F.E. Sillanpään ostaminen
WSOY:ltä Otavalle 30-luvun alussa oli harvinainen teko ja suuri riski. Heikki
Reenpää muisteli sitä eilen televisio-ohjelmassa antaessaan samalla nuoremmille
näytteen, miten puhutaan takeltelematta vivahteikasta ja sujuvaa kieltä, 94
vuoden iässä.
Sillanpää oli tuossa
vaiheessa joka suhteessa kehäraakki, lisäksi poliittisesti kiristyvässä
ilmapiirissä epäilyttävä ja juoppokin. ”Hurskas kurjuus” ei herättänyt kohinaa
mutta ei liioin myötätuntoa. Siinä kuvattiin vähälle jääneen maalaismiehen
kohtaloita ja teloitusta kansalaissodan keskellä. Myöhemmin hänen
mielenterveytensäkin meni mutta toisaalta Nobrel tuli ja ”Miehen tie” ja
”Silja, nuorena nukkunut” oli ilmestynyt. Nykymaailma on jossain määrin
unohtanut, että nämä kirjat ovat maineestaan huolimatta suurenmoisia.
Kustannusliikkeistä
puhuttaessa kaunokirjallisuutta korostetaan. Liikkeen omalta kannalta se on
outo osasto. Rahana laskien kaunokirjallisuuden merkitys on parhaassakin
tapauksessa vähäinen, mutta silti juuri se pitää yrityksen hengissä ja
säilyttää sen arvostuksen. Otava ei ole Mannerheimin ja Kekkosen julkaisijana
joutunut haeskelemaan nimekkäitä henkilöitä eri elimiinsä- On ollut
arkkipiispaa ja Jorma Ollilaa.
Rahaa yhtiölle tuovat
oppikirjat ja sitä toivat ennen suurteokset, etenkin tietosanakirjat. WSOY ja
Otava olivat kuitenkin ennen kaikkea lehdenkustantajia, ja kirjapainot
palvelivat kaikkia maksukykyisiä, ja palvelevat edelleen. Tälläkin hetkellä
esimerkiksi Suomen Kuvalehden ohella Tekniikan Maailma on Otavan omistama.
Otavassa saatettiin 1930-luvulla
aavistaa, että Joel Lehtonen on yhä sairaampi ja kohta loppu ja että Ilmari Kianto
oli jo julkaissut parhaat kirjansa kauan sitten ja keskittyisi moneksi
vuosikymmeneksi olemaan kustantajansa kiusa.
Sodanjälkeiset WSOY:n
Waltari ja Linna olivat poikkeustapauksia, joista on toisten turha ottaa
mallia, koska ei sellaista voi suunnitella. Linnan tapauksessa WSOY:n
perinteinen joustamattomuus oli tosin tehdä tepposet, mutta Yrjö ja etenkin
Lauri Jäntti saivat vanhan isänsä käsikirjoituksen taakse, vaikka ”kantavien
voimien” nostama meteli oli arvattavissa. Myös Waltarin uumoiltua eroottisuutta
moitittiin niiden arvojen kannalta, joita yhtiön olisi pitänyt edustaa. Ja jos
Otavalla oli suuret kuolovuodet 1960-luvun lopulla, WSOY:ssä puhkesi kohta
perään paha kriisi, ja omalla vuosituhannellamme nähtiin se surullinen ja
uskomaton kehitys, että koko yhtiön kävi kuin tatin talvella.
Otavan kanssa saman
henkinen Helsingin Sanomat olisi nähnyt 1950-luvulla kunnian kukkuloilla
mieluummin Jussi Talven ja evakkoromaanin julkaisseen Unto Seppäsen. Lehdellä
oli pitkään sangen heikkoja ja meluisia arvostelijoita, mutta poliittinen
merenmuutos valutti väen Uudesta Suomesta Hesariin, niin että pian lehteä
moitittiin kaikkivaltaisuudesta, eikä ehkä aivan aiheetta.
Linnan tapauksessa
populismi onneksi voitti, ja samoinhan kävi Gummeruksen Kalle Päätalolle
myöhemmin. Se on kiinnostavaa, että Pentti Haanpäästä ei koskaan tullut
menestystä. Hän siirtyi Otavalle talvisodan jälkeen romaanikilpailuissa ja sai
kustantajan ja kriitikkojen kaiken mahdollisen kannustuksen, mutta myynti on
ollut aina laimeaa. Ehkä lukijat käsittivät hänet juuri ohi menneen ajan
tulkiksi toisin kuin esimerkiksi Rintalan ja Meren, joiden maailma oli lukijalle
tässä ja nyt. Enää se ei ole. Mikä on kirjallisuuden suunta nyt, sitä en tiedä.
Päätöksenteon keskeinen
ongelma (Kahneman – Tversky) on valitsijoiden valtava kyky nähdä
valintatilanteessa sen, mitä he haluavat nähdä, ja ummistaa silmänsä muulta, joka
olisi kyllä näkyvissä. Ihmeellisellä tavalla näin käy silloinkin kun valinnan
ehdot voi kvantifioida ja mallintaa.
Kun kustantaja sanoi –
kuten Reenpää eilen – että ammattilainen aavistaa vähästä, että tästä teelmästä
voisi jotain tullakin, kysymyksessä on sanonta, jolla kustantajat pitävät
itseään reippaalla mielellä.
Edes merkittävistä
epäonnistumisista ei ole tilastoa eikä luetteloa.
Olen toistanut usein,
että minusta ei tullut koskaan mitään merkittävää kustannusalalla eikä kulttuuribisneksessä
muutenkaan, vaikka olisi ollut jopa kokemusta ja koulutusta. Sääli. Hyvä keino
vahtia rahojaan olisi ollut kysyä minulta ja tehdä sitten juuri päinvastoin.
Jos minulle olisi näytetty vaikkapa Kaurismäen käsikirjoitus tai jopa varhaisia
elokuvia (mahdollisesti ”Kalamarin unioni”) pois lukien, olisin heti
ilmoittanut suurieleisesti, että tavara on arvotonta eikä tule koskaan saamaan
suosiota.
Maailmalla toimii eri
aloilla ammattilaisia, joiden slanginimityus on ”scout”. He etsivät kykyjä ja
myyvät vihjeitä. Nähdäkseni heidän ammattitaitonsa on vaikeasti ilmaisten
lineaarinen interpolaatio. Kun jokin menestystarina on jo alkanut, he saattavat
tunnistaa sen, ja esittää arvion, että menestys jatkuukin. Kun joku M. Mitchell
kirjoittaa Tuulen viemästä, tarvitaan todellinen hupsu painamaan kirja ja
sitten vielä tekemään siitä ylipitkä elokuva.
Aihe oli muuten
poliittisestikin arka. Oli amerikkalaisia, jotka eivät nähneet etelävaltioiden
meininkiä varsinaisesti ihailtavana. Mutta kyllähän Villin lännen tarinatkin
keksivät vihoviimeiset raakit; todellisuuden kanssa niillä ei ollut tekemistä.
Ja kyllähän sekä dekkari että jännäri olivat alkujaan myllärin silmin pelkkää
akanaa.
Otsikossa vihjattu
kysymys, joka on aika raju esimerkiksi ammattilaisten palloilu-urheilussa, siis
niillä hinnoilla, sisältää ainakin osittaisen vastauksen.
Henkilön suoritustaso ei
ole varsinaisesti mitattavissa eikä uskottavasti arvioitavissa, jos se poikkeaa
selvästi tavanomaisesta.
Syy on se, lahjakkuus ja
ei-ennustettavuus on sama asia. Niistä käytetään näin erilaisia nimiä.
Romaanin kirjoittamisesta
jalkapalloon hurja lahjakkuus tarkoittaa huonoja edellytyksiä (L. Messin
pienikokoisuus) ja tarve tehdä asioita juuri tavalla, josta asiantuntijat
varoittavat.
Henkilö, joka istuu
kirjoittamaan vuoden merkittävimmän romaanin, ei koskaan onnistu siinä.
Merkittävä romaani syntyy vahingossa, yllätyksenä, ihmeenä tekijälle ja kauppiaalle.
Bifurkaatioiden eli haarautumiskohtien lukumäärä on niin suuri ja reitit
vastaavasti niin arvaamattomia, ettei oikeaa tietä ole olemassa ennen kuin se
on löydetty ja kuljettu.
Tuota "merkittävä romaani syntyy vahingossa, yllätyksenä ja ihmeenä..." en oikein allekirjoita.
VastaaPoistaKyllä niin Kivi, Linna kuin Waltarikin olivat hyvin tietoisia pääteoksiaan kirjoittaessaan, että nyt tulee hyvää ja merkittävää tekstiä...
Arvelen herra blogistin tarkoittaneen teoksen alkuhetkeä, siis se piste jolloin ei vielä ole mitään. Ja sitten yhtäkkiä on jotain, joka alkaa mielessä kasvaa ja se tiedostetaan. Alkaa arvelu että tässä ajatuksessa on jotain merkittävää, tietäis vaan mitä. Ja sitten sitä ryhdytään pohtimaan ja se alkaa keriä. Kun ajatus alkaa kirkastua, sitä voi ryhtyä suunnittelemaan. Luulisin ettei vielä siinäkään vaiheessa voi suunnitella tekevänsä maaimankirjallisuutta tai palkintoteosta.
PoistaArvelen, että se syntyhetki on hyvin samankaltainen kuin tieteenteossa, esim. matematiikassa ja fysiikassa. Siinä on mukana alitajuisia prosesseja ja väliin tiedostettuja pohdintoja. Kirjallisuudessa impulssina voi toimia jokin vaikutelma, keskustelu, tapahtuma, trauma jne. ja siitä alkaa jokin taustaprosessi. Se tuottaa parhaassa tapauksessa jotakin uutta ja ihmeellistä. Sitä kutsutaan luovuudeksi. Emme pysty sitä selittämään, näemme vain tulokset.
Olen suurella mieltymyksellä lukenut viime kuukausinä Mäkelän Muistan-sarjaa ("Otavan aika", "Vapaus") ja ymmärtänyt miten pieni ja samalla suuri hiekkalaatikko kirjallisuus oli ja on suomen kielellä. Erilaisten näkemyksien summasta; Kemppinen, Mäkelä, mitä näitä nyt on, on kiinnostavaa koota palapelejä. Ne olivat penskana jouluajan huvitusta. Kiitämme tehdystä elämäntyöstä.
VastaaPoistaMystinen kuva jouluista talviunta nukkuvasta Aleksanterinkadusta, sen verran ylhäältä, että ihmisiä ei näy, Sepät vain, ja sitten vielä nuo pikku mökit etualalla. Jouluvalotkin sopivasti vanhanaikaiset.
VastaaPoistaLukupiirissä olemme viime vuosina lukeneet paljon suomalaisia klassikkoja, Sillanpäätäkin, ja taas todenneet, että oli hänellä sana hallussaan ja elämäkin vähän kuin romaania. Hänen kerrotaan olleen hyvä kielenkäyttäjä suullisestikin, hurmanneen ihmisiä puheillaan.
Reenpäätä oli ilo kuulla, lauseet olivat edelleen hyvin formuloituja, mutta ei se kai ihan uusi haastattelu ollut? Oli tässäkin kirjoituksessa ilmaisuja, jotka ilahduttivat, "poliittista merenmutaa" tai "myllärin silmin akanaa". Hyvin alkaa vuosi. Reenpään ikäinen vanhin serkkuni toivotti pienessä joulukirjeessään: "Toivottavasti koet uutta ja voimistavaa." Se jo oli voimistavaa.
EG
Piti olla "merenmuutos", minun aivoni näköjään muuttivat sen banaalimmaksi.
PoistaEG
Odotin JK:n tätä päivitystä kuin kuuta nousevaa (nyt on jo reilussa puolessa, kuu).
VastaaPoistaHeikki Kukkonen Ilomantsista (94v) sanoi tv-1:ssa, itse asiasta kuultuna, maamme olevan 100, itsensä 94 ja "olen isänmaatani viisaampi".
Olen Kejosen yhtenä takapiruna ollut 1960-luvun lopulta 2000-luvun alkuun ja siksi jotain välillä kuullut.
Vastuu tosin pohjois-savolaisen Pekan kanssa oli aina kuulijalla, vaikka isoisäni olikin Kuopion poliisimestarina 1914-18 aikoihin. Äitini suku on Olavinlinnan saaristoista (Räikkä- eli Ruptuurisodan jälkeinen Kardisin rauha 1661).
Mutta tuosta jalkapallo-metaforasta. Tänä viikonloppuna pelataan taas varmaa ykköstä Anfieldilla. Liverpool on kakkosena liigassa ja yleisö laulaa Suomi-100-projektinkin nyt omimaa laulua:
You´ll never walk alone
Paula Lehtomäen Rovaniemellä eilen julistamana:
"YHDESSÄ"
Loistelias sininen hetki! Otanpa itsekin tuommoisen kuvan? Näinhän se menee...
VastaaPoistaHeikki Reenpään sadan vuoden muisti oli Vuoden Ohjelma.
Iloa alkaneelle vuodelle toivottaa Kunnaksen Ilkka
Olisi ollut hauskaa lukea myös arvoisan sivun pitäjän kommentteja Heikki Meriläisen tuotannosta. Pääteos lienee "Mooses ja hänen hevosensa" kertoo elävästi mitä elämää elettiin 1800-luvun lopulla. Muitakaan unohtamatta. Minusta hänen konstailematon tyylinsä on puhtaina kansan kirjailijan tuotosta.
VastaaPoistaSamoin virkaveljeksesi luettava Matti Hurme kertoo nasevasti minkälaisista oloista maamme ponnisti itsenäisyyteen. Saattaahan tosin olla ettei mainitut teokset ole olleet riittävän arvokkaita luettavaksi.
Professori taitaa olla enemmän pesäpallo- kuin jalkapallomiehiä... Meinaan, ettei ymmärrä futista, jossa pituus ei todellakaan ole mitenkään merkittävä seikka menestymisen kannalta. Messin lisäksi ihan huipulta voisi mainita Pelen ja Maradonan.
VastaaPoistaLoppujen lopuksi se erottava tekijä ei ole edes tekninen taituruuskaan: taitavin ei ole aina paras. Platini ei juuri kentällä kikkaillut, mutta oli aina oikeassa paikassa, ja joka kerta, kun hän sai pallon (eli alvariinsa), tuloksena oli vaarallinen tilanne.
Hmmm... ehkä elämässä ylipäätään pätee sama. Toiset pärjäävät ja toiset eivät, eikä sitä voi selittää millään mitattavilla tai muuten järkisyillä, ei edes onnella.