Hangas

 

Otsikko viittaa ylimalkaisesti aitoihin, joiden väliin peuroja ajettiin nuijittavaksi hengiltä. Ainakin Enontekiöllä on sadankin pyyntikuopan järjestelmä. Kun en ole arkeologi, sanon vain että kysymyksessä on nykyisen Suomen ensimmäinen elinkeino. Jäämeressä oli mannerjään vielä jyllätessä ränni, jota käyttäen porukoita meloi kalastamassa ja vaanimassa hylkeitä.

 

Asialla on edelleen merkitystä. Yksinäinen sankari ei pysynyt kauan hengissä eikä pakkoon eli väkivaltaan tukeutuva järjestelmä ollut toteutettavissa. Toisin kuin hyötyvalheissa vihjataan, kyllä ”sankari” löytyy pian jonkin kaktuksen takaa kivikirves otsassa. Maanviljelysvaihe eli nämä vaivaiset kymmenen tuhatta vuotta, tuli ja meni. Tutkimukset viittaavat yhä enemmän siihen, että väitetyn orjuuden sijasta hämmästyttävän toimiva ja vain puolipakollinen työnjako jylläsi jo esimerkiksi Suurta pyramidia pystytettäessä. Miellhyin suuresti nähtyäni tiedot laajasta löydöstä, jonka papyrukset olivat pääasiassa liikekirjeenvaihtoa ja rahtikirjoja.

 

Oivalsin vasta Adam Grantin hyvinmyydystä kirjasta (”Think Again”) asian, jota siinä ei suoraan sanota. Katsokaa kakaroita. Yksi hurja menee edellä ja pienemmät kädet ojossa kiljuen perässä.

 

On hyvin tärkeitä asioita, joita aikuinen ei voi opettaa, kun ei osaa. Eräissä etenkin sosiaalisissa asioissa, kuten hulluuden hillitseminen ja mielikuvituksen ja muistin korvaamaton merkitys, oppii vain toisilta lapsilta. Katsokaa eläimiä. Vastoin itsetuntoa hivelevää väärinkäsitystä hyvin monet nisäkkäät, matelijat, linnut ja hyönteiset muistavat, suunnittelevat ja sopeutuvat.

 

Siis esikoulu on erittäin hyvä asia. Luultavasti se on ihmiselle paljon tärkeämpi kuin esimerkiksi yliopisto. Ja sitten tulee peruskoulun ala-aste. Tuo Grant muuten esittää vakuuttavia todisteita siitä, miten hienosti kaikkein pienimmätkin edistyvät mielen ja käden taidoissa, sopivasti yllytettyinä.

 

Itse olisin täysin kädetön kauppiaana tai poliitikkona. Lakiasioissa olen joskus menestynyt, koska eri syistä olen kiinnostunut hulluista. 

 

Kun ajattelin vastapuolesta tai asianosaisesta, että miten on mahdollista olla noin tyhmä, huomasin tuolloin tällöin selvitteleväni sitä vakavissani. Keino oli kuunnella vilpittömästi ja kieroilematta. Tulos oli joskus harvoin se, että kun en yrittänyt voittaa, vastapuoli voitti itse itsensä. Hän ei halunnutkaan rahaa tai perintöä, vaan asiallista huomiota. Ja vastaavasti joskus ymmärsin, että minä se tässä hullu olen. 

 

Muistelen Tolstoin maininnen ohimennen eräässä novellissaan virkatuomarista, että siinä tehtävässä on kaameaa miettiä, kummalla puolella pöytää on nyt suurempi roisto. Senköhän tähden Arvid Järnefelt jätti käräjien istumisen kesken ja yritti ruveta huonoksi suutariksi, vaikka hänestä siihenkään ollut? Tulipahan jonkinmoinen kirjailija.

 

Yksi Grantin kirjan jutuista on niin hyvä, että se on tuskin totta. Yliopistolla eräskin opiskelijaryhmä laittautui testattavaksi. Muuan kiinnitti huomiota vieroksumalla laitteita ja yleisemminkin uudistuksia. Hän myös pelkäsi virheitä, koska säännöt olivat hänelle hyvin tärkeitä. Eroa tuli verrattuna toisiin, jotka katsoivat kimpalla, mikä meni metsään, ja ajattelivat uudestaan.

 

Tämä malliopiskelija saavutti pitkän ajan kuluttua kuuluisuutta. Hän oli poliisin pitkään etsimä Unabomber, 18 vuoden kirjepommikampanjan toteuttanut filosofian tohtori (Harvard, Michigan).