Räkäisen haudallesikin

 

 

Otsikko on Boris Vianin kirjan nimi. Vian (1920 – 1959) oli kirjailija, runoilija, kääntäjä, insinööri, dramaturgi, laulaja, trumpetisti, ehkä tänäkin päivänä paras jazz-kriitikko kautta aikojen ja maiden, ynnä muuta.

 

Samaan tapaan kuin niin ikään suuresti rakastamani Guillaume Apollinaire hän kykeni sekä unohtumattomaan kauneuteen että varsin sukoilemattomaan törkeyteen.  Apollinaire kirjoitti joitakin täysin pornografisia romaaneja, ja ylineuvokas Vian puolestaan esimerkiksi otsikon romskun, jossa hän liioitteli juuri keksityn ”kovaksi keitetyn” tai ”mustan” dekkarin keinoja. Hänen siivollisemmasta atuotamnostaan ”Päivien vaahto” (l’ecume des jours) on mainittava. Luulen että kuuman jazzin tuntujana hän kuoli kiukkuun, kun hänen läppävikainen sydämensä takoi synkooppeja yli kaiken ymmärryksen.

 

Sekä Charlie Parker että Miles Davis mieltyivät heppuun, jolla oli tuttuja apteekkareita. Näillä oli kilokaupalla heroiinia ja lievempiä huumeita ja koska ne oli pöllitty Sakan armeijalta, reseptejä ei vaadittu eikä kirjaa pidetty.

 

Hiukan harmittelin, kun Erkki Reenpää kertoi nojailleensa muina miehinä Le Taboussa ja vastaavissa latinalaiskorttelinkellarikomeroissa kuuntelemassa Vianin ja muiden jazzia ja tähystämässä Juliette Grecon ja Simone de Beauvoirin edustamia hyvin erilaisia esimerkkejä toisen sukupuolen ulottuvuuksista. Olen muistavinani, että Sammy Gallimard tarjosi hänelle ja Camusille Pernodia. 

 

Mutta sitä en koskaan iljennyt kysyä, mitä Erkille tapahtui 1944. Hän oli syntynyt 1925, joten voin kyllä arvata. Otavassa oltiin tarkkoja siitä, ettei hän saanut omin lupinensa täyttää edes veikkauskuponkia, ja hän jättäytyi myös veljensä Heikki A:n. varjoon. Heikkihän oli tavattoman onnistuneen luonteen lisäksi varmaan aikakautensa komein mies. 

 

Oli se etuoikeus viettää joitakin vuosia kukoistavien ihmisten varjossa. Tulin siihen tulokseen, että ekstrapoloimalla voi kuin voikin päätellä, että joku ihminen on kymmenen kertaa fiksumpi kuin minä. Aivan totta: on ihmisiä, jotka kuulevat ja näkevät asioita, joita me emme edes aavista. Onneksi jotkut ovat taitelijoita. Opettelemalla ja keskittymällä saa aina selvän siitä, että esimerkiksi Schubertin viimeisten vuosien kamarimusiikki tuo mieleen protonin, joka erään fyysikon kuvailun mukaan on elektroni liikkeellä ajassa taaksepäin.

 

Mitä sitten vielä tulee omituiseen ruotsin kieleen, muistin Sibeliusta innoittaneen runon, joka on sonaatti s- ja o-kirjaimille. Mutta ottakaapa selvä Frödingin osittain omatekoisen vanha-ruotsin sisällöstä! Kailan pitää suhista ja laineen liplattaa -mutta kuka oli Ingalill ja missä sijaitsi Östanålid? Mysteeri.

 

Säv, säv, susa,

våg, våg, slå,

 

I sägen mig var Ingalill

den unga månde gå?

 

Hon skrek som en vingskjuten and, när hon sjönk i sjön,
det var när sista vår stod grön.

 

De voro henne gramse vid Östanålid,
det tog hon sig så illa vid.

 

De voro henne gramse för gods och gull
och för hennes unga kärleks skull.

 

De stucko en ögonsten med tagg,
de kastade smuts i en liljas dagg.

 

Så sjungen, sjungen sorgsång,

I sorgsna vågor små,

 

säv, säv, susa,

våg, våg, slå!