Mustekala

Sain muistutuksen koulussa ja jälki-istunnostakin oli puhe. Piirustuksen opettaja anti tehtäväksi piirtää ja värittää mustekalan. Ne ovat, kertoi hän, ihan mahdottoman suuria otuksia ja syövät vaikka laivaveneen tuosta vain, niin että napsahtaa.

Opettaja kierteli luokassa ja pysähtyi katsomaan ja kysyi, mitä piiperrän. Selitin lukeneeni, että mustekalat ovat enimmäkseen tuollaisia sormen mittaisia otuksia ja että niitä syödäänkin. Kalmarit ovat vähän eri asia ja tursaat aivan muuta.

En muista, mainitsinko tietolähteeni, joka oli Valitut Palat, mutta rehtorinkansliaan tuli käsky. Rehtori opetti minulle uuden sanan, auktoriteetti. Opettajan auktoriteettia ei saa vaarantaa. Sitäkään en muista, opinko tuosta yhtään, ettei pidä olla oikeassa ajattomalla ajalla. 

Ehkä osasinkin sen, periaatteessa. Poikajoukossa, joka kokoontui tarvittaessa jokirannassa, keskusteltiin yleensä todella mielenkiintoisista aiheista. Kukaan ei ollut kuitenkaan tästä aiheesta yksityiskohtaisemmin selvillä, vaikka väitti päässeensä peiton alla hypistelemään, joten helposti siirryttiin luonnontieteen puolelle; moottorioppi oli kuitenkin heikkoa, kun vasta noihin aikoihin alkoi ilmetä mopoja ja kuuluisat Zetor-traktorit ilmestyivät pelloille.

Poikien maailmassa paras tieteellinen todista oli isot nyrkit. Ei siihen muuta tarvittu. Aika yleinen mielipide oli sekin, että jos koulukirjassa oli väitetty jotain, se ei voinut olla totta. Paitsi ison siskon kemian kirjan tieto ruudista, eli salpietaria, rikkiä ja hiiltä, toimi sittenkin, ja kokeilija oli hyvillään, kun ei mennyt kuin yksi sormi ja siitäkin itse asiassa vain pätkä.

Eläinlääkäri kai siihen pani jodia ja laastarin, koska se ihmislääkäri, joka kyllä asui kirkolla, oli taas niin juovuksissa, että väitti olevansa papukaija. 

Tieteen auktoriteetista ja oikeassa olemisesta riittäisi puhumista. Yhdysvallat lienee omaperäisten oivallusten todellinen kotimaa, sillä erilaisia salaliittoteorioita riittää. Ne eivät suinkaan aina liity uskonnollisiin liikkeisiin. Eräässä vaiheessa huomasin, että vankka väestönosa on varma siitä, että kuussa ei ole koskaan käyty. Televisio-ohjelmat oli lavastettu studioissa ja muut tiedot olivat sumutusta. Mutta kyllä kansa tietää.

Hyvin kuuluisa esimerkki tieteeksi väitetyn toiminnan takapajuisuudesta on tohtori Semmelmayr-paran kohtalo. Tämä rohkeni epäillä ääneen, että Wienläisen sairaalan normaali käytäntö saattoi näkyä synnyttäjien suurena kuolleisuutena. Lääkärit kun tulivat kovitetuissa kauluksissaan ja silinterihattu kallellaan suoraan kellarista ruumiinavauksista tutkimaan edelleenkin paljain käsin potilaita.

Ajatus naurettiin nurin, mutta pari vuotta myöhemmin, 1800-luvun puolivälissä, englantilainen Lister alkoi tutkia samaa asiaa, vaikka koko maailma ”tiesi”, että tulehduksia aiheuttivat haitalliset huurut eli miasmat. ”Tieteellinen tosiasia” alkoi väistyä, kun Pasteur ja Koch kykenivät näyttämään mikroskoopilla valikoiman erilaisia bakteereita. Muutamat vain toistelivat, että kuolevat ne kuitenkin ja eihän köyhien hengellä ole niin väliä. 

Lääkäri ei voi olla toimeton ilmastoskeptikko. Hippokrateen valassa on jo 2500 vuotta tähdennetty velvollisuutta tehdä kaikki, mikä on tehtävissä, ihmisen ja hänen yhteisönsä kärsimyksen vähentämiseksi. Jo Hippokrateen aikana korostettiin, että tämä velvollisuus koskee köyhiä ja rikkaita, epävapaita ja orjanomistajia. Haittojen vähentämisen leimaaminen mahdottomaksi ei muuta asiaa. Onko se mahdotonta, sen tietää vasta yritettyään. Eikä tämä velvollisuus rajoitu omaan heimoon, kansaan tai isänmaahan.