Miten kustannustoimittajaksi tultiin

Otava tapasi vielä 1960-luvulla palkata joutoväkeä erilaisiin tehtäviin. Vuonna 1964 keväällä olin päässyt armeijasta ja lukenut oikeustieteellisen pääsykoekirjat, joten päädyin Otavan mainososastolle sepittämään takatekstejä. Otavalla ei silloinkaan ollut varsinaista liikkeenjohtoa. Niinpä jo pian tohtori Kauppinen alkoi antaa minulle tehtäviä ja kertoilla iloisia muistoja nuoruuden päiviltä, Heikki A. Reenpää, joka mainospäällikkönä vastasi julkaistavien käsikirjoitusten valikoinnista ainakin setänsä juovuksissa ollessa eli usein, luetutti minulla ”massaa”, josta sain piankin editoidakseni etenkin sissi- ja lentosotaa koskevia käsikirjoituksia, ja maisteri Aili Palmén osoitti korjattavaksi iänikuisia nuorten seikkailukirjoja, joita sitten jullkaistiin koko rivi uusina, tarkastettuina painoksia. 

Ette muuten uskoisi, miten huonoja etenkin englannista käännetyt kirjat olivat. Muistan sen työmäärän, minkä Kapteeni Marryat, Robert Louis Stevenson ja tämäkin Sienkiewicz aiheuttivat. Syy oli selvä. Suomentajat eivät osanneet yhtään englantia.

Ei sillä. Huomasin että itse Eeva-Liisa Manner käytti näppärää keinoa suomentaessaan. Kun tuli ikävä sana tai vaikea kohta, hän hyppäsi sen kylmästi yli. Kun näitä suomennettavia alkoi tulla omaksikin työkseni, opiskelin alaa muun muassa lukemalla ja alkutekstiin vertaamalla. Parhaita kääntäjiä olivat Kristiina Kivivuori ja Kai Kaila ja saksasta Aarno Peromies.

Vaikka Otava maksoi palkkaa avustajilleen vain sikäli kuin joku sattui muistamaan, ja silloinkin niukasti, on yllättävää, että ”oikean” kirjallisuuden suomentamisesta maksettiin suorastaan hyvin. Enää ei makseta. Eikä se käy kaupaksikaan.

Muistan ajan ja olin siis mukana, nuorena kirjakaupassa ja juuri aikuistuneena kustannusliikkeessä. Itse asiassa näin läheltä myös musiikkitallenteiden murskaavan esiinmarssin. Eli: kirjat ja lehdet ovat eläneet aikansa. Ne ovat tarpeettomia. 

Sellaiset ihmiset kuin minä saisi toimittaa lukkojen taakse saamaan hoitoa. En ole rikas. Varallisuuteni on kahdelle hengelle kovin väljä oma asunto ihanteellisella seudulla, ja lähes käyttämättömänä nököttää hyvä henkilöauto. (Vertauskohta ei ole autottomuus vaan esimerkiksi vuokraaminen tarpeen tullen.) Kaiken huipuksi säilön asunnossani lähes kymmentä tuhatta kirjaa ja tuhatta äänitallennetta (suureksi osaksi CD).

Näin sen haluan ja muistan siis ajan, jolloin kirjojen ja lehtien lukemiseen suhtauduttiin epäluuloisesti. Miehen piti tehdä jotain työtä ja naisen hoitaa huushollia ja lasten lukea läksyjä. Kirjan lukeminen oli laiskuuden ja vetelyyden merkki ja mahdollisesti merkki alkavasta sairasmielisyydestä. Lukiossa ja yliopistossa luettiin kirjoja, jotta pääsisi hyvätuloiseen toimren ja komentelemaan muita.

Se mitä ihmiset itsestään tekevät, on kautta aikojen ja kautta rantain kuvailtu vähintään epäilyttäväksi. Ne joilla on ollut siihen lihasta (Stalin) ovat kieltäneet kirjojen lisäksi myös kirjoituskoneet.

Nyt surraan lasten ja nuorten ”verkkoaikaa” joka on muka jostain pois. ”Laatuajan” esimerkit ovat säälittäviä. Pidetään pahana, että lapset roikkuvat älypuhelimessa. Muistan että ”Erämaan halki” -kirjaa luettiin taskulampun (Airam) valossa peiton I(S.A: Int) alla sängyssä (Heteka).