Hattu päästä. Eija G. siteeraa – Glunttia. Taisi olla eilen, kun mainitsin näistä 1800-luvun puolivälin ruotsalaisista ylioppilaslauluista, kun mielessäni kävi, että kieli- ja laulutaitoisille jälkeläisilleni voisi antaa vihjeen illanviettoihin, joita kenties vielä tulee. Muutamat näistä lauluista, joista olen hiljan maininnutkin tässä, ovat aika hauskoja tai jopa hyviä. Eivät ne nyt aivan Bellmanin tasolle nouse, mutta eivät niin pahasti jääkään. Mutta Bellman teki viinasta mitä vain, kun taas Glunttien G. Wennerbergista tuli hurskas valtioneuvos, kuten hän sensaatiomaisesti ennakoi ensimmäisessä laulussa.
”Här är gudagott att vara – åh, vad livet dock är skönt…” lauleetaan Maisterin ja Gluntin (poika – murresana) taapertaessa pienessä pöhnässä kuvan Upsalan Eklundshofista.
Oma muisteluni ei ole nostalgiaa, koska valitettavasti en koskaan oppinut laulamaan, ja voi olla, että asiasta jäi minulle pientä mielipahaa suvussa, jossa melkein kaikki ovat joko päteviä tai erinomaisia kuorolaulajia. Isäukko, jonka kynttilä ei tavannut unohtua vakan alle, mainitsi mielellään, että Martti Turusen vetämässä rintamamieskuorossa heillä oli soolokvartetti, Antti Koskinen, Matti Lehtinen, Kim Borg ja hän. ”Ja minä olin meistä paras laulamaan. Pojat alkoivat harjoitella vasta sodan jälkeen.”
Paikka oli Aunuksen Nurmoila, jossa tiedustelulaivue ja TK-komppania majailivat lähekkäin. Vielä vanhana isä manaili, että Tapiolan kamarikuorossa laulettavaksi tullut Bachin motetti Singet den Herrn on niin vaikea (se on!), ja pikkusisko muistelee seisseensä Tapiolan koulun kuorossa nyt muussa yhteydessä usein nähtävän H. Nohynekin vieressä. Ja toisella puolella oli Sini, josta tuli E. Rautavaaralle vaimo, sitten kun isäni oli hoitanut myrskyisän avioeroasian.
Eilen sain esimerkin, miten viisasta on tulla vanhaksi. Tuli yllättäen tekstari langoltani Jormalta (ensimmäisen avioliittoni perua siis). Hän on syntynyt 1934 ja muistaa Väinö-sedän kertomuksen, miten he teekkarit valloittivat talvella 1918 Viaporin rannasta jäänmurtajan ja kuinka hänkin juoksi katsomaan 1939 ensimmäisessä ilmahyökkäyksessä Munkkiniemeen pudotettua ryssän pommikonetta…
Oli tarve keventää, kun toinen on nyt omaishoitanut vaimoaan kohta kymmenen vuotta. Siksi heitin pari hauskaa muistoa 1960-luvulta, kun ajelimme tyttöjen perässä pitkin pölyisiä maanteitä eli niin kuin Maisteri ja Gluntti laulussa numero 1 palauttavat mieleensä, kuinka kuoro Allmänna Sången kiersi toria vuonna 1837 ja toinen herra esitti toisella mielenkiintoien ehdotuksen: suvaitsisiko herra ylioppilas ottaa lasillisen?. Laulussa siteerattu Narvan marssi alkaa ”Viken, tidens flyttiga minnen” eli ensimmäinen sana on verbin ”vika” monikon optatiivi – ei s aivan arkiruotsia.
Jorma sanoi: aamuöisin joskus ajattelen, miten olen tehnyt hirveitä tyhmyyksiä elämässäni. Tosi paha oli täysin tarpeeton sota Virpi-siskon ja hänen miehensä kanssa.
Niin kuin olikin. Olin luullut, että ihmisen viimeinen tunne vanhana on tyhmänylpeys. Väärässäpä olin, tässäkin. On hauska ottaa esiin kunnioitusta herättäviä tekoja ajassamme, jossa kalastellaan ikävällä ilkeilyllä.
Meneillään olevan pikku tutkimukseni mukaan muuten populismi ja tämä Trumpin linja alkoi USA:ssa 1833, Sun-sanomalehden perustajan havaittua, että lukijakunta himoitsee törkeänpuoleisia, puolitosia ihmisjuttuja eikä mitään rakentavia tarinoita. Linjaa jatkoivat sitten herrat Pulitzer ja Hearst (”Citizen Kane”), ja siitä tuli elokuvan ja television perussävy.
Ikääntymiseen ja kateuteen liittyen, YLE Areenassa vallan mainio elokuva, Nebraska. Katseluaika loppuu huomenna.
VastaaPoistaSitäpaitsi äärimmäisen hauska - tavallaan.
PoistaKun ihmiset tääklä eivät enää osaa ruotsin alkeitakaan, eivät edes telkkarin ammattiesiintyjät yleisimpien ruotsinkielisten sukunimien ääntämystä, on tietysti suoranaista utopiaa, että vanhoja verbimuotoja ja pronomineja tajuttaisiin - siitäkään huolimatta, että ne yhä ovat osa kaksikielistä kultturiamme.
VastaaPoistaKuten vaikka täällä syntyneen Slumrande toner -laulelman alku : "Vaknen alla, höjen eder! Fädernas budskap I bringen till söner, till lysande tid." Tai vaikka vanha sotahuuto Proletärer i alla länder, förenen eder. Tai Narvan marssin alku Viken, tidens flyktiga minnen ja niin edelleen. - Hören, I vise, mina ord, I förståndige, lyssnen till mig!
Koulujen ruotsin kielen tuntimääriä on vähennetty roimasti entisiin aikoihin verrattuna. Lukioidenkin pakolliset kurssit on vähennetty jo aika kauan sitten seitsemästä viiteen, ja monet näyttävät kirjoittavankin sen jo kolmannen vuoden syksyllä pakollisten jälkeen, "alta pois". Onpahan kuitenkin jonkinlainen pohja, jos joku haluaa kehittää osaamistaan edelleen.
PoistaPaskoenglanti tuhoaa suomen ja Suomen!
PoistaOllos-tyyppihän on se suomen optatiivi, ollos, tullos. Espanjan neidot ja Espanjan maa -laulusta muistuu mieleen väännös "tullos, tullos, sä ja sun fa...
PoistaRuotsin kieli koki 1900-luvulla sellaisen määrän kehitystä, että nykyruotsilla ei oikein saa selvää 1800-luvun ruotsista. Jopa Mannerheimin Aasian-ratsastusta kuvaava, 1942 julkaistu kirja on hankala ymmärtää, kun se käyttää imperatiivin monikkoa ja vanhaan kansliakieleen kuuluvia muotoja säännöllisesti. Tosin tämä ei ole mitenkään erityinen suomalainen ongelma. Edes riikinruotsalaiset eivät osaa käyttää vanhentuneita muotoja oikein, kun pyrkivät vanhahtavaan ilmaisuun. Kielikorva ei enää kerro, miten pitäisi sanoa.
PoistaToisaalta emmepä me muissakaan kielissä opettele historiallisia kielimuotoja. Jos ruotsinkieliset ovat halunneet muuttaa kieltään niin, että se on olennaisesti eri kieli kuin sata vuotta sitten, niin se on ruotsalaisen kulttuurin ongelma, ei meidän suomalaisten. Olennaista on, että nykykoululaiset oppivat käyttämään nykypäivän ruotsia.
Aiemmin persujen mielestä oli hienoa olla osaamatta ruotsia. Nyt taitaa olla hienoa olla osaamatta mitään ulkomaankieliä tai suomen oikeinkirjoitusta.
PoistaEnglannin osaamisesta ei todellakaan ole pulaa, mutta kaikki muu täällä kuihtuu, omaksi vahingoksemme. Pakkoruotsista paapattavien pitäisi viimeinkin älytä lopettaa. Heistä kyllä monet lienevät itseään isänmaallisiksi kutsuvia, joiden toiminta faktisesti tähtää idän etuun ja pakkovenäjän käyttöönottoon.
PoistaAika moni pakkoruotsia valittava on intohimoinen pakkoenglannittaja, joten he toimivat pikemminkin CIA:n laskuun kuin KGB:n. Mutta pahasti epäisänmaallisia kuitenkin...
PoistaJa suomenkielen häviö surettaa samoista syistä.
VastaaPoistaPopulismiin ja vuoteen 1833....
VastaaPoistaAjattelen samoin. Ei mitään uutta sinänsä. Uudet kuviot näyttävät uusilta jos ei tiedä historiaa.
Koko USAn historia on erilaisten populismin muotojen tai siitä lähtevien liikkeiden historiaa.
Ison käänteen väli näyttäisi olevan noin 80 vuotta, Neil Hoven ja kumppanien miettimällä tavalla.
Muitakin jaksotuksia löytyy.
Suuri anglo-amerikkalaisten ongelma on tekopyhyys ja erilaiset hurskastelun muodot yhteiskunnassa.
Yksilötasolla ylpeys on aina heidänkin vieraanaan.
Eikä se ihan tuntematon kuulemma ole täälläkään.
Tuo "Här är gudagott att vara" on ihan tavallinen yhteislaulu näillä main, ja se sisältyy useimpiin lauluvihkoihin, Gluntin nr 25 loppuosa, jota kaverukset lauloivat Gluntenin kameraalitutkintoa juhliessaan, Ekelundshofin nurmikolla makaillen.
VastaaPoistaSe sopiikin hyvin ulkona laulettavaksi, Skansenin tapaan:
"Här är gudagott att vara,
o, vad livet dock är skönt.
Hör vad fröjd från fåglars skara,
se vad gräset lyset grönt.
Humlan surrar, fjäriln prålar,
lärkan slår i skyn sin drill
och ur nektarfyllda skålar
dricka oss små blommor till.
Ei Narvan marssin alussa oleva viken ole optatiivi – ei ruotsissa liene optatiivia koskaan ollutkaan (indoeuroopassa toki, mutta se kauan kauan ennen ruotsin tai germaaninkaan erilliskehitystä). Viken on (vanhahtava) monikon toisen persoonan imperatiivi, joka on samannäköinen kuin saman persoonan vanha indikatiivimuoto. Siis:
VastaaPoistaViken! ’Väistykää!’
I viken ’väistytte’
Muodostus on jokseenkin helppo: göra > gören, tala > talen, falla > fallen jne. Tuo -n tarttui inversiossa (viken I) persoonapronominiin I ’te’ ja tuotti näin nykyisen ni-pronominin.
Näitä ja monia muita vanhahtavia taivutusmuotoja (ja muutenkin vanhahtavaa kieltä) on esimerkiksi Runebergillä. Ja vuoden 1917 raamatunkäännöksessä: »Och I skolen förnimma att jag är Herren». (’Ja te tulette tietämään, että minä olen Herra’)
Erastotenes kirjoitti: "Olennaista on, että nykykoululaiset oppivat käyttämään nykypäivän ruotsia." Olennaistahan se olisi, mutta kun eivät opi.
VastaaPoistaTietysti kielet muuttuvat kaiken aikaa, puhekieli edellä. Joskus kirjoitetussakin kielessä tehdään äkkinäisiä muutoksia. Muistaakseni Expressenissä päätettiin joskus 40-50 -luvulla, että huomisestä lähtien emme enää käytä verbin monikkomuotoja. Uusia sanoja ja sanontoja tulee nykyisin sellaista vauhtia, että mukana ei tahdo pysyä.
VastaaPoistaStrindberginkin kieltä on ajanmukaistettu uusiin painoksiin, ainakin kirjoitusasua, vaikkei se niin vanhaa ole. Kivellä on paljonkin sanoja, joista ei voi olla ihan varma, mutta eipä se juuri lukemista haittaa. Nuoret eivät siksi jaksa häntä lukea. Mannerheimin Aasian matkapäiväkirjaa aloitin kerran, sitä alkuperäistä, mutta ajattelin, että jääköön toiseksi kertaa. Toista kertaa ei ole tullutkaan.
Olin koulussa luokka-asteella, joka oli ensimmäinen sellainen, jolla ei ruotsin opetuksessa enää käytetty verbien monikkomuotoja (siis vi äro, de komma, ni gingo jne., nuo edellä käsitellyt -en-päätteiset vielä vanhahtavammat verbimuodot ovat eri juttu). Luokalle jääneillä oli uuteen maailmaan totuttelemista, ja oppikirjatkin heidän oli vaihdettava.
VastaaPoistaOptatiivi eli yhdenlainen imperatiivi, e-päätteinen, on ruotsissa olemassa, vaikka sekin hiipumassa. Esimerkiksi kirkoissa on näihin asti rukoiltu "tillkomme ditt rike" ja muuta vastaavaa (leve, låte, vare, give, bevare). Muodot ovat joskus suomen konditionaalia vastaavan konjunktiivin näköisiä, mutta nämä viimeksimainitutkin on lähimenneisyydessä "siivottu" kielestä pois ja korvattu imperfektillä. Kieli siis menettää ilmaisukykyään, kun yhä useampia eri asioita ilmaistaan yhdellä ja samalla tavalla. Sekakieli englannissa kaikki mahdolliset verbisävyt on jo aikapäiviä sitten hävitetty.
Poista