Sain välikäden kautta
tekijältä kirjan ”Hj. Nortamo. Jaaritustensa vanki” (Tapio Niemi). Kirja
näyttää pienelle piirille painetulta, ja se on sääli. Elämäkerraksi teos on
nimittäin hyvä. Jopa tyylilajiin kuuluva ylistelty on enimmäkseen pidetty
kurissa, ja sitäkin tärkeämmäksi luultu pumpulointi puuttuu kohdin kokonaan.
Nortamon (1860-1931) elämään
liittyy salaisuuksia ja vähän tunnettuja asioita. Se ei maailmaa heilauta, että
hän juoksi muiden naisten perässä niin kauan kuin koiviltaan kykeni,
arvovaltainen aviomies.
Aikoinaan hyvin tunnettu
kirjallinen vaikuttaja Anna-Maria Tallgren olisi laajemmalle yleisölle esittelemisen
arvoinen hahmo, (1886-1949). Hän oli Helsingin Sanomien kirjallisuusarvostelija
ja monena monessa. Se tiedetään ja muistetaan, että avioliitto
kahdeksattakymmenettä käyvän arkkipiispa Erkki Kailan kanssa 1944 kohahdutti
kansaa. Kaksi vuotta kestänyt ”kiihkeä eroottinen suhde” Nortamon kanssa oli
minulle uusi tieto, joka elämäkertaan otettujen kirjekatkelmien perusteella
näyttää todelta.
Nortamo lienee selostanut
asiaa ystäväpiirissään Sillanpäälle ja Kiannolle. Taiteilijoista Eero Järnefelt
ja Eero Snellman olivat myös niin läheisiä, että heille Nortamo purki ilojaan
ja surujaan.
Sekään ei ole enää
tiedossa, että Nortamolta meni kymmenen vuotta mieli järkkyneenä, pitkiä aikoja
erilaisissa parantoloissa. Ajan tavan mukaan diagnoosi oli ”neurastenia” eli
hermoheikkous.
Ja sitten on
kansalaissodan aika, jolloin lienee tapahtunut vallan kummia. Joka tapauksessa
leppoisuudestaan kuuluisa kansanymmärtäjä osoittautui punaisia kohtaan
fanaattisen kiihkeäksi ja kostonhimoiseksi, ja oli äärioikeiston miehiä.
Kansalaissotaa vaiheineen
on käsitelty kirjallisuutta tutkiessa, mutta sen vaikutuksien seulominen on
jäänyt vähälle. Olen itse lukenut useammat muistelmat, joissa osallistumisesta
valtiorikosoikeuksiin ja kuolemantuomioitten jakelemiseen on vaiettu täysin.
Itse olen kaivanut esiin myöhempien merkkihenkilöiden vaiheita ja miettinyt
miksi ei joku – Jukka Kekkosen oppilas tai vastaava – käy läpi säilyneitä
asiakirjoja. Nyt tiedämme vain, että Urho Kekkonen osallistui teloituksiin,
luultavasti mielellään. Sitä ei tiedetä, ketkä kaikki muut olivat mukana.
Kansalaissodan molemmin puolin poliittista kenttää aiheuttamat vammat on
myöhempien tapauksien vuoksi painettu villaisella.
Itse panin merkille, että
oma suosikkini murrekirjailija Vaasan Jaakkoo oli mukana Tampereen
valtauksessa. Mitään tietoa ei ole tallella siitä, kuinka tapahtumat
vaikuttivat häneen. Tuhotusta Tampereesta on valokuvia, jotka eivät ole
kaunista katsottavaa.
Nortamo oli sodan ajan
Nakkilassa ja välillä vaarassa. Sitten Nakkilan talo paloi. Elämäkerran
kirjoittaja antaa ymmärtää, että tuon rakennuksen tulipalo olisi saattanut olla
tuhopoltto ja sytyttäjä hyvinkin tiedossa.
Nortamon tuotannossa näkyy
sama piirre kuin hänen persoonallisuudessaan, tavaton epätasaisuus.
Pakinoissaan – humoreskeissa – hän on kohdittain mestari. Yleiskielisistä
romaaneista ei voi sanoa samaa. Itse Nortamo pakkasi vähättelemään
murrejuttujaan ja keräämään voimia ”oikeaan” kirjallisuuteen.
Laulun tekijänä hän oli
yksi parhaista, mitä Suomessa on ollut. Hän oli myös taitava sieppaamaan
melodioita muualta. Esimerkki on edelleen laulettu ”Juhlan päättäjäislaulu”
(”On taasen vietetty juhlahetki” – Jag är en främling från Delos stränder.)
Nämä ovat kuitenkin
sivuasioita. Nyt ajatellen on pakko ällistyä hyvin hankalalla murteella
kirjoitettujen kirjojen valtavaa yleisönsuosiota. Nortamo todella oli sotien
välisen ajan myydyimpiä kirjailijoita. Niemi mainitsee, että viimeisinä
elinvuosina hänen tekijänoikeustulonsa lähenivät nykyrahassa sataa tuhatta
euroa vuodessa!
Nortamo oli todellinen
maakunnan mies ja Maila Talvion perustaman ja ylläpitämän Satakunta-kultin
peruspylväitä. Talvion myöhempään, kohdittain hiukan arveluttavaankin Saksan
ihailuun myös Hitlerin aikana Nortamo ei tietenkään enää joutunut mukaan. Asia
vain jää askarruttamaan. Satakunnasta tuli mahtavia isänmaan miehiä, sellaisia
kuin Ryti ja Linkomies. Mutta aurinkoinen purjelaivojen Rauma oli jossain
määrin Nortamon itsensä kiillottama kuva, ja se on edelleen hallitseva.
Muualta Suomesta
maakunnallisuus on moneen kertaan unohdettu. Mistä oikein on kysymys? En tiedä.
En ymmärrä. Sitä ei tarvitse ihmetellä,
että jos kysyy Porissa tai Raumalla, mikä hän valtakunnan paras paikka, jossa
asuu valioväki, vastauksen arvaa.
Sen satun tietämään, että
Rauma todella on erikoisen viehättävä asuinpaikka. Minulla on siellä
sukulaisia. Siellä voi jopa pikkupoika kävellä keskellä pääkatua ja poiketa
vaihtamaan kuulumisia vaikka polkupyöräkorjaamolla. Vähän kiusoittelimme tätä
pojanpoikaani, että kannattaisiko pyrkiä vaihto-oppilaaksi Poriin, mutta …
Suuri tai suurin
raumalainen Nortamo inhosi Raumaa ja pakeni sieltä ensin lääkäriksi suorastaan Pudasjärvelle
ja sitten Poriin, jossa raumalaisuutta olikin helpompi juhlia. Rauman murretta
hän ei käytti tarvittaessa puheessaan. Ilmeisesti hän kuitenkin häpesi murretta.
Ainakaan se ei vetänyt hänen silmissään vertoja puhtaalle, vapaalle suomelle.
Asian voisi ajatella myös päinvastoin.
Nortamo olisi halunnut
olla todella suuri kirjailija, sellainen kuin… Maila Talvio. Hän saavutti
elämässään kaikki ulkoiset kunnianosoitukset ja muutaman päälle, jopa patsaan,
joka katselee raumalaisia tänäkin päivänä.
Hän jäi tyytymättömäksi.
Osaan arvata, mitä hän olisi ajatellut, jos hänen olisi suotu nähdä Sillanpään
30-luvun nousu.
Virkistyspurjehtijana hän
pysyi aika vaatimattomalle tasolle. Isommista purjelaivoista hän tiesi vain sen
minkä oli varta vasten opetellut. Tiettävästi hän ei koskaan sellaisella
seilannut.
Näin se menee. Elämä on
ainetta, josta unet kehrätään. Jos verrataan kuvittelukyvyn rakentamaa Raumaa
ja sitä, joka on kosketeltavasti olemassa, ensin mainittu voittaa kenen tahansa
mielestä. Vaikka on vanha Rauma kaunis.
Jutun loppukappaleen ajatus on kaunis. Pätee itsekunkin rakkaisiin paikkoihin.
VastaaPoistaVarsin monet kirjailijat/taiteilijat osallistuivat ansiokkaasti vuoden 1918 tapahtumiin mutta eivät juuri välittäneet niitä jälkeenpäin muistella. Olihan V.A. Koskenniemikin Helsingissä jonkin aikaa sen vaitiorikosoikeuden osaston (jaoksen?)jäsenenä joka muita paljon reippaammin jakeli kuolemantuomioita.
VastaaPoistaTämä on tuttu teksti Ilmari Kiannolta. Liekkö sota-ajan vammoja sekin:
VastaaPoista"Eikö olisi oikeata tuomiotaktiikkaa ottaa joku prosentti vihollisen toisestakin sukupuolesta - siten siveellisesti vaikuttaakseen näiden kurjiin ammattisisariin? Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä ennemmin kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus. Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa punakaartilaiset ovat petoja, monet heidän naisistaan - susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat?"
Keskisuomalainen 12.04.1918.
Isäni kävin Rauman Seminaarin: maalaispoika Parikkalasta loikkasi yli Suomen Raumalle. (Itse mielummin kävelen takaperin. Kansakouluaikanani viritin peilin lippalakin reunaan: pääsi lujaa pakittaa!)
Eikö kymmenen vuoden hoitojakso vaikuta miellyttävältä? Jospa pidennämme? Jatka vain?
PoistaKekkosen itsensä mukaan ei suinkaan mielellään - määrättynä Teon paino oli kova: läpi elämän se virtasi takaisin mieleen, kun kaikki meni päin vittua.
VastaaPoistaKun professorin tämänpäiväinen pakina koskettelee menneisyyden toimijoiden personalia-osastoa, niin jatkan vähän sivupoluillekin eksyen:
VastaaPoistaItselleni oli yllätys lukea K. N. Rantakarin tapauksesta. Matti Salminen kertoo kirjassaan Toisinajattelijoiden Suomi (2016) Rantakarista seuraavaa: "Hän oli kokenut ihmeparannuksen oltuaan useita vuosia hoidettavana mielisairaalassa parantumattomana potilaana ennen paluuta julkisuuteen Aamulehden avustajana. Mielisairaala oli ollut Rantakarille pakopaikka hänen jouduttuaan vaikeuksiin johtamansa Savo-Karjalan Osakepankin konkurssin takia. 'Mielisairaus' ei estänyt häntä toimimasta presidentti Svinhufvudin hovissa myöhemmin 1930-luvulla." - Totta toisenkin kerran: Muista yhteyksistä tiedetään, että tämä jo 1918 Viipurissa valkoisten puolella keskeistä osaa näytellyt vaikuttaja kuului eräänlaisena primus motorina siihen "vaikutusvaltaisten oikeistolaisten" (Michael Jonas) ryhmittymään (Svinhufvud, Kivimäki, Hackzell, Honkajuuri jne.), joka vuonna 1937 valtaan noussutta punamultasuuntausta silmittömästi vihaten kaavaili poliittisen käänteen tullen mm. yleisen ja yhtäläisen vaalioikeuden huomattavaa kaventamista.
Tällaista taustaa vasten sopii peilata eräiden professorien toistuvia puheita siitä, miten "Suomi" 1930-luvun jälkijaksolla ikään kuin yhtenä monoliittina "siirtyi vasemmalle".
Myös Rytin henk.koht. luottomiehekseen eli Valpon mahtavaksi päälliköksi jatkosodan suunnittelu- ja euforiavaiheessa noukkimalla Arno Anthonilla näkyy muistaakseni 1930-luvun alkuvuosina olleen Rantakariin verrattavissa oleva sairaalahistoria, mikäli erään "kohudosentin" kirjaan on uskomista. (Sairaudessa ei tietenkään sinänsä ole tai pitäisi olla minkäänlaista häpeänleimaa. Tässäkin tapauksessa kyseessä vain on henkilö, jonka myöhempi toiminta kirjallisuuden valossa antaa hyvin armottoman vaikutelman.)
Ja vielä vuodesta 1918: myöhemmällä akateemikolla Martti Haaviolla näkyy esim. Korjuksen mukaan olleen vankileirikatastrofin kesänä huomattavasti karskimpi rooli elämän ja kuoleman herrana kotipitäjänsä sk-esikunnan jäsenenä kuin se kirjasotsaisen partiopojan osa valkoisten viestejä toimittelevana koululaisena, jollaisen kuvan hän itse antaa aikanaan kiitetyssä muistelmateoksessaan.
Rauman gial ei ol murre. Muuton tätä kyl kelppa lukki.
VastaaPoistaRaumalaisilla kielioppi on varsin sama kuin muissakin Suomen murteissa. Sitä pystyvät hyvin ymmärtämään muutkin suomalaiset, kun tottuvat äänteellisiin erikoisuuksiin. Siinä mielessä ei poikkea muista Suomen murteista. Savolaisetkin puhuvat joskus Savon kielestä, tosin ei niin tosissaan.
PoistaJoten jos se raumalaisista mukavammalta tuntuu, nimitetään vain Rauman murretta "gialeksi".
Essunkaa snää stä päättä sa.
PoistaKIelen ja murteen ero onkin mielenkiintoinen asia.
PoistaUsein se on politiikkaa, kuten vaikkapa meänkielen katsominen omaksi kielekseen, vaikka se oikeastaan on vain peräpohjolan murretta.
Jotain lisätietoa olisi Jukalle ollut ajasta juuri ennen itsenäisyyttä jos olisi vaivautunut lukemaan Matti Hurmeen "Mommila" teoksen. Siinä on myös Raumaa koskevia kohtia Ryti- Kordelin ym. Itse tuon ajan tapahtumissa mukana ollutta haastatelleena tiedän monia yksityiskohtia joita ei ole koskaan kerrottu julkisesti. Odotan vielä josko arvon plogisti havahtuisi laajentamaan tietouttaan.
VastaaPoistaMilloin saamme lukea punaisten julmuuksista?
VastaaPoistaNo jospa vaikka Tie Tampereelle on soveliasta, siinä on reippaita kuviakin, ei niin unettele.
PoistaMielenkiintoista tekstiä taas kerran bloginpitäjäprofessorilta.
VastaaPoistaTunnen itseni yhä satakuntalaishenkiseksi, ja Satakuntalaisella Osakunnalla on vankka asema sekä mieluisimmissa että muutamissa kipeimmissä muistoissani. SatO:ssa kun vaikutin n. 1977 - 1984 (ja hiukan sen jälkeenkin), kuulin juttuja monilta sellaisilta senioreilta, jotka olivat itse tunteneet tai tietäneet Maila Talvion, kuulinpa joskus kaikuja Nortamostakin. Minulle syntyi Maria Mikkolasta eli kirjailija Maila Talviosta vaikutelma, että hän saattoi helposti "syleillä toiset kuoliaiksi", mutta välinpitämättömäksi hän tuskin ketään jätti.
Liekö blogisti huomannut, että SatO on julkaissut verkossa ansiokkaasti koko Satakunta-sarjansa vapaasti luettavaksi.
Osakunta on lisäksi Maila Talvion teosten oikeudenomistaja testamentin nojalla, ja joskus 80-luvun alkupuolella tulikin vielä käyttölupapyyntöjä ja pieniä palkkioita, vaikken osannut pitää Talviota kovinkaan kummoisena kirjailijana, mutta hänhän toimi kääntäjänäkin.
Satakunta XX -historiateoksessa on allekirjoittaneenkin vaatimaton persoona mainittu usein - kenties turhankin usein, ja jätän mahdollisen lukijan arvioitavaksi, ovat maininnat minulle kunniaksi.
On se melkoinen jaarittelija myös tämä blogisti Kemppinenkin!
VastaaPoista