Huvittavaa

Anonyymeissä eli nimettöminä esitetyissä blogin kommenteissa on vielä yksi hyvä puoli. Ei tarvitse nolata ketään nimeltä mainiten. Toisin sanoen silloin kun vaikuttaa tarpeelliselta mennä polemiikkiin ja naulata kielestään kiinni lankkuaitaan esimerkiksi joku, joka ylistelee moraalista värisokeuttaan, se on sitten tarkoituskin.

Tänään eräs sanoi jotain siihen suuntaan, että jos olisin vaivautunut lukemaan erään kirjan ajasta juuri ennen itsenäisyyttä, olisi kaiketi valaistunut kaiketi suurestikin.

Jos kommentoija olisi kokeillut googlata ”mommila+kemppinen”, hän olisi voinut aavistaa, että juuri tuon kirjan perusteella olen kirjoittanut elokuvakäsikirjoituksen, josta sitten tehtiin keskinkertaista heikompi elokuva.

Kommentoijan mainitsema Hurme tukeutui 1937 ilmestyneessä sinikantisessa kirjassaan kruununvoudin suorittamaan rikostutkintaan, joka tietenkin jäi tyhjän päälle kansalaissodan alettua.

En tyytynyt Hurmeen kirjaan, vaan luin myös alkuperäiset pöytäkirjat. En ollut tyytyväinen lukemaani.

Toinen kommentoija kysyy, milloin saamme lukea punaisesta terrorista. Vähän ihmettelen, mikä estää häntä lukemasta. Kirjallisuutta on suunnattomasti, ja perusteos on Jaakko Paavolaisen ”Punainen terrori”.

”Vapaussotakirjallisuus” on kuitenkin enimmäkseen heikkolaatuista. Niinkin hurjat tarinat kuin kertomus Aminoffin murhasta Ruovedellä, yleisemmin Turun ja toisaalta Kotkan punaisten kaartien lentävistä osastoista, Viipurin jo vangittujen valkoisten surmaamisesta ja lukuisat muut vastaavat teot, ovat vaikeita selvittää. Niistä kirjoittaneet ovat kovin usein livenneet jonkinlaisen seikkailukertomuksen puolelle ja lisäksi ajautuneet painottamaan punaisten kaikinpuolista eläimellisyyttä.

Tulin näiden tarinoiden tutuksi varhain. Kivennapalainen mummoni ja hänen äitinsä kertoivat kuulemaansa punapäällikkö Heikki Kaljusesta, joka oli yksi punaisen terrorin pahamaineisimmista harjoittajista. Sekin juttu voi olla hiukan väritetty, mutta Saara-mummoni kertoi työntäneensä kevytrakenteisen miehensä Mikon sängyn pohjalle piiloon, kun Kaljunen miehineen tuli hakemaan Mikkoa kaartiin, vaikkei tämä ollut lainkaan sen aatteen miehiä. Mummu istui sängyn reunalla miehensä päällä ja valehteli kauniit silmät kirkkaina, että metsään mänj eikä tiijä, millon takasin tulloo.

Juuri Jaakko Paavolaisen kirjat 1960-luvulla olivat monelle suuri henkinen käännekohta. Tunne taisi olla perusteltu: ensimmäisen kerran tuli uskottavan oloista tietoa vuoden 1918 tapahtumista, myös vankileireistä.

Koska kaksi isoisääni olivat rintamalinjan eri puolilla ja siis vihollisia, minulla oli henkilökohtainenkin syy selvitellä, mitä kaikkea tapahtui. Tuossa vaiheessa luin laajasti myös ”luokkasotakirjallisuutta”. Tuota nimitystä käytetään Pietariin tai Amerikkaan pelastautuneiden punaisten muistelmista, joiden sisältämien tietojen ja väitteiden käyttäminen on aivan epätoivoisen vaikeaa. Jotkut näistä muistelmat ovat yksipuolisuuden lisäksi luultavasti tietoista valetta.

Ja sama siis koskee joitakin valkoisten muistelmia ja jopa kokoomateoksia.

Aikalaismuistot taas ovat kovin usein – Juhani Aho, Eino Leino jne., joko piileskelypaikasta käsin kirjoitettuja tuskaisia huudahduksia – mitä oikein tapahtuu! – tai sitten lisäksi ajankohdan huhuja tai toisten yhtä subjektiivisten kertomusten yhteenvetoja.

Olen yhdessä lähisukulaisteni kanssa julkaissut isoisän itse kirjoittamat muistelmat Hennalan ja Hämeenlinnan vankileireiltä. Niihin sisältyy aika hurjia välikohtauksia. Emme juurikaa miettineet kirjan muotoa, vaikka kertomus sotaa edeltäneistä linnoitustöistä on aika ainutlaatuinen, koska näissäkin muistelmissa on oma määränsä tahallista unohtamista.

Kertomus Vammalan polttamisesta, jota isoisäni oli näkemässä, lienee merkittävä, mutta mielenkiintoisesti tekijäksi osoitetaan nimeltä mainiten paikallinen mielipuoli. Tämä on hyvin tavallista muistelmissa.

Kordeliniin en ole palannut enkä palaa siksi, että hänestä on uudehko, hyvä kirja, Koivusalo, Esko (toim.): Kohti Kultarantaa. Alfred Kordelinin elämän ja kuoleman arvoituksia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. 142 sivua. ISBN 951-746-149-6.

Mommilan veritekoihin johtaneet syyt selvitetään toisin kuin Hurmeen kirjassa, jossa murha oikeastaan esitetään yksityisenä kostona, johon oli hankittu mukaan venäläisiä matruuseja. Uusi selostus, jonka tukena on venäläisiä asiakirjoja, on paljon kiinnostavampi. Epäiltiin ja huhuttiin, että Kordelinin turvin Mommilan kartanoon olisi puuhattu tukipistettä tai päämajaa suojeluskuntalaisille.

Elokuvassakin keskeiseen asemaan noussut suutari Skott ei olisi ollut päähenkilö, vaan sivuhenkilö.

Ja Kordelin, jonka varoista asianajaja Risto Ryti muodosti muun muassa Kordelinin säätiön, oli siis maan rikkaimpia liikemiehiä, alkujaan köyhä poika Raumalta, ehkä kovaotteisuutensa ja ikävän luonteensa vuoksi harvojen lämmöllä muistama.

Edelle kirjoitettu antaa väärän vaikutelman. Vaikka olen historian alalla koulutettu tutkija ja olen opettanut paljon muillekin lähteiden käyttöä ja perustyötä, se vaikutelma, että tunnen asiaan vaikuttavat lähteet on väärä. En tunne. Kunhan nyt sattui taas kerran niin että joku ryhtyy mestaroimaan luultavasti hyvin köykäisin perustein.

Toistelen väitettäni, joka siis ei ole tosiasia vaan mielipide. Vuoden 1918 tapahtumat ovat edelleen monin osin auki, vaikka monta erinomaista tutkimusta on julkaistu uusimpina aikoina. Itse olen kiinnostunein (Jukka Kekkosen termin) siitä laillisuuden haaksirikosta, joka loi varjonsa koko suomalaisen lakimieskunnan ylle. Sen varjon alta olen itsekin kotoisin.