastaaPoistaKumitettavan kuulakynän kontrasti paperiin on ylivertainen lyijykynätuhruihin verrattuna. Sitä saa monissa väreissä, mikä auttaa joskus selkeyttämään muistiinpanoja.
Nakami vai olisko sittenkin Namiki? Itse olen vannoutunut rotringisti. Musiikit soittelen Nakamicheillä. Myös Kankaan paperitehdas Jyväskylässä teki virallista vesileimapaperia. Se taisi tosin olla hapollista.
VastaaPoistaKirjoittamiseen on oltava käsialanmukainen kynä, juu. Arkistointikelpoisia kuulakyniä lienee yhä vain noin yksi tai joko olisi toinen hyväksytty?
VastaaPoistaKoneenpiirustus tuntee kyllä muut ja musteet muttei kuulakyniä eikä puolikovaa normilyijäriä, 0,35 4H luonnostelukynästä 1 mm rotringiin. Käsintehty piirustus on ammattimiehen ammattimiehelle tekemänä ehdoton vekotin. Siinä ei ole epäolennaisuuksia eikä tulkinnanvaraisuuksia, ja lukemisen osaaminen edellyttää piirustustaitoa. Ammattimies tarkoittaa tässä muinaisolentoa joka on päässyt liiaksi taitavaksi töissään ja keskittyy olennaiseen eikä sukupuoliasioihin. Erääseen aikaan oli päättötodistuksen saannin ehtona koneenpiirustustaito, väitettiin ettei mitään tarvitse tehdä ellei ole piirustusta, paitsi se piirustus ensin. Eihän tämä ole näin, enää. Nyt on toiset kujeet. Kaikissa liemissä keitetty teollisuuden parissa touhunnut aikuiskouluttaja vain vilauttaa netistä napattua aksonometristä aikuiskuvantoa (jossa ei ole numeron numeroa saati sitten mittoja) aikuisoppilaalle parin aikuiskoulutuspuhelun välissä ja lausuu kohtalokkaat aikuiskoulutustaikasanat: kyllä te osaatte, eihän tässä mikään kiire ole.
Tämähän käy ja osataan kun pari - kolme vuotta on käyty ammattikoulua, mutta piirustuksen jättää nyt vaan hän eikä ryhdy yhtään viivyttelemään, se ei sovi. Syy on tietysti siinä ettei sitä nyt ruveta opiskelemaan kun se on osattava... mitäs, aikuisia osataan kouluttaa, sehän se työmaa on. Oppiminen ei tule siihen.
Netissä on muuten eräs nerollinen hirsitupasen rakennusvideo, viimeisen päälle kuvattu, kotimaista lähtöä. Väitän ettei sitä katsomalla tule tupaa eikä taloa. Heinälatoon pitää tyytyä. Lisäksi uhittelen että sähköittä ja motorisoimatta homma ei toimi jonkun uusfiskarsin urheilukirveillä vaan vaatii tahkon, vähintään sitä kaliiperia ettei kivi mahdu reppuun. Ei näy olevan työmaalla. Ei se sinne kuulukaan, ainakaan pakkaseen.
Harvinaisempaa on japanilainen puutyövideo, eivät mielellään päästä edes kuvaamaan, oppiin eivät ota kuin äärimmäisen harvan. Kummallinen laatujärjestelmä. Että viidentoista vuoden koulutus ja kolme oppisuuntaa? Miksei niitä temppelinpenteleitä voi liimailla tehdaselementeistä? On se kumma. 5000 vuotta kiinalaista puutyötaitoa ja nämä yhdet luulee että 1630 vuotta siihen päälle on jotenkin muka viksua ja laatua kun ei sitä opi kuin tekemällä kymmentuntisia päiviä paritoista vuotta, ei oo kyllä kovin viksua säästellä nauloissa. No ehkä sitten kun järkiintyvät 6660 - 10 000 vuotta puutöitä kokeiltuaan. Jos jossain on puuta, meinaan. Voi olla että puu käy vähiin. Saattaa olla että käy niin vähiin että seteleiksi käyvät päreet. Siinä kyllä kolikynän jälki kestää!
Tältä videolta löytyy yksi isosta sarjasta kun kanadalaismies muutti metsään ja rakensi käsipelillä omasta metsästä asumiseen kelpaavan majan. kiinnostavat ajatukset tulevat kaupan päälle hienojen maisemien lomaan, ei tullut virukset kylään!
VastaaPoistaNekin on komeita videoita, omanlaisensa tunnelmointi niissä. Traditional finnish loghouse building prosess (paskoenglanniksi) hauksi, näkyy olevan 3,1 miljuunaa tapittanut sitä ja kaiketi jotkut miettineet miksei yhdessäkään työkalussa ole tehtaan merkkiä. Se on tiettävästi salaisuus. Seppä sanoisi että ne on tehty hiljaisten hevosten kengistä.
Poista
VastaaPoista"Lyijykynällä korkeajalosukuiset Jäsenet pukittivat konsepteja. Raa’at rahvaanmiehet - kaltaiseni, vast’ikän puusta kahdelle jalalle
laskeutuneet" ja sitä rataa "Tätä kaikki asianosaiset noudattakoot". Piti oikein Wikistä katsoa väitöskirjan nimeä. Runollinen on. Samasta wikiartikkelista meikään iski se Herkko niminen, professorin väitöskirjaohjattavista. Herkon takaa kuvittelisin toivoisin arvaan löytyvän ankaraa henkistä DNA-legacyä. Sisua miestä ja uskallusta.
Kivitalolyseota. Vaikka Mikkelistä. Joku tulenjohtaja vaikka. Sodanaikana pommittajat ainakin kolmasti hakivat koulutaloa. Yhdellä kerralla saatiinkin tuuskannuuskaksi. Päämaja oli kansakoulussa minkä kuusenjuurelta lentuetta ohjannut hyvin tiesi. Vai oliko jo Kremlistä pantu häikkäuutista liikkeelle? Pakusta katsellen navigoin tuon kuusenjuuriteoriani mukaan.
Koulutalo 1876 oli tätä Suomen kansan kansantalousprojektia, Poliittista taloustiedettä. Rahaa tuli justeerin kahvoihin puristautuneiden miesten metsäisistä jumalanpalvelusmenoista ja jokijärvien liturgiavälineiden veistämistaidosta. Ja Suomenmaan ruhtinaan ruplapainosta.
Yltyen vaan Smk kauden venyessä, hurjinta maailmansodan aikana. Se supersuhdannne ei unohtunut 1919 koska vaaleja ei siirretty. Rahaa tehtiin mihin tarvittiin ja kun EU tuli päälle löytyi SP:n taseesta isoin erä Kotimaisen tuotannon rahoitus. Liikepankkeihin ja säästöpankeissa 1980-luvulla hiipi joka lajin maisterivekseliä. Se oli se bis kun poisti pääomanohjauksen kirkon ja kansanvalta-etiikan näyttämiin tarpeisiin. Toinen hyvä oli iborit joilla korot irrotettiin lakitauluista. Sitten soliteetti ruvettiin laskemaan vääränpuoleisista eristä. Ja sitten kauhanvarteen kävivät ihan uudenlaiset talentit. Koneteroitettuine päineen -rikastuttamaan itseään. Katso foto yllä.
Tuohon johdantoon palatakseni. Lyseosta sitten oikeustieteelliseen ja auskultoimaan. Siellä kohdattiin wanhaDNA. Oli ihan muotokuvina seinillä outoine nimineen. Näiden korskeus tosi ja kuviteltu alkoi imeytyä koulukaseliitteihin. Vapaudenaika eteni. Valtiokonttorin obligaatiohommat ottivat instituutionaaliset sijoittajat, ne palkitsivat itseään keksimällä jekkuja edellisen päälle kun oli siitäkin aidasta livahdettu, sikana.
Zeitgeist on laki vastaan laki. Siihen ryteikköön takertuu demokratia -eikä eliiteilläkään voi olla kivaa. Tosta mitä oikein on tapahtunut juoruaa uusin FTWeekend. Sisäpiirikorva John Dizard luettelee mitkä libertyliput Bidenin hallinnon pitäisi laskea saloistaan. Toinen joka oli sisällä ja puhui suunsa puhttaaksi heti kättelyssä 20.1.2017, on tietysti Trump. Virtaa riittänee. Kunhan saisi elää.Jukka Sjöstedt
kaikki asianoMaiset
PoistaHmph. Tuo on harmaa kone. Ettäkö kaiketi käypä, lienöö.
VastaaPoistaVaan kun keltaisen koulukynän tunkee vihreään koneeseen jota otetaan korvista kiinni ja päästetään irti ja ryhdytään käynnistyskampea apuna hyväkseen käyttämään niin teräväksi se saadaan sekin, jos opettajalla on kiire, eikä ehdi kaikkia puukolla tehdä. Kuten oli. Ja tulivat. Muut ainakin kai. En tiedä, voi olla. Opettelin olohuoneen matolla maaten yhdessä illassa, televisio oli juuri esittämässä Pyhimyksiä ja veijareita. Kts. YouTube, se ITV 50 on se oikea jota tarkoitan tässä.
Kynän lainasi faija, (ei puhunut, ojensi vain) se oli alumiinia ja tehty juuri siihen ettei taas sen parempaa ollut yhtään tarpeen olla. Insinööri kun suunnitteli niin jälkeä tuli, ei ollut tarpeen arvioida kunhan selvän sai ja sai se. Olivat ne muut kyllä jo ensimmäisen luokan harjoitelleet. Olin minäkin mutta juupelinjukrapuju, eri värkeillä. Vihkoon väriliiduin joukko-oppia. Lahjoitin ne takaisin sinne mistä eurytmiani on peräisin. Siihenkään en päässyt perehtymään kun en niistä tossuista pitänyt yhtikäsollenkaan eikä se musiikki ollut mistään kotoisin. Paskatminä mitäänhalua sellaista että saa-tehdä-miltä-tuntuu. Minä teen itte ihammitävaan ja ihanvvarmana ekallaoikeen.
Kellokin on ranteessa. Vaikka onkin Advizor mutta kun sen nappipatterin voi vaihtaa itse. Älyn hyvä!
En ala käsialaa, alkakaa itte.