Veikka

Kuvassa on taloni ja osa naapuria jonkin aikaa sitten valokuvattuna.

Talvi ei mene muodista.

Muutama vanha kirje palautti mieleen ahdistavan rahapulan. Ajoittain tekisi mieli omaksua menneen ajan tavata ja toistella näissäkin repliikeissä, että te nuoret, te ette tiedä, millaista oli kerran…

Asuntolainaa ei 1970-luvulla periaatteessa saanut. Kun sitä käytännössä kuitenkin löytyi kuudennesta pankista, takaisinmaksuaika oli 5 vuotta ja korko oli yli 15 %.

Siinä vaiheessa polvisuojukset olivat jo pahasti kuluneet. Pankinjohtajan huoneeseen pääsyä sai odottaa tunnin tai kaksi ja sisään päästyä piti heittäytyä polvilleen, ristiä kätensä ja aloittaa sydäntä särkevä nyyhkytys. Kyyneleet piirsivät viiruja likaisiin poskiin. Ei ollut varaa ostaa saippuaa, mutta Mumrolettea oli, etteivät pankkitoimihenkilöt olisi järkyttyneet hajuista. Vasemmalla kädellä pyyhittiin tuuheaa, pitkänlaista tukkaa niin että kämmeneen tarttui hiusvoidetta, Vitapointea tai Brylcremeä.

Ennen kuin sai potkut 1991 saman Helsingin keskustan pankin sama johtaja nojaili ovella kampittamassa sisään asiakkaita saamaan mahtavin ehdoin lainoja. Myös rappioalkoholistit kelpasivat asiakkaiksi. Luottotietoja ei tarvittu. Vuotta myöhemmin kasinotalous oli romahtanut, Kirkkonummen talomme ei.

Tosin saimme rakentaa katon uudestaan. Tasakatto oli huono ajatus. Mutta Suomi oli silloin kovin tasakattoinen maa.

Joku voisi keksiä kysyä, missä oli silloin ”pappa betalar”.  Ei isä maksanut. Olin rahoittanut opintoni ja ansainnut perheeni tarpeisiin alle 20-vuotiaasta. Boreniuksen konttorissa pidettiin kasvatuksellisesti tärkeänä maksaa omistajan pojalle palkkaa tasan kolmannes siitä, minkä huonoimman asianajotoimiston surkein apulainen sai. Pyysin lisää, kun olin istunut käräjät, päässyt asianajajaliiton jäseneksi ja voittanut omin neuvoin pari prejudikaattijuttua korkeimmassa oikeudessa. Pyyntö ei johtanut tulokseen. Koska lajittelen ja luokittelen vanhoja papereita jatkuvasti, osaan sanoa, että kuukausipalkkani jäi nykyrahaksi muutettuna selvästi alle 1 500 euron.

Rakennushankkeemme oli vasemmistolainen. Näin käy ilmi kirjeistä, joita poimin isäni jäämistöstä. Johtavat liikepankit eivät rahoittaneet kommunisteja. Minutkin luettiin varmuuden vuoksi kommunistiksi, koska olin henkilökohtaisesti tekemisissä Moskovan asiamiesten kanssa. Sellaisiksi luettiin empimättä Tuomioja ja Arajärvi, Tarja Halonen, Mauno Koivisto ja tämä iso ja hiukan yksinkertaisena pidetty Lipponen, jota en edes tuntenut. Ja kuuluisa kommunisti Arvo Salo. Myös Tuomas Anhava ja sitten Pekka Tarkka levittivät saadun tiedon mukaan kommunismin aatetta. Itse kirjoitin Parnassoon, joka oli ”valjastettu vieraiden vankkureiden eteen”.

Jos lukija ajattelee, että tuossa on törkeää liioittelua, se oli vuosi 1970, kun Kekkonen täytti 70 vuotta ja julkaisi haastattelun lakimiehistä. Hänen käsityksensä lakimiehistä oli sangen kielteinen. Haastattelun todelliset kirjoittajat kaivettiin nopeasti esiin. He olivat kuuluisat kommunistit Olavi Heinonen ja Aulis Aarnio.

Pankkiporvaristo ja heidän asianajajansa eivät koskaan saaneet käteensä uskottavaa kirjaa Suomen lähihistoriasta. Beljakovin suurlähettiläskaudella Neuvostoliitto vaikutti aktiivisesti myös lakkoiluun Suomessa ja nuoriso riensi kilvan mukaan. Suomalainen stalinismi ei ollut täällä keksittyä. Kekkonen vei siltä sitten toimintamahdollisuudet kutsumalla naiiveja kellokkaita kylään. Sitten vielä vuosikymmenen lopulla tuli venäläisiltä ehdotuksia sotaharjoituksista.

Matti Virkkuseen ja Tuure Junnilaan henkilöity rahaoikeisto ei käsittänyt ajoissa, että vetovastuussa oli nyt sellaisia demareita kuin Rafael Paasio, Kalevi Sorsa ja työmarkkinoilla Keijo Liinamaa. Ja oli Matti Ahde, joka on yhä keskuudessamme.

Seuraavan polven rahamiehet, kuten Pekka Herlin ja Kauko Rastas, olivat jo oppineet, että Neuvostoliitto maksaa erittäin hyvin kunnon tavarasta tai työstä.

Kekkosen lopulta väistyttyä ja kuoltua nopeasti vanhentuva rahaeliitti lakkasi epäilemästä kommunistien asiamiehiksi Sauli Niinistöä, Ilkka Kanervaa. Harri Holkeria ja heidän kaltaisiaan. Sitten vanhasta vakaasta oikeistosta ei ollut enää kiveä kiven päällä ja juuri kasinotalous nosti pintaan toiset nimet ja aivan uudet ongelmat. Neuvostoliittokin oli jossain välissä hajonnut.

Kirjoitin viikolla koripalloseuran hengennostatushuudon ”ei ei EEC”, koska tämä oli yhtyneen vasemmiston henki noin vuonna 1973. EEC oli Länsi-Saksan metku kotimaisen työväenluokan pään menoksi. Jo EFTA (vapaakauppajärjestö, 1961) oli ollut äärivasemmiston mielestä imperialistis-aggressiivisten bandiittien juoni.

Suomen historian suuntaviivat on vedetty vinoon. Koko läntistä maailmaa ravistelleet opiskelijaliikkeet on väännetty suomalaiseksi stalinismiksi, ja noin 1970 alkanut luokkasopuilu on jätetty kovin vähälle.

Kun nyt tarvittaisiin kotimaista vasemmistoa, se käyttääkin kaiken aikansa jäsentenvälisiin painiotteluihin ja ay-liikkeen muiston vaalimiseen.

Uuden lajin porvarit halusivat myydä rahapelit ulkomaille. William Hill Ltd. ja useat muut odottavat vesi kielellä. Kerran Englannista jo yritettiin Suomenkin vedonlyöntimarkkinoille tekijänoikeuden varjolla. He ottaisivat mielellään Veikkaus Oyj:ltä rahat. Ladbrokesin liikevaihto on 15 miljardia euroa. Suomestga löytyi heti asiantuntija kertomaan, että kansallinen monopoli on nurinkurinen ja falski.

En ole kuullut, että veikkaaminen aiheuttaisi syöpää enkä ole huomannut, että lomakkeissa olisi tyydytettyjä rasvatahroja. Kyllä me voisimme pitää mielipaheemme omanamme eli suomalaisena ja varoa sekä EU:ta että Brexit-miehiä.

Veikkausvoittovaroista hyötyvät mm. nuoriso- ja päihdetyö. Ja kulttuuri. Epäajanmukaista?