Virkavalehtelijoista

Markku Kuisman kanssa olemme keskustelleet ajatuksesta herättää pahennusta kirjoituksilla historiasta. Ajatuksen tiellä on käytännön ongelmia. Asiaa puoleen ja toiseen mietittyäni uskaltaisin sanoa, että ainakin ennen historia oli osa poliittista toimintaa, kunnes siitä tuli vahvasti kaupallista toimintaa, kunnes kauppa lakkasi käymästä.

Ehkä amerikkalaiset olivat tässäkin asiassa parhaita. Ensimmäinen suurelokuva li ”Kansakunnan synty” (Griffit, 1915). Tarina meni täydestä. Tekijät käsittivät, että katsoja innostuu enemmän mielikuvista kuin tosiasioista.

Ranskalainen Thiers kirjoitti suunnattoman laajat historiateokset etenkin Napoleonin ajasta, toimi välillä pääministerinä ja presidenttinä ja tuki lämpimästi Pariisin kommunardikapinan tukemista antamalla ampua erittäin suuren määrän kapinallisia.

Luulen että tämä ajatus oli Paasikiven ja Svinhufvudin takaraivossa 1918. Thiers oli niin suuri nimi, että nämä herrat tunsivat sen, ja ainakin Paasikivelä oli etevät tiedot historiasta.

Tieteellisen historiankirjoituksen kaksi suurta nimeä olivat Saksassa Leopold Ranke ja Ranskassa Jules Michelet. Ranken mukaan todellinen tiede perustui asiakirjoihin eli ensisijaislähteisiin.

Jo hänen aikanaan huomautettiin, että ellei ensisijaislähteitä ole tai löydy, sitten ei ole tosiasioitakaan. 

Michelet’n Ranskan historia käsitti vain 19 laajaa osaa, mutta hän julkaisi paljon muutakin. Hän sanoi kirjoittaneensa papistovastaisen, tasavaltalaisen historian. Hänen suhteensa tosiasioihin oli luova ja hänelle kansa oli historian päähenkilö. Tuo kansa astui esiin lopullisesti suuressa vallankumouksessa, jonka yhteydessä saattoi tapahtua, kirjoittaja mainitsee, jotain vähäisempiä ylilyöntejä.

Suomen eli siis Ruotsin historia on olemassa, mutta sitä ei ole koskaan julkaistu. Ruotsinkielinen kirjallisuuden seura lupaa ainakin osia runsaan vuoden kuluttua, luultavasti käsin kirjoitetun kuvina.

Zachris Topeliuksen yliopistoluentojen käsikirjoituksessa on yli 2000 liuskaa. Niistä saa jonkin käsityksen V. Vaseniuksen neliosaisesta Topeliuksen elämäkerrasta, joka on nyt minulla kaukolainassa.

Topelius huomauttaa luentojensa alussa, että nyt ei esitetä Välskärin kertomuksia, ja huomauttaa samalla, etteivät luennot perustu omaan tutkimustyöhön.

Hämmästyin lukemastani. Topelius osasi maailmanhistorian, joka siis tarkoitti kauan Euroopan eräiden osien historiaa, todella hyvin. Hänen otteensa aineistoon on hämmästyttävän moderni. Sellaiset aikakauden ajatukset kuin että hyvä voittaa aina lopulta pahan (Jumalaa tai kaitselmusta mainitsematta), eivät ehkä kuuluisi meidän mielestämme yliopistoluentoon. Retorisesti ne ovat oivallisia, koska historian näkeminen pelkästään ihmiskunnan kollektiivisena rikosrekisterinä on kyynisyyttä eli siis tunteenomainen asenne toiseen suuntaan. Toisin kuin härkämäinen Snellman Topelius piilottaa poliittisen kannan eli siis Venäjän mielivallan, josta Nikolain I:n ajalta oli tavattomasti kokemuksia, sanomalla ettei tutkijakaan saa koskaan lakata pyrkimästä  parempaan eli ihmisen ja hänen olojensa kohentamiseen.

Olipa löytö. Sanomatta lienee selvää, että Topelius loistavana kirjoittajana pesee 1900-luvun ”kilpailijansa” mennen tullen.