Paapeli

 

Samuli Miettisen uuden kirjan otsikko kuvaa kauhavalaisten ajatusta jatkosodan unohdetusta internointileiristä. Siis kielten sekamelska. Ja internointi tarkoittaa etenkin vieraan maankansalaisten pidättämistä paikoilleen, mutta normaalisti ei piikkilankoja eikä edes lukkoja. Sanotaan että tämä merimiespappi oli internoituna Lontooseen sodan aikana.

 

”Keskitysleiri” on kaunistelevaa kieltä, ja lienee tullut käyttöön buurisodan aikana. Suomella tosin oli häpeällinen uranuurtajan ura; vuoden 1918 vankileirit olivat usein kasarmeissa, esimerkiksi Dragsvikissä ja Hämeenlinnassa.

 

Kauhavalla oli Lapinsodan jatkuessa pari sataa ulkomaalaista 11 eri maasta. Paikkakuntalaisena – ja koulumme poikkeuksellisen pätevän ja arvostetun historian opettajan poikana – Miettinen kuvaa, miten vaiettu asia oli paikkakunnalla. Hän sai siitä vihiä sattumalta ja alkoi ajoittain varmaan tuskalliseksi osoittautuneen arkistotyön, haastatteluja unohtamatta, selvittääkseen itselleen ja muille, mistä oli kysymys.

 

Parisataa miestä ja naista tavallisen pitäjän koululla paikallisin vähäisin voimin ylläpidettynä. Outoa!

 

Soitin äsken äidilleni. Hän muisti internointileirin ja sitä ennen paikkakunnalle kootut inkeriläiset ja eri suunnilta saapuneet evakot. Minä muistin oikein. Näitä tilapäisesti majoitettuja oli eri vaiheissa paljonkin kotitalossani, etenkin elokuvateatterin tiloissa. Myös mukana olleet hän muisti. Niin muistin minäkin. Kauppias Tapla Pernaalta, maanviljelijä Jalasmaa tosiaan siitä Miettisen Sampan naapurista. Litmasen rouva lottana. Nokkamies näyttää olleen sisäministeriön eli Valpon miehiä. Valpo ei vielä tuossa vaiheessa ollut se syystä huonon maineen saanut punainen Valpo joka sitten keskinkertaisella menestyksellä metsästi muun muassa asekätkijöitä, Vastaava laitos on nykyisin Supo eli Suojelupoliisi. Silloin kun Kekkonen oli firmassa töissä ja hänen Sylvinsä konekirjoittajana, nimitys oli Etsivä Keskuspoliisi eli EK. Kauhavalla muuten EK:n tiedottaja oli Ville Orrenmaa, ja virka-asioissa myös kirjassa mainittu nimismies Sarparanta, joka lienee ollut 30-luvulla virkaansa ajatellen hiukan ongelmallisesti naulaamassa työväentalon ikkunoita ja ovia kiinni. Mutta olihan pastori Rantanenkin, hän joka kiipesi saarnastuoliin mustassa paidassa ja sinisessä kravatissa, isänmaallisen kansanliikkeen miehiä.

 

Kirjan anti on historiantutkimuksessa hyvä. Menneisyyden sumu hälvenee. Kauhava oli pääradan varressa ja sopiva paikka sijoittaa muualle kuljetettavia. Miettinen mainitsee aivan oikein, että kaikkia ei olisi saatu pysymään tallella, vaikka olisi tosissaan yritetty. Suomestahan palautettiin vuoden viimeisinä kuukausina ainakin 43 000 sotavankia. Tavallinen tervehdys palaajille oli muista mahdollisista puheista huolimatta karkotus ja 12 vuotta pakkotyötä.

 

Kauhavalle internoidut on käsitelty kirjassa seikkaperäisesti. Saksalaisten kanssa saatuja lapsia ei onneksi mainita, koska se ei oikeastaan kuulu aiheeseen; koulustani tunsin kaksi.

 

Mielenkiintoinen teema on saksalaisten varustelut Lapissa. Miettisen esiin kaivamat numerot ovat valtavia. Misin ammus- ja räjähdevarikko oli ikäisteni keskuudessa tunnettu. Asiallisen tutkimuksen kannalta edelleen vastaamatta on kysymys, mihin Saksa tarvitsi yli 200 000 pohjoiseen sijoitettua miestä. Pohjois-Ruotsin valloittamiseen? 

 

Lähes tuntemattomana on pysynyt Neuvostoliiton ja Saksan sota Petsamossa ja Kirkkoniemessä joulun alla 1944. Miehiä ja aseita oli enemmän kuin Kannaksella kesä-heinäkuussa. Johtuisiko tuo hiljaisuus siitä että Neuvostoliitto epäonnistui. Saksalaiset vetäytyivät Trondheimiin antautumaan amerikkalaisille, jotka keksivät heille nopeasti käyttöä.