Museovirasto

Kuva: Mikkola, Ukselmakuru, 1928

Kehityksen kärjessä on ollut monta vuotta Kansalliskirjasto. Kahden kesken olen luvannut sen johtajalle Kai Ekholmille patsaan tai vähintään reliefin. Miten lupaukseni lunastan, sitä mietin öin ja päivin. Projektori olisi halpa vaihtoehto. Kirjaston johtajista on maalattu muotokuvat.

Olen syvästi vakuuttunut siitä, että koulutus ja kulttuuriperinne ovat parhaat mittarit ja lisäksi parhaat keinot kansakunnan menestyksen kannalta.

Siltä varalta että joku lukijoistani olisi äkkinäinen, kulttuurituote on mielestäni myös pihasta löytyvä jakoavain ja tietysti bitti sekä poikittain että pitkittäin.

Tuo vitsailu biteistä on tarkoitettu peittämään asian monimutkaisuutta. Teen noin jatkuvasti. Jos kirjoitan, että joku käyttäytyy kuin kusiaisia housuissa, asiaa ei paranna entomologinen katsaus siloviholaiseen (Myrmica rubra), joka usein erheellisesti sekoitetaan keltiäiseen, vaikka sitä osuvasti nimitelläänkin juuri kusiaiseksi.

Sen sijaan pohdiskelisin mielelläni laajastikin, miksi hyönteiset lähentelevät informaatioteknologiaa. Bugi ei koodin tai sovelluksen virhe on suomeksi koppakuoriainen tai jotain muuta, muistikampoja nimitettiin ainakin ennen satiaisiksi, vaikka en ole nähnyt koskaan niitä häpykarvoitukseen tarttuneina, ja bitit puolestaan tuovat mieleen hyvin pienet ötökät, joita joskus vilahtelee kovilla alustoilla. Se ei taida pitää paikkaansa, että näitä tuholaisia levittäisi hiiri. Ainakin minun hiireni on vain likainen ja välillä pölyinen ja syökin vain paristoja.

Bitti on puheessa ykkönen tai nolla, käytännössä kyllä tai ei, tallenteissa tyypillisesti magneetin plus- tai miinuspää. Monimutkaisuus on aineen rakenteessa. Esimerkiksi metalleissa kysymys on magneettikentissä, jotka koostuvat kiteistä ja ne taas voivat tietyissä olosuhteissa vaihtaa napaisuutta tai esimerkiksi heikentyä.

Ajatus kansakunnan menestyksestä on hyvin maalainen. On myös taloudellisesti tehokkaampaa halkaista molekyylejä kuin koivuhalkoja. Ensin mainittu eli molekyylien syöttäminen toisilleen voi tuottaa esimerkiksi lääkkeitä tai ravintoaineita, joiden turvin pysytään hengissä; klapit ovat hyviä, jos omistaa uunin, mutta ilo niistä on suhteellisen lyhytaikainen eikä hinta huimaa päätä, paitsi huoltoasemalla.

Ja ennen kuin palaan asiaan, tiedättekö mistä näette parhaat tietokoneet? Ikkunasta tai raitiovaunusta. Lehti tai neulanen on hämmästyttävä tehdas, joka tuottaa omaan ja kaverin tarpeisiin kaikkea hyödyllistä, kuten sokereita, käyttämällä valon (fotonien) yhteispeliä elektronien kanssa, vetämällä sisäänsä aineita ja kaasuja ja luovuttamalla toisia. Yksi niiden tuottamista jäteaineista on happi.

Palaan asiaan. Museoviraston kaikelle verkkoyleisölle avaamat sivuston, osa verkkopaikkaa Finna (finna.fi), on hurja saavutus.

Kun käsillä on se eilenkin mainittu antologia, siis sen kuvien silaus ja sijoittelu, suunnittelin sydänhalvausta löydettyäni suoraan verkosta juuri ne valokuvat, jollaisia olin havainnut tarvittavan. Siellä on ihmisiä pohjoisen maisemassa, esimerkiksi Rovaniemen markkinat 1920 ja 1935 ja 1955 ja hyvät kuvat Kolttakönkäästä ja Jäniskoskesta. Siellä on vaikka mitä.

Käyttäjän tulee ymmärtää, että sivusto on osittain luettelo. Kaikki valokuvat eivät ole käytettävissä. Niistä on näkyvissä vain vähäpätöinen esikatselukuva. Joissakin kuvissa on suuri ja rumentava copyright-merkki, joka tarkoittaa, että on lähetettävä sähköpostia ja pyydettävä oikeuksia. Se ei välttämättä tarkoita, että kuvasta olisi maksettava.

Mitä Kansan arkisto on tehnyt, sitä en tiedä. Kauhavalta ei ole kunnanvaltuuston kuvaa, vaan kommunistipuolue miettimässä politiikkaa edustajiensa kautta. Nuorisoseurantalon sijasta on työväentalon kuva.

Kansallisen sankarin asemaan on nostettava valokuvaaja Matti Poutvaara kaikkien tuntemien klassikkojen (Paulaharju, Pälsi) rinnalle. Lapin kuvia häneltä on paljon. Tyyli on omaa aikakauttaan, hiukan asetellun oloista, tasapainoista. Kamera on hyvin luultavasti ollut Hasselblad. Otso Pietinen julkaisi samoihin aikoihin opaskirjasia vähän kaikesta ja olen muistavinani, että hänen työasuunsa kuului Rolleiflex.

Ehkä Yrjö A. Jäntti oli katkeroitunut valokuvaaja, koska hän elätti koko joukkoa tuon alan ammattilaisia. Ehkä myös yleisö oli helpompaa. Valokuvakirjoja siis ilmestyi ja ne menivät kaupaksi.

Olen erittäinkin hyvin selvillä, että Suomessa on näiden ja SA-valokuvien lisäksi hyvin merkittäviä kokoelmia, joita on jäsennetty ja järjestetty vuosia jopa käsityönä. Ainakin Heden ja luullakseni Kalle Kultalan kuvat ovat tallessa. Puhe on suureksi osaksi lehtikuvista.

Siinä olisi miettimistä juhlavuodeksi. Vanhat lehtikuvaajat osasivat.

Suomen kuuluisin uutiskuva on ”Kyösti Kallion viimeiset askeleet Helsingin rautatieasemalla”. Kuvasta tehtiin postimerkki. Se on se tapaus, kun Talvisodan väsyttämä, juuri eronnut presidentti sai sydänhalvauksen asemalla ja kaatui Mannerheimin ja kenraalien käsiin.

Neljäs valtiomahti – media – oli paikalla, ja tapauksesta tuli kansallinen ikoni.

Perässä kuuluisien kuvien luettelossa tulevat sitten Paavo Nurmi, Hannes Kolehmainen ja niin edelleen.

Mutta Museoviraston kokoelmassa on runsaasti myös piirroksia, ja jotkut niistä ovat hyvin vanhoja ja eräät hyvin mielenkiintoisia.

Ettei tämä kirjoitus olisi pelkkää ylistelyä, ehdotan kunnioittavasti, että kirjastojen ja museoiden tunnuseläimeksi otettaisiin sananjalka. On se niin kaunis kasvi ja kaunis nimi.

Ja kuva on sanan jalka.

Huonompi parempi

Sain neuvon hankkia Markku Eskelisen kirjan ”Raukoilla rajoilla” (Siltala Publishing 2017). Niinpä tässä on hyvä tilaisuus tsekata, lukevatko Touko ja Aleksi ja tiedottaja Reetta Ravi blogia, jossa kehutaan heidän kirjojaan myötäänsä.

Saisin sen mielelläni, postipakettina.

Oma kustantajani ei lue mitään kirjoittamaani. Se on oikein. Hänen isävainajansa ei lukenut edes itse kirjoittamaansa. Anhava luki mutta lopetti jossain vaiheessa, ja sen huomaa.

Eskelisen kirjassa näyttää kirjallisuuden professori J. Nummen kielteisen arvion mukaan olevan edelleen voimassa perinne, jota luonnehtisin jyrkipellismillä ”niin päinvastoin kuin kukaan”.

Markku Eskelisen mielestä merkittävin nykykirjailija on Markku Eskelinen. – Tuo on hyvä lähtökohta. Minulle merkittävin suomalainen nykykirjailija on Juha Hurme.

Lukija huomannee, että painotan ”kirjailijaa” esseen suuntaan, koska luen kirjallisuutta koskevat kirjoitukset mielikuvituksen tuotteisiin. Tämä koskee myös ryppyotsaisinta ”kirjallisuustiedettä”.

Perinteisen romaanin alalla ykkönen on Ilkka Remes. Jos hän olisi hiukan parempi kirjoittaja, hänen kirjansa olisivat huonompia. Sääli ettei hän esimerkiksi osaa kirjoittaa repliikkejä.

Suomalaiseen taiteeseen kuuluu tietty yksitotisuus. Musiikki on poikkeus, mutta ainakin kirjailijamme ovat juuri sellaisia kuin sivistynet pietarilaiset pelkäävät, harjastukkaisia luimistelijoita, joista ei hevin irtoa järjen sanaa. Yksitotisuus peittää yksinkertaisuutta.

Päätin heti ruveta kannattamaan Jussi Halla-ahoa, kun käsitin arvanneeni oikein. Nuo sauna-ahot ja vastaavat ovat Markista eli Pohjanmaan järvikunnista, ja Halla-ahot Alajärven Hoiskosta. En tiedä kuljetuskeinosta, mutta euroedustajan vanhemmat olivat hivuttautuneet Tampereelle ennen hänen syntymäänsä. Maahanmuttajia siis.

Se ei paljon auta. Taannoin kiusasin yhtä Latvalaa sanomalla, että teidän suvusta istui ennen puolet Vimpelissä kioskilla sekoittamassa suuvettä pilsneriin, ja puhuteltu myönsi tämän todeksi. Hoiskolaisia ei päästetty edes kioskille, ja se näkyy heidän ilmeistään edelleen. Seuraava tienristeys suuren maailman suuntaan taitaakin olla Möksy.

Alajärveltä Soinin (sic!) suuntaan matkustettaessa on sellaisiakin kyliä kuin Halla ja Nälkä. Alajärven Ankkurit, Soinin Sisu ja Kyyjärven Kyky.

Mutta itse siis luen mieluummin huonoja kirjoja kuin hyviä. Raamattu on huono kirja. Sen alkuosa on jotenkin niin sekava, että en saa millään selvää, kuka on päähenkilö, ja mitä nämä kuninkaat ja tuomarit itse asiassa hääräävät.

Sitten taas Matteuksen evankeliumi on puhtaasti kertomakirjallisuutena parasta, mitä maailmassa on koskaan kirjoitettu. Homeros kirjoitti runoa ja Platon vuoropuheluja, jotka sopisivat kansakouluille, jos kansakouluja olisi vielä. Järkyttävät kertomus, joka koskettaa ja on pakottava kuin mannerjää, löytyy siis Uudesta testamentista. Älkääkä erehtykö siihen Johannekseen. Ja Paavali puolestaan kirjoitteli niitä näitä. Roomalaiskirjeen olen lukenut myös alkukielellä. Kovaa kamaa, mutta vaikea. Galatalaiskirje menee överiin.

Koska viittaan kahteenkin puskajeesukseen, on mainittava kolmaskin, Erno Paasilinna. Joitakin päiviä sitten luin hänen selvityksensä Lapin sodasta ja haukoin henkeä siitä, miten väärin faktatkin voivat mennä. Koko sotatoimi huipentui Petsamon-Kirkkoniemen taisteluun ja siihen sinänsä oikeaan ajatukseen, että sotilaallisesti Ruija ja Muurmanni on Euroopan lukko.

Sotien jälkeen siellä on ollut maailman suurin sotilassatama ja maailman pelottavin ydinasekertymä. Puna-armeija yritti eliminoida saksalaiset, joille oli järkevää polttaa Lappi. Saksa voitti. Koko se valtava armeija perääntyi Trondheimiin asti ja antautui amerikkalaisille. Upseeristosta tuli aikanaan perustetun Naton runko. Jopa Lothar Rendulic, taustaltaan lakitieteen tohtori, ahkeroi etevänä sotilaskirjoittajana kuolemaansa 1971 asti, vaikka oli saanut tuomion ja istunutkin sitä muutaman vuoden kansanmurhasta – Jugoslaviassa.

Kirjailijan ei tarvitse olla oikeassa. Kirjailija on sotilas. Hänen tehtävänsä on voittaa vastustaja ainakin tekemällä se toimintakyvyttömäksi. Ellei muu auta, hänen on kyettävä vetäytymään taistelukykyisenä sanajoukkoineen uusiin asemiin.

Runous on vähän eri asia kuin kirjallisuus. Runoilija toimii kuin kapellimestari, selin yleisöönsä. Kapellimestarin on nähtävä musiikki, ei kuulijat. Runoilija kirjoittaa sanojen takaa.

Sanottuani tämän Lapista, Lapin tuhosta ja huonosta kirjallisuudesta sain päähäni, että luenpa nyt ne Jari Tervon Paksut kirjat.

Ajatus tehostetusta todellisuudesta romaanin aineksena jotenkin iljetti, kunnes Remes osoitti, että Nato ohjuksineen kaikkineen Suomessa 2018 on kiinnostava ajatus.

Muuten toivoisin, että Tervo siirtyisi nyt Europarlamenttiin, jossa hän olisi varmasti sensaatio, ja Halla-aho ottaisi Tervon jättämän paikan Uutisvuodossa.

Ohrana. Troikka. Myyrä. Koljatti.

Itse asiassa Tervo ei kuulunut tähän kirjoitukseen. Hän on itse asiassa hyvä kirjoittaja, vaikka saattaa välillä itse unohtaa sen.

Tervo ja hänen jälkeensä toinen lappilainen, Rosa Liksom, ottivat käyttöön Heikki Reenpään oivalluksen. Kirjailijan tärkein teos on kirjailija itse. Se ei ole tärkein asia, miten hän kirjoittaa, vaan minkä näköinen hän on.

Saa sanoa

Aivan totta.

Lappi-antologian toimittaminen on ollut opettavaista. Miten monella eri tavalla asioita voidaan lähestyä.

Paulaharju ymmärsi.

Itse en ymmärrä Erno Paasilinnan yksipuolista kertomusta Paulaharjun elämästä. Ikään kuin siinä olisi jotain ihmettelemistä, että tämä kirjoittaja oli oivaltanut saman kuin pari muuta suuruutta ja panosti todella paljon saadakseen asian esiin.

”Sompion” alussa on Luirojoki, yksi Kemijoen lähteistä.

Paulaharju kuvaa paremmin kuin biologit, miten joki jaksaa luikertaa mahdottomien soiden keskellä seutua jossa ei paljon kasva eikä moni menesty.

Hän toisin sanoen kuvaa Lapin suurimman merkityksen. Se on seisovien ja virtaavien vesien puskuri. Sellaisena se on ilmaston luoja.

Tunturimaa – Saariselkä – on muhkea, mutta todellinen suojelun kohde on tuhottu. Se olisi ollut Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden alle hukutettu alue.

En löytänyt antologiaani minkäänlaista kuvausta Nuorttijärven, Tuloman ja puolen Petsamon tuhoista. Siellä muuten on myrkky maassa, meidän puolellamme enimmäkseen ilmassa. Muutaman suomalaisen tutkijajoukon uudet valokuvat Hiipinän seudulta ovat niin karmeaa katsottavaa, ettei sellaista halua laittaa kirjaan.

Seisova vesi on hyönteisten koti. Hyönteisten ylenpalttisuus on lintujen ja kalojen olemassaolon ehto.  Ehkä tekeillä on tiedon keruu pieneliöistä. Putkilokasvit tiedämme ahkerien kasvitieteilijöiden ansiosta, ja jopa sienet ja levät ovat päässeet kauan sitten mikroskoopin alle. Miten metsä toimii, sitä on alettu ymmärtää vasta taannoin. Paljaalle silmälle näkyvän ympärillä viihtyvistä, aineen ja energian kierrätykseen osallistuvista sienistä näkyvät vain jotkut.

Minulla ei ole tuon alan koulutusta. Siksi tietoni voivat olla hyvin hennot ja niissä on varmasti aukkoja. Tietojen yhdistely on työlästä. Ensin hämmentyi ja sitten katosi fysiikan ja kemian välinen raja. Nyt myös elollisen ja elottoman ero on kaikkea muuta kuin selvä. Multa on eloperäistä, savi enimmäkseen mineraaleja mutta jopa syväkairatussa kalliossa on pieninä kuplina ilmaa ja vettäkin.

Ajatus Lapista jääkauden muotoilemana maisemana on hiukan virheellinen. Kuuluisat kurut esimerkiksi ovat muodostuneet ammoisina aikoina.

Kuvassa on isäni Pyhä-Nattasen laella vuonna 1947. Paikka on outo ja tunnelma erikoinen. Tuohon aikaan ja vielä silloin kun itse kävin siellä, etelän suuntaan aukesivat ne suuret suot. Kivilaji on hiukan erikoista ja tämänhetkiseen muotoonsa sen on veistänyt eroosio.

Uusimmissa dokumenteissa, myös näissä Ylen ajamissa, joissa on voitu käyttää pienoishelikopteria, on sävyjä paikan todellisesta tunnelmasta. Siellä ei oikein tiedä, onko ympärillä muinainen Troija tai muu tuhansia vuosia sitten hävitetty kaupunki. Luonnon muuraama se kuitenkin on. Sijainnin vuoksi nämä tunturit erottuvat juhlavasti ympäristöstään.

Hiukan paremmin tuntemaltani alalta olen käynyt läpi Puukko-kirjani uutta ja parannettua painosta varten museoituja ajatuksia. Kaikkialta löytyy tieto, että puukko on jotain perin suomalaista, omakuvamme symboli joka sopisi vaikka vaakunaan, joka tapauksessa paremmin kuin siinä leijonan heristelemä miekka.

Puukko on yleistyökalu puun käsittelyyn, sanotaan. Sanoisin toisin. Se on välttämätön väline metsästäjälle ja aivan yhtä korvaamaton kalastajalle. Puutyöt, vitsakset ja erilaiset kotitarvetyöt ovat sivuseikka.

Vaikka olisi hiihdetty hiiden hirvi, ensin siitä on laskettava veri ja toiseksi se on suolistettava. Sitten seuraa paloittelu sellaiseksi, että ruuaksi arvokkaat osa saa kotiin sieltä kaukaa – hiidestä.

Kalan kunto on sama. Bakteerit riehaantuvat heti. Avaamatonta kalaa ei pysty säilyttämään. Vaikka tulet olisi tehty valmiiksi, kyllä kalan vatsa on viillettävä ja lajista riippuen suomuksillekin voisi tehdä jotain.

Silmämääräisesti on haettu hienoja puukon muotoja. Pohjalaispuukot ovat saaneet nyt kehutun asunsa 1800-luvun puolivälin paikkeilla – mutta puukkoa käytettiin ja tarvittiin pronssikaudella ja sitä ennen puukon virkaa toimittivat teräville särmille isketyt tai kärsivällisesti hiotut kivet.

Lapin leuku, jollaisia saa vielä kaupoista, kertoo muodollaan tarkoituksensa. Se on ollut erikoisen hyvä nylkemiseen. Se on peräisin kansalta, joka osasi ottaa peurasta ja sitten porosta talteen kaiken käyttökelpoisen.

Ison eläimen nylkeminen ei ole helppoa eikä vaivatonta. Jos ajattelee vielä parkitsemista eli vuodan säilyttämistä, alkaa ehkä ymmärtää, että eivät ne koristeet tule tyhjästä.

Kummitädilläni oli olohuoneessa karhuntalja. Hänen miehensä, joka oli lähtöisin Laatokan Karjasta, oli taitava metsämies vielä Pohjanmaalla, jossa tyypillisesti yritettiin tavoittaa paistiksi koppeloita tai teeriä.

En ehkä muistaisi mitään metsästäjistä ilman tämän sukulaisen tarinoita. Korkeintaan tietäisin, että kunnanlääkäreillä ja joskus poliiseilla oli ajokoiria ja jäniksiä oli tapana jahdata.

Jänisjahti lienee jäänyt täysin muodista? On tässä ympärillä erikoisuuksiakin, mutta taitavat lintumiehet ja heidän ihmeelliset rotukoiransa tuntuvat jotenkin ulkomaalaisilta.

Vain hirvijahti on suuren kannan takia suosiossa, ja ystävät ja sukulaiset tuovat silloin tällöin herkullisia paistin aineksia. Sen olen kuullut, että hirvimetsällä tehdään tärkeitä liiketoimia, eikä se ole vuorineuvos eikä mikään, joka ei liikut niissä porukoissa. – Mutta tämä pikku lastuna puukosta, ajateltuna toisin kuin Pälsi, Vilkuna ja ne kaikki muut.

Oikeastaan

Oikeastaan teen neljää eri työtä ja sitten näitä verkkokirjoituksia. Isäni on kuollut. Jos hän ei olisi kuollut, hän sanoisi, että kuin entinen renki, joka rupesi levätessään kiviä vääntämään. Hyväkin sanoja. Panin roskiin jokunen päivä sitten hänen laatimansa verovalituksen (perustevalitus) vuodelta 1971. Se oli hyväksytty. En ihmettele. Oli hyvin tehty ja kaikki kupongit liitteinä.

Eilen kävin tapaamassa uutta nelivetoista Teslaa, jossa on autopilotti (kuva). Ei tunnu tyhmältä tavata vanhoja oppilaitaan, jotka ovat menestyneet maailmassa rehellisin keinoin. Oppilas oli edelleen analyyttinen ja sanoi, ettei tuo auto ole läheskään valmis eikä sen hankkimisessa järkeäkään ole, mutta kun hän on tällaisten perään, niin miksikä ei. Sen kivitalon, jonka autokatoksessa kuvassa ollaan, hän oli ostanut jo aikaisemmin.

Sain tärkeän vastauksen. Olen miettinyt, mitä tohtoritason koulutus todella vaikuttaa asianomaisen elämään ja uraan. Oppilaani kertoi. Suunnilleen sitä olin arvellutkin. Firmaa tyhjästä luodessa hyvä tuote on tietenkin se tärkeä, mutta sattuma määrää, löytääkö sellaisen. Sitten tulee vaikea vaihe. Jos tuote todella on hyvä, joku varastaa sen. Suojaaminen on hyvin mutkikas asia. Enimmäkseen tarjolla olevat keinot, kuten patentointi ja tekijänoikeus, ovat täsmälleen vääriä.

Silloin tarvitaan hyvää asiantuntemusta aihepiiristä jonka slanginimi on ”technology transfer” eli teknologiaan kohdistuvien oikeuksien siirtäminen eli hyvin epämääräisesti suomeksi ”lisensointi”.

Kaikkein tärkeintä on muotoilla oma tuote sellaiseksi, että isot ja ilkeät teknologiafirmat eivät viitsi ruveta purkamaan ja jäljentämään sitä, koska ostaminen on yksinkertaisempaa ja tulee halvemmaksi.

Kerroin jo aikaisemmin, että Ilkka Remeksen Ylen Suomi 100 -listalla oleva kirja on tuon huomionosoituksen arvoinen. Edellinen kirja alkaa tilanteesta, jossa Putin on eronnut – erotettu – ja naapurissa pannaan oikeasti isot pyörät pyörimään. Jälleen kyberiskut on kuviteltu kiinnostavasti.

Asia onkin niin päin, että ensin kirjailijat kehittivät kuvitelma-lajityypin, jonka suuret nimet olivat Verne ja Wells. Sitten todellisuus tuli perässä. Historiatieteessä kontrafaktuaalisuus on esillä, mutta vain kohdittain.

Olen paljonkin pyöritellyt mielessäni, miten KGB:n (silloisen NKVD:n) agentti Urho Kekkonen onnistui paremmin vuonna 1938 ja talvisota päättyi oikeudenmukaisesti.

Näitä teemoja – reaalisosialistinen Suomen Neuvostotasavalta on muutama kirjailija käsitellyt, mutta eivät ne ole herättäneet mielenkiintoa. Vaihtoehtoinen menneisyys on yhtä epäsuosittu aihe kuin kuvitelma tulevaisuudesta.

Joku lapsi on jättänyt pöydällemme Tähtien sodan uusimman jakson. Muistan hyvin, kun näin toistaiseksi ainoan jakson vanhasta alkuperäisestä. Ehkä sen nimi oli Jedin paluu. Luulin että kysymys oli naapurimme koirasta, jonka nimi oli Jedi, mutta näin ei ollut.

Olin aivan lumoutunut. Päätin katsella loputkin osat välittömästi. Siitä on nyt 20 vuotta ja päätös on edelleen voimassa.

Jokainen lapsi on ainakin omalla tavallaan nero, kunnes keskustapuolue-sosialidemokraatit tarttuvat häneen ja istuttavat koulun penkille. Siitä alkaa auttamaton tyhmentyminen. Tuloksena on hyvin usein kunnon kansalainen eli sellainen, joka uskoo mitä vain ja on yllytettävissä vaikka minkälaisiin mielettömyyksiin.

Tulevaisuutta tutkiaksemme, mahtaako muilla olla sama tunne, että luvatut kunnallisvaalit nyt keväällä eivät jaksa kiinnostaa edes sen vertaa, että vähän vilkaisisi. Oma reaktioni on outo, koska meillä on lusikka sopassa tai soppaa lusikassa – kunta on ainakin tekevinään asemakaavaa, joka koskisi myös meitä. Erään luonnoksen mukaan kaksisuuntainen katu vedettäisiin olohuoneeni läpi, tai ainakin melkein. Kuntalaisille jaetun kartan mukaan katu olisi samaa tyyppiä kuin ’”Viulunsoittaja katolla” -musikaalin päähenkilön portaat, jotka eivät johtaisi mihinkään. Hänhän haaveili kolmet portaat, yhdet ylöspäin ja toiset alaspäin.

Arvattavasti tekstin kirjoittaja oli selvillä Max Escherin harrastamista piirustuksista, joissa esitetään juuri tuollaisia rappuja ja myös minulle ajatuksena mieluisia puroja, jotka juoksevat ylämäkeen.

Silti ei kiinnosta.

Tuntevatkohan kaikki vitsin, johon Trumpia ja Putinia esteellisyysepäiyjen vuoksi paljon merkittävämpi ja ajankohtaisempi pääministerille Sipilä viittasi: pitäkää tunkkinne.

Otaniemessä olisi sanottu ”haistakaa nyt huilu, koko torvisoittokunta – esikunta ensin ja sitten muut…” ja vielä laulettu päälle ja soitettu kuorma-auton lavalta uudempaa ranskalaista torvimusiikkia.

”Pitäkää tunkkinne” tuo minun mieleeni vitsin Sipilän näköisestä ja kokoisesta miehestä, joka kotona Kempeleellä olisi tarvinnut tunkkia vaihtaakseen autoonsa renkaan, ja sellainen olisi ollut naapurilla, kun taas oma tunkrahvi oli peruuttamattomasti kateissa, ja kun rengas oli ilmaton, uuttakaan ostamaan ei päässyt.

Tunnollisena ja kunnollisena ihmisenä hän mietti asiaa aikansa ja kysyi myös vaimonsa ja anoppinsa mielipidettä. Ehkä naapuri olisi lainannut tunkkia, mutta toisaalta oli mahdollista, että pirullisuuden henki olisi tehnyt tehtävänsä, ja naapuri olisikin kieltäytynyt. Sitäkään vaihtoehtoa ei voinut sulkea pois, että naapuri olisi vielä nauranut paskaisesti päälle.

Mietittyään päänsä pyörälle henkilömme pörhistyi, pisti kengät jalkaansa ja käveli määrätietoisesti ulos ja naapuriin soittamaan ovikelloa. Avattaessa hän paukautti pyyntöjä ja kysymyksiä esittämättä:” Pitäkää tunkkinne”, ja poistui paikalta, omissa silmissään voittajana.

Kyllä jämpti on niin.

Kuuntelu

Muutaman vuoden kuluttua median asiantuntijat jakavat aikakautemme kahtia, Obaman aikaan ja Trumpin aikaan.  Kysymys ei ole heidän puheittensa sisällöstä eikä heidän toiminnastaan politiikassa. Aikakausi vain vaihtui.
 

Yritän selittää. Tehkää koe. Pitäkää kelloa silmällä ja katsokaa Aamu-TV:tä. Se on ammattitaitoisesti tehty ohjelma, mutta ei menesty enää kilpailussa. Uutiset ovat siirtyneet muualle. Some sisältää meilläkin puolet uutissisällöistä, siis siitä ajankohtaisesta tiedosta, jota ihmiset katsovat ja kuuntelevat.
 

Yle on pääuutislähetyksen ulkopuolella jo antanut periksi somen säännölle. Asiaa saa siellä kerralla läpi korkeintaan 2 minuuttia. Sen jälkeen asiakkaat vaihtavat nettisivua tai siirtyvät itse kirjoittamaan.

Yle käyttää spiikkiä ”aikamme loppuukin”. Useimmiten se tulee hetkellä, jolloin haastateltava on sanomaisillaan jotain. Ensimmäiset minuutti ja 30 sekuntia käytetään toimittajan naureskeluun ja selitykseen, mitä mielenkiintoista ja mahdollisesti asiaan liittyvää tuolla lämpiön puolella tuli jo esiin.

IT-nousun alkuvaiheessa oli käytössä termi ”hissipuhe”, elevator talk. Olen ollut kerran itse pyytämässä Jorma Ollilalta jotain pikkusummaa. Ei se ollut kuin muutama miljoona. Onnistuimme. Poistuimme. Perustimme korkeakoululle tutkimuslaitoksen.

Hissipuhe tarkoittaa, että sinulla on 30 sekuntia aikaa esittää asiasi ja sen perustelut. Ellet onnistu, olet mennyttä ja voit alkaa katsella uusia töitä.

Tämän takia muuten kanslerit, rehtorit ja suuri osa professoreista on köyhiä. Heissä istuu vanha yliopistoperinne niin kuin paska peukalossa. Vaikka heiltä kysyisi, paljonko kello on, vastaus kestää 45 minuuttia. Se kestää aina 45 minuuttia asiasta riippumatta. Sitten on luentotauko, 15 minuuttia.

Tuokin käytäntö on mennyt. Silloin ennen perustelut merkitsivät paljon. Puhuteltu ajatteli tyypillisesti: mitä tämä hanke merkitsee minulle (meille). Mitä myönteistä siitä voisi seurata? Puhuteltu saattoi vakuuttua. Oli ihmisiä, jotka saattoivat jopa muuttaa mielensä. Sellaisia ei kyllä ollut paljon.

Keinoja on kyllä. Sopimuksen solmiminen Kalifornian yliopiston eli tässä tapauksessa Berkeleyn kanssa kohahdutti. Kukaan muu ei ollut onnistunut vastaavassa. Me olimme kysyneet, voimmeko tuoda avustavan lakimiehen mukanamme. Tiesimme että ehdotuksemme oli todellisuudessa hylätty ennen neuvottelun alkamista. Vähänpä Berkeleyn merkkihenkilöt yllättyivät nähdessämme että lainopillinen neuvonantajamme oli sama henkilö, jolle he olivat aikoneet soittaa siinä tilanteessa, etteivät pääsisi meistä kunnialla eroon.

Richard oli niin hurja kyky, että jopa kuvernööri Brown oli minuuttikaupalla hiljaa, kun hän puhui. Muut paikalla olleet todistivat, ettei sellaista yleensä koskaan tapahtunut. Kuvernööristä tuli mieleen kalifornialaistapoja esitellyt kirja, jolla oli hyvä nimi. ”Hello, she lied”, hei, hän valehteli.

Enää ei ajatella. Lauseet ovat ilotulitusraketteja. Taivaalle syntyy kuvioita, jotka katoavat kohta jälkiä jättämättä. Kenenkään ei tule mieleen ajatella, miksi raketteja ammuttiin, mitä se maksoi ja kuka sen maksaa.

Ehkä Meksikon muuri olisi käytännön esimerkki. Halla-ahon eilinen virallinen kysymys, miksi sellaisia tahoja ei rangaista, joka pelastavat ihmisiä hukkumasta Välimereen, on samanlainen esimerkki.

Noin taitavat ihmiset eivät revittelisi näitä lauseita, elleivät tietäisi, että niillä on tehoa. Halla-ahoa ei vähääkään haittaisi, jos rakentaisin Photoshopilla tähän kuvan hukkuneesta dosentista hiekkarannalla aaltojen keinuteltavana.

Panitteko merkille, että Trump sanoi olevansa ”sanansaattaja”, messenger. Sanansaattaja eli viestintuoja on kreikaksi ”angelos”, siis enkeli. Euroopassa tuskin kukaan huomasi tätä hienoa elettä maan takapajuisimpia hurmosherätyksen harrastajia kohtaan. Billy Grahamista alkaen (ja jo kauan ennen) he ovat olleet sanansaattajia. He ovat tuoneet hyvää sanomaa. He ovat olleet hyvä sanoma.

Obama puhui asioita. Trump puhuu sanoja. Trump voitti. Hänen pitämänsä puheet näyttävät kestävän jopa kauan. Lehdet julkaisevat niistä otteita ja pätkiä niistä tulee televisiosta. Vaikutelma on sama kuin kuuntelisi jalkapallokatsomoa. Jotain heitellään – ehkä palloa – ja yleisö ulvoo ihastuksesta.

Olin minäkin kerran palloilukilpailussa. Yli viidenkymmenen tuhannen ihmisen yksimielinen läsnäolo Los Angelesin Dodgers’ Stadiumilla oli melkein yhtä mieleen painuva kokemus kuin ystävämme, entisen taksinkuljettajan liikennöinti, kun tilaisuus päättyi ja 50 000 8 – 12 -sylinteristä moottoria käynnistyi samalla hetkellä. Poliisi oli nielaista pillinsä.

Tämä kirjoitus ei ole Trumpia vastaan. Sellaista olen harjoittanut ja aion harjoittaa, mutta tänään yritän kuvailla sisällyksettömän puheen ongelmaa.

Trump ei ole keksinyt tuota keinoa eikä kysymys ole sosiaalisen median taidokkaasta käyttämisestä, kuten asiantuntijat väittävät.

Tunnemme puheen puheen vuoksi seremonioista, esimerkiksi hautajaisista. Ne harvat teistä, jotka käytte kirkossa, olette kenties panneet merkille, että saarnassaan papit pakkaavat olemaan syntiä vastaan. Muuta saarnoista ei sitten muistakaan.

Seremonian puhe on muoto, aivan kuin mullan sirottamine arkulle tai kukkien kylväminen morsiusparin yhteen liitetyille käsille.

Trump on lopottaja. Tuo sana on jo kadonnut kielestämme. Mistelisin että Teuvo Pakkala käytti sitä lapsinovellissaan. Novelli oli traaginen. Lopottaja on lapsi, joka osoittaa yllättävän hyvää lukutaitoa eli lukee nopeasti ja sujuvasti ääneen mitä tahansa, mutta tavalla, josta huomaa heti, ettei hän ajattele eikä ymmärrä mitään lukemastaan.

Trump käyttää aina kikkelin peittävää eli liian pitkää kravattia ja joka kerta millilleen samoja eleitä ja ilmeitä. Se on diagnostisesti hiukan huolestuttavaa.

Huvittavaa

Anonyymeissä eli nimettöminä esitetyissä blogin kommenteissa on vielä yksi hyvä puoli. Ei tarvitse nolata ketään nimeltä mainiten. Toisin sanoen silloin kun vaikuttaa tarpeelliselta mennä polemiikkiin ja naulata kielestään kiinni lankkuaitaan esimerkiksi joku, joka ylistelee moraalista värisokeuttaan, se on sitten tarkoituskin.

Tänään eräs sanoi jotain siihen suuntaan, että jos olisin vaivautunut lukemaan erään kirjan ajasta juuri ennen itsenäisyyttä, olisi kaiketi valaistunut kaiketi suurestikin.

Jos kommentoija olisi kokeillut googlata ”mommila+kemppinen”, hän olisi voinut aavistaa, että juuri tuon kirjan perusteella olen kirjoittanut elokuvakäsikirjoituksen, josta sitten tehtiin keskinkertaista heikompi elokuva.

Kommentoijan mainitsema Hurme tukeutui 1937 ilmestyneessä sinikantisessa kirjassaan kruununvoudin suorittamaan rikostutkintaan, joka tietenkin jäi tyhjän päälle kansalaissodan alettua.

En tyytynyt Hurmeen kirjaan, vaan luin myös alkuperäiset pöytäkirjat. En ollut tyytyväinen lukemaani.

Toinen kommentoija kysyy, milloin saamme lukea punaisesta terrorista. Vähän ihmettelen, mikä estää häntä lukemasta. Kirjallisuutta on suunnattomasti, ja perusteos on Jaakko Paavolaisen ”Punainen terrori”.

”Vapaussotakirjallisuus” on kuitenkin enimmäkseen heikkolaatuista. Niinkin hurjat tarinat kuin kertomus Aminoffin murhasta Ruovedellä, yleisemmin Turun ja toisaalta Kotkan punaisten kaartien lentävistä osastoista, Viipurin jo vangittujen valkoisten surmaamisesta ja lukuisat muut vastaavat teot, ovat vaikeita selvittää. Niistä kirjoittaneet ovat kovin usein livenneet jonkinlaisen seikkailukertomuksen puolelle ja lisäksi ajautuneet painottamaan punaisten kaikinpuolista eläimellisyyttä.

Tulin näiden tarinoiden tutuksi varhain. Kivennapalainen mummoni ja hänen äitinsä kertoivat kuulemaansa punapäällikkö Heikki Kaljusesta, joka oli yksi punaisen terrorin pahamaineisimmista harjoittajista. Sekin juttu voi olla hiukan väritetty, mutta Saara-mummoni kertoi työntäneensä kevytrakenteisen miehensä Mikon sängyn pohjalle piiloon, kun Kaljunen miehineen tuli hakemaan Mikkoa kaartiin, vaikkei tämä ollut lainkaan sen aatteen miehiä. Mummu istui sängyn reunalla miehensä päällä ja valehteli kauniit silmät kirkkaina, että metsään mänj eikä tiijä, millon takasin tulloo.

Juuri Jaakko Paavolaisen kirjat 1960-luvulla olivat monelle suuri henkinen käännekohta. Tunne taisi olla perusteltu: ensimmäisen kerran tuli uskottavan oloista tietoa vuoden 1918 tapahtumista, myös vankileireistä.

Koska kaksi isoisääni olivat rintamalinjan eri puolilla ja siis vihollisia, minulla oli henkilökohtainenkin syy selvitellä, mitä kaikkea tapahtui. Tuossa vaiheessa luin laajasti myös ”luokkasotakirjallisuutta”. Tuota nimitystä käytetään Pietariin tai Amerikkaan pelastautuneiden punaisten muistelmista, joiden sisältämien tietojen ja väitteiden käyttäminen on aivan epätoivoisen vaikeaa. Jotkut näistä muistelmat ovat yksipuolisuuden lisäksi luultavasti tietoista valetta.

Ja sama siis koskee joitakin valkoisten muistelmia ja jopa kokoomateoksia.

Aikalaismuistot taas ovat kovin usein – Juhani Aho, Eino Leino jne., joko piileskelypaikasta käsin kirjoitettuja tuskaisia huudahduksia – mitä oikein tapahtuu! – tai sitten lisäksi ajankohdan huhuja tai toisten yhtä subjektiivisten kertomusten yhteenvetoja.

Olen yhdessä lähisukulaisteni kanssa julkaissut isoisän itse kirjoittamat muistelmat Hennalan ja Hämeenlinnan vankileireiltä. Niihin sisältyy aika hurjia välikohtauksia. Emme juurikaa miettineet kirjan muotoa, vaikka kertomus sotaa edeltäneistä linnoitustöistä on aika ainutlaatuinen, koska näissäkin muistelmissa on oma määränsä tahallista unohtamista.

Kertomus Vammalan polttamisesta, jota isoisäni oli näkemässä, lienee merkittävä, mutta mielenkiintoisesti tekijäksi osoitetaan nimeltä mainiten paikallinen mielipuoli. Tämä on hyvin tavallista muistelmissa.

Kordeliniin en ole palannut enkä palaa siksi, että hänestä on uudehko, hyvä kirja, Koivusalo, Esko (toim.): Kohti Kultarantaa. Alfred Kordelinin elämän ja kuoleman arvoituksia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. 142 sivua. ISBN 951-746-149-6.

Mommilan veritekoihin johtaneet syyt selvitetään toisin kuin Hurmeen kirjassa, jossa murha oikeastaan esitetään yksityisenä kostona, johon oli hankittu mukaan venäläisiä matruuseja. Uusi selostus, jonka tukena on venäläisiä asiakirjoja, on paljon kiinnostavampi. Epäiltiin ja huhuttiin, että Kordelinin turvin Mommilan kartanoon olisi puuhattu tukipistettä tai päämajaa suojeluskuntalaisille.

Elokuvassakin keskeiseen asemaan noussut suutari Skott ei olisi ollut päähenkilö, vaan sivuhenkilö.

Ja Kordelin, jonka varoista asianajaja Risto Ryti muodosti muun muassa Kordelinin säätiön, oli siis maan rikkaimpia liikemiehiä, alkujaan köyhä poika Raumalta, ehkä kovaotteisuutensa ja ikävän luonteensa vuoksi harvojen lämmöllä muistama.

Edelle kirjoitettu antaa väärän vaikutelman. Vaikka olen historian alalla koulutettu tutkija ja olen opettanut paljon muillekin lähteiden käyttöä ja perustyötä, se vaikutelma, että tunnen asiaan vaikuttavat lähteet on väärä. En tunne. Kunhan nyt sattui taas kerran niin että joku ryhtyy mestaroimaan luultavasti hyvin köykäisin perustein.

Toistelen väitettäni, joka siis ei ole tosiasia vaan mielipide. Vuoden 1918 tapahtumat ovat edelleen monin osin auki, vaikka monta erinomaista tutkimusta on julkaistu uusimpina aikoina. Itse olen kiinnostunein (Jukka Kekkosen termin) siitä laillisuuden haaksirikosta, joka loi varjonsa koko suomalaisen lakimieskunnan ylle. Sen varjon alta olen itsekin kotoisin.

Nortamo

Sain välikäden kautta tekijältä kirjan ”Hj. Nortamo. Jaaritustensa vanki” (Tapio Niemi). Kirja näyttää pienelle piirille painetulta, ja se on sääli. Elämäkerraksi teos on nimittäin hyvä. Jopa tyylilajiin kuuluva ylistelty on enimmäkseen pidetty kurissa, ja sitäkin tärkeämmäksi luultu pumpulointi puuttuu kohdin kokonaan.

Nortamon (1860-1931) elämään liittyy salaisuuksia ja vähän tunnettuja asioita. Se ei maailmaa heilauta, että hän juoksi muiden naisten perässä niin kauan kuin koiviltaan kykeni, arvovaltainen aviomies.

Aikoinaan hyvin tunnettu kirjallinen vaikuttaja Anna-Maria Tallgren olisi laajemmalle yleisölle esittelemisen arvoinen hahmo, (1886-1949). Hän oli Helsingin Sanomien kirjallisuusarvostelija ja monena monessa. Se tiedetään ja muistetaan, että avioliitto kahdeksattakymmenettä käyvän arkkipiispa Erkki Kailan kanssa 1944 kohahdutti kansaa. Kaksi vuotta kestänyt ”kiihkeä eroottinen suhde” Nortamon kanssa oli minulle uusi tieto, joka elämäkertaan otettujen kirjekatkelmien perusteella näyttää todelta.

Nortamo lienee selostanut asiaa ystäväpiirissään Sillanpäälle ja Kiannolle. Taiteilijoista Eero Järnefelt ja Eero Snellman olivat myös niin läheisiä, että heille Nortamo purki ilojaan ja surujaan.

Sekään ei ole enää tiedossa, että Nortamolta meni kymmenen vuotta mieli järkkyneenä, pitkiä aikoja erilaisissa parantoloissa. Ajan tavan mukaan diagnoosi oli ”neurastenia” eli hermoheikkous.

Ja sitten on kansalaissodan aika, jolloin lienee tapahtunut vallan kummia. Joka tapauksessa leppoisuudestaan kuuluisa kansanymmärtäjä osoittautui punaisia kohtaan fanaattisen kiihkeäksi ja kostonhimoiseksi, ja oli äärioikeiston miehiä.

Kansalaissotaa vaiheineen on käsitelty kirjallisuutta tutkiessa, mutta sen vaikutuksien seulominen on jäänyt vähälle. Olen itse lukenut useammat muistelmat, joissa osallistumisesta valtiorikosoikeuksiin ja kuolemantuomioitten jakelemiseen on vaiettu täysin. Itse olen kaivanut esiin myöhempien merkkihenkilöiden vaiheita ja miettinyt miksi ei joku – Jukka Kekkosen oppilas tai vastaava – käy läpi säilyneitä asiakirjoja. Nyt tiedämme vain, että Urho Kekkonen osallistui teloituksiin, luultavasti mielellään. Sitä ei tiedetä, ketkä kaikki muut olivat mukana. Kansalaissodan molemmin puolin poliittista kenttää aiheuttamat vammat on myöhempien tapauksien vuoksi painettu villaisella.

Itse panin merkille, että oma suosikkini murrekirjailija Vaasan Jaakkoo oli mukana Tampereen valtauksessa. Mitään tietoa ei ole tallella siitä, kuinka tapahtumat vaikuttivat häneen. Tuhotusta Tampereesta on valokuvia, jotka eivät ole kaunista katsottavaa.

Nortamo oli sodan ajan Nakkilassa ja välillä vaarassa. Sitten Nakkilan talo paloi. Elämäkerran kirjoittaja antaa ymmärtää, että tuon rakennuksen tulipalo olisi saattanut olla tuhopoltto ja sytyttäjä hyvinkin tiedossa.

Nortamon tuotannossa näkyy sama piirre kuin hänen persoonallisuudessaan, tavaton epätasaisuus. Pakinoissaan – humoreskeissa – hän on kohdittain mestari. Yleiskielisistä romaaneista ei voi sanoa samaa. Itse Nortamo pakkasi vähättelemään murrejuttujaan ja keräämään voimia ”oikeaan” kirjallisuuteen.

Laulun tekijänä hän oli yksi parhaista, mitä Suomessa on ollut. Hän oli myös taitava sieppaamaan melodioita muualta. Esimerkki on edelleen laulettu ”Juhlan päättäjäislaulu” (”On taasen vietetty juhlahetki” – Jag är en främling från Delos stränder.)

Nämä ovat kuitenkin sivuasioita. Nyt ajatellen on pakko ällistyä hyvin hankalalla murteella kirjoitettujen kirjojen valtavaa yleisönsuosiota. Nortamo todella oli sotien välisen ajan myydyimpiä kirjailijoita. Niemi mainitsee, että viimeisinä elinvuosina hänen tekijänoikeustulonsa lähenivät nykyrahassa sataa tuhatta euroa vuodessa!

Nortamo oli todellinen maakunnan mies ja Maila Talvion perustaman ja ylläpitämän Satakunta-kultin peruspylväitä. Talvion myöhempään, kohdittain hiukan arveluttavaankin Saksan ihailuun myös Hitlerin aikana Nortamo ei tietenkään enää joutunut mukaan. Asia vain jää askarruttamaan. Satakunnasta tuli mahtavia isänmaan miehiä, sellaisia kuin Ryti ja Linkomies. Mutta aurinkoinen purjelaivojen Rauma oli jossain määrin Nortamon itsensä kiillottama kuva, ja se on edelleen hallitseva.

Muualta Suomesta maakunnallisuus on moneen kertaan unohdettu. Mistä oikein on kysymys? En tiedä. En ymmärrä.  Sitä ei tarvitse ihmetellä, että jos kysyy Porissa tai Raumalla, mikä hän valtakunnan paras paikka, jossa asuu valioväki, vastauksen arvaa.

Sen satun tietämään, että Rauma todella on erikoisen viehättävä asuinpaikka. Minulla on siellä sukulaisia. Siellä voi jopa pikkupoika kävellä keskellä pääkatua ja poiketa vaihtamaan kuulumisia vaikka polkupyöräkorjaamolla. Vähän kiusoittelimme tätä pojanpoikaani, että kannattaisiko pyrkiä vaihto-oppilaaksi Poriin, mutta …

Suuri tai suurin raumalainen Nortamo inhosi Raumaa ja pakeni sieltä ensin lääkäriksi suorastaan Pudasjärvelle ja sitten Poriin, jossa raumalaisuutta olikin helpompi juhlia. Rauman murretta hän ei käytti tarvittaessa puheessaan. Ilmeisesti hän kuitenkin häpesi murretta. Ainakaan se ei vetänyt hänen silmissään vertoja puhtaalle, vapaalle suomelle. Asian voisi ajatella myös päinvastoin.

Nortamo olisi halunnut olla todella suuri kirjailija, sellainen kuin… Maila Talvio. Hän saavutti elämässään kaikki ulkoiset kunnianosoitukset ja muutaman päälle, jopa patsaan, joka katselee raumalaisia tänäkin päivänä.

Hän jäi tyytymättömäksi. Osaan arvata, mitä hän olisi ajatellut, jos hänen olisi suotu nähdä Sillanpään 30-luvun nousu.

Virkistyspurjehtijana hän pysyi aika vaatimattomalle tasolle. Isommista purjelaivoista hän tiesi vain sen minkä oli varta vasten opetellut. Tiettävästi hän ei koskaan sellaisella seilannut.

Näin se menee. Elämä on ainetta, josta unet kehrätään. Jos verrataan kuvittelukyvyn rakentamaa Raumaa ja sitä, joka on kosketeltavasti olemassa, ensin mainittu voittaa kenen tahansa mielestä. Vaikka on vanha Rauma kaunis.

Digisiirtomaa

 

Diginatiivit tarkoittaa lapsia ja nuoria, jotka ovat oppineet pienestä pitäen käyttämään elektronisia laitteita ja ehkä vain niitä.

Digikolonialismi nostaa päätään. Jos natiivi on alkuasukas, jossain on siirtomaaherra.

Siirtomaiden aikakausi ei loppunut siksi, että se on väärin. Talousjärjestelmän julmuus ja epäinhimillisyys ei vaikuta mitään, jos järjestelmä tuottaa rahaa.

Orjakauppa on humanismin tuki. Orjia haettiin Afrikasta ja kuljetettiin vallitsevat tuulet huomioon ottaen niin että merkittävän hyödyn saivat hollantilaiset ja skotit. Matkasta hengissä selvinneitä orjia käytettiin Yhdysvaltain etelän puuvillapelloilla ja Karibian alueen sokeriruokoviljelmillä, mutta iso hyöty viennistä kasaantui hollantilaisten ja skottien kansoittaman koilliseen, jossa New Yorkin paikannimistökin on edelleen monin paikoin hollantia. Kaupunki oli ennen myymistä nimeltään New Amsterdam.

”Manhattan” lienee delaware-intiaanien kieltä, mutta Harlem, Bronx ja Brooklyn ovat hollantilaisia nimiä.

Toistelen hollantilaisia ja skotteja siksi, että heidän eriuskolaisuutensa oli merkittävä tekijä Amerikkaan muuttamisessa. Amerikkalaiset itse puhuvat puritanismista, ja mikäs siinä.

Menneisyyden monumentti on blues ja sen kautta jazz, hieno yhdistelmä mustaa musiikkia ja Brittein saarten kansanmusiikkia.

USA oli ensimmäinen paikka, jossa systeemi korvasi rykelmät. Ensimmäiset toteutukset olivat kanavat, rautatiet ja lennätin.

Ajatus oli Ranskan valistusfilosofian. Jos katsotte tarkemmin, kaiken arveltiin koostuvan jakamattomista yksiköistä, kreikaksi a-tomos, tai mitattavista ilmiöistä, kuten välimatka ja energia. Systeemi on alla vaikuttava infra. Esimerkki voisi olla saksalainen, nimitäin ”laki”, vaikka todellisuudessa Napoleonin aikaan oli jo aloitettu ”kaiken lain” kerääminen saman nimikkeen alle.

Napoleonin siviililain ja Saksan 1900 voimaan tulleen ”kansalaisen lakikirjan” (Bürgerliches Gesetzbuch) ero on juuri systemaattisuus. Tietysti molemmat yritykset epäonnistuivat, eikä niitä ole aikoihin pidetty mielekkäinä.

Fyysisen maailman versio on mielekäs. On katsottavissa kartasta, mihin pääsee junalla, ja aika pitkälle sekin, mihin voi yrittää autolla.

Tänään päätetyksi julistetussa, joitakin päiviä sitten aloitetussa Bernerin väyläselvitystä koskeneessa asiassa-yksinkertaisuus vietti taas juhliaan. Tie-, rautatie-, vesi- ka ilmaväylien (ilmakäytävien) lisäksi ovat informaatio- ja energiaväylät.

Kuka omistaa piuhat viiden vuoden kuluttua ja muka maksaa niistä? Caruna on jo epäonnistunut sähkön runkoverkossa. Teleoperaattorit ovat vähintäänkin kohdanneet ongelmia, kun jo yleisökin tietää, ettei tietoliikenne ole viatonta eikä vaaratonta.

Mielenkiintoisesti väyläkeskustelussa nostettiin esiin autojen tarkkailu teknisin laittein huomaamatta, että kysymys on samasta asiasta. Eräs tietokoneen väylä on nimeltään ”bus”. USB on yleinen sarjaväylä eli siis linja-auto. Linja-autoja on tarkkailtu jo monta vuotta. HKL:n kulkuneuvojen liikkeitä voi seurata kännykällä. Rautatieasemalla pitkästyvä voi katsoa toisesta sovelluksesta, missä asti se juna on nyt tulossa tai menossa. Tavaralähetysten kulloisestakin sijainnista ilmoitellaan myös pyytämättä. Ja esineiden ”lähettäminen” 3 D-tulosteina on jo arkea.

Muutama vuosi sitten tässä blogissa joku kommentoija vähätteli muovimössöä ja lupasi 3 D:lle nopeaa unohdusta. Näin ei tainnut käydä.

Mitä väylillä todella on tapahtumassa, siitä harva tohtii sanoa mitään. Tapahtuu niin paljon ja samanaikaisesti. Esimerkiksi grafeeni on täysin litteää ja sen sähkön- ja lämmönjohtavuus on ennenkuulumaton.

Yöllä lukemassani hyvässä toimintakirjassa tyypit jahtasivat toisiaan huipputeknologialla, kuten satelliittipuhelimilla.  Presidenttien ja monien muiden henki oli vaarassa.

Juonen siirtäminen esimerkiksi elokuvaksi olisi hyvin suuri työ, koska tuo häikäisevä tekniikka on kokonaisuudessaan vanhentunut 15 vuodessa.

Lapin antologiaani varten luin esseen vuodelta 1991, ”Joko Lappi on loppu?” Sekin oli kirjoittajan selkeänäköisyydestä ja älyllisestä voimasta huolimatta eräin kohdin vaikea ymmärtää, koska niin monet pahimmiksi todetut epäkohdat ovat unohtuneet täydellisesti uusien epäkohtien tieltä.

Luulin ettei Jääkausi voi kestää vain kahtakymmentä vuotta. Uusimman tutkimuksen mukaan kesken viime jääkaudenkin on tapahtunut käsittämättömän nopeita lämpötilan muutoksia – viisitoista astetta lisää vuotuiseen keskilämpötilaan viidessätoista vuodessa viidensadan vuoden ajaksi. Ja tuossa toimijana oli luonto eli sokeat voimat.

Diginatiivien odottaminen systeemin pelastajiksi on tuijottamista menneisyyteen, kuin siirtomaavaltaan, joka tähtää kokonaisiin laivalasteihin kookospähkinöitä.

Kun eilen soittelin ja rähisin televisioantennista ja puhelimen kentästä, minulla kyllä oli tunne, että tässä vanha mies puuhaa vanhoja asioita osaamatta nähdä, mitä tapahtuu todella. Ehkä ensi vuonna kiinnitän hauenleukaliittimen minkä tahansa männyn oksaan ja saa siitä signaalin televisioon ja puhelimeen, ja sähkön ja lämmityksen lisäksi…

Vaihtoehtoisia faktoja

Kuulin, että muuan esseisti, rehellisyydestään, tarkkuudestaan ja taidostaan kuuluisa, oli maininnut minut ja jotkut oppilaani tekijänoikeuden piratismin yhteydessä.

Uskon tietenkin, että näin asia oli. Tosin muistan asian toisin ja minulla on tässä kymmenkunta oppilaiden väitöskirjaa ja muuta opinnäytetyötä ja viitisenkymmentä laajaa asiakirjakokonaisuutta, jotka kertovat aivan muuta. Mutta mitäpä nämä painavat miehen sanaa vastaan.

Creative Commons oli hieno ajatus. Se ei poikkea Wikin ideasta. Tekijöillä oli ja lienee tänäkin päivänä mahdollisuus luovuttaa hallitusti teoksensa ilmaiseksi käytettäväksi.

Se ei ole mikään kumma. On sellaisiakin ihmisiä, jotka kirjoittavat veloituksetta ja korvauksetta mm. blogeja.

Viime viikolle ilahduin kovin kun HS veti esiin mielestäni hyvin epäilyttävän perimisbisneksen, joka toistaa vakiintunutta amerikkalaista cease and desist -kaavaa. Lähetellään maksukykyisiksi arvioiduille ihmisille perättömiäkin väitteitä tekijänoikeuden loukkaamisesta verkossa ja vaaditaan rahaa. Pahimmassa tapauksessa kuvaan sujahtaa lisää lakimiehiä ”puolustamaan” vaatimuksen saajaa. En ihmettelisi, jos vaatija ja uhrin asiamies jakaisivat saaliin keskenään.

Itse en ole saanut sellaisia kirjeitä. Se ei varmaankaan johdu siitä, että en lataa verkosta luvattomia. Jos vaatimus tulisi, tekisin kirjeen lähettäjästä rikosilmoituksena rikosnimikkeenä petos. Jos lähettäjä olisi liittoon kuuluva asianajaja, kantelisin hänestä asianajajaliitolle.

Ministeriön lakimies Vuopala vastasi lehdessä ensin sekavasti ja laimeasti ja toisena päivänä hiukan järkevämmin.

Jukka Liedeksen luoma järjestelmä, opetusministeriön ja tekijänoikeusjärjestöjen sekä Tekijänoikeudellisen yhdistyksen liian läheinen yhteistyö jatkuu.

Jos ihmettelette näin karvasta väitettä, yrittäkääpä saada ministeriön kuukausipalkkaisilta virkamiehiltä käsitettävä vastaus tekijänoikeudelliseen kysymykseen.

Minulla on yksi ainoa tekijänoikeuspoliittinen kanta. Mielestäni tekijänoikeusasioissa on otettava huomioon toisaalta tekijän etu, toisaalta yleisön etu.

Väitän että laki on 1920-luvulta alkaen rakentunut tälle periaatteelle. Laissa on luku jonka nimi on ”tekijänoikeuden rajoitukset”. Se tarkoittaa, että yleisölle eli kenellä tahansa on toimintamahdollisuuksia. Opetuksessa esimerkki on siteeraamisoikeus. Julkistetusta teoksesta saa ottaa lainauksia hyvän tavan mukaisesti tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa.

Lisäksi olen korostanut sananvapauden ja yksityisyyden suojan merkitystä tekijänoikeusasioissa.

Tuomarilta vaaditaan keittiömestarin taitoa. Nuo mainitut alat kuuluvat reseptiin, mutta oikea annostelu riippuu tilanteesta. Se on harhaanjohtava kielikuva, että reseptillä tarkoitettaisiin jotain lääkkeen kaltaista. Lääkkeissä täsmällinen annostelu on kokeiltu ja tarkka. Desimaalipilkkuvirhe voi olla tappava.

Suomi on osallistunut tekijänoikeuslainsäädännön kehittämiseen tarmokkaasti, usein Liedeksen johdolla. Kokonaisuutena arvioiden tulos on ollut heikko. Lainsäädäntö on nykyisellään sellainen vyyhti, että sen oikeasta sisällöstä on vaikea saada selvää.

Kirjoitan ikävään ja ilkeään sävyyn näistä asioista, koska pelkään, että jopa tuomioistuimet hajamielisyyden hetkellä uskoisivat liikemies-juristeja, jotka väittävät, että muutaman sekunnin filmiklippi olisi suuri rikos.

Poliisin tiedottaja Taija Kostamo jakaa väärää tietoa. Lehden mukaan hän väittää, että tuollainen kirje on yksityisoikeudellinen riita-asia, jollaisia poliisi ei tutki.

Kysymyksessä ei ole yksityisoikeudellinen riita-asia, vaan väitettyyn rikokseen (rikoslaki 49 luku) perustuva vahingonkorvausvaatimus, jonka yhteydessä on lain mukaan mahdollisuus vaatia myös rangaistusta. Rangaistusmaksimi on kaksi vuotta vankeutta. Tiedottajan kannanotto on niin virheellinen että se olisi oikaistava – muistaen ettei asia muutu muuksi, vaikka karhukirjeessä tai sen yhteydessä ilmoitettaisiin, ettei rangaistusta aiota vaatia. Juuri tällaisista teoista on tuomittu rangaistuksia, jopa kovia.

Minulta on kysytty välillä, miksi suhtaudun entiseen oppilaaseeni Herkko Hietaseen joskus ynseästi. Vastaus oli nyt sanomalehdessä. Hän ei kuuntele eikä ajattele. Yritin kyllä opettaa.

”Lakimieheltähän on tosin oikeastaan väärin kysyä moraalista”, Hietanen sanoo sitaatin mukaan. Ja hän sanoo harjoittavansa tässä liiketoimintaa. Yritin saada hänet uskomaan, että moraali on lakimiehen tärkein syventymisen kohde. Moraalittomuus on lainvastaisuuden oire, ja ellei lakimies ole tuon asian asiantuntija, hän ei ole lainkaan sisätöihin sopiva.

Lakimiehiä on kahta lajia. Toiset ilmoittavat tekevänsä mitä tahansa rahasta. Tuo ilmoitus on syytä ottaa vakavasti. Lakimiehen on osattavakertoa, miksi hän puolustaa oikeudessa himomurhaajaa. Hänen on otettava esiin kaikki päämiehensä puolesta puhuvat seikat, jottei oikeusmurhia tapahtuisi. Syyttäjä esittää vastakkaiset näkökulmat ja tosiasiat ja tuomioistuin päättää, mikä on jutussa esitetyn perusteella totta.

Vahinko etten millään muista alussa mainitsemani mainion lakimies-esseistin nimeä. Luin hänen kirjansa. Kirjassa ja kirjoittajassa en ilmennyt mitään muistiin painuvaa.

(Kuvassa Ville Oksanen, kunnon mies.)

Miten estää tulevaisuus

Kuva (c) Walt Disney Comp.

Kommentoija arveli, että oli kovin väärin rinnastaa natsien joukkomurhat ja Trump. Kommentoija on varmaan hyvä ihminen, huolehtii lähimmistään ja jos hän on mies ja armeijan käynyt, hän on varmaan alikersantti ja alikersanttina likipitäen vailla vertaa.

Tätä en epäile.

Jotain muuta hiukan epäilen. Tiedossa lienee, että minulla on käden ulottuvilla rautalankaa ja useatkin pihdit. Siis vääntämään!

Vihapuheen, kansanmurhan ja joukkotuhonnan ottaminen rikoslakiin kummastuttaa edelleen joitakin, ja toisia se pistää vihaksi. Vihapuhe-nimike selitetään Wikipediassa näin: ”Vihapuhe on Euroopan neuvoston ministerikomitean ehdotuksen mukaan sellaista ilmaisua, jolla levitetään, yllytetään, edistetään tai oikeutetaan rotuvihaa, muukalaisvihaa, antisemitismiä tai muunlaista vihaa, joka perustuu suvaitsemattomuuteen. Termiä sellaisenaan ei esiinny Suomen lainsäädännössä.”

Kuulun itse oudoksujiin. En lainkaan pidä pykälistä, joilla määrätään, mitä saa puhua ja mitä saa ajatella. Asennoitumiseni johtuu myös siitä, että en usko näin epämääräisen sääntelyn toimivan ja pelkään, että se aiheuttaa uusia ongelmia.

Tuo lause on kirjoitettu ikään kuin tietäisimme, mitä suvaitsemattomuus tarkoittaa. Jos se tarkoittaa omasta vakaumuksesta poikkeavien kantojen sallimista, tulkinta on vielä järjen rajoissa. Teknisesti se kuitenkin koskisi myös esimerkiksi ateistien syrjimistä, ja sitä en hyväksy. Jos työpaikkahaastattelun pitäjä sanoisi hakijalle, että me emme täällä yhtään pidä ateisteista emmekä siis palkkaa teitä, oltaisiin jo turhan lähellä tuota sananmuotoa.

Tunsin kerran suomalaisen säveltäjän, joka vihasi sosiaalidemokraatteja, vaikka toisaalta piti kommunisteista. Kun hän itse väitti olevansa rojalisti, hän kai vaistosi aateveljeyttä.

Nuo rikoslain voimassa olevat kohdat perustuvat hyvin syvästi ihmisoikeuksiin, ja ihmisoikeudet nousivat pysyvästi esiin saksalaisten poliitikkojen ja sotilaiden oikeudenkäynneissä toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.

Natsikortin käyttäminen tarkoittaa keskustelun suistamista raiteiltaan esittämällä puheena olevaan asiaan sinänsä kuulumattomia yhtymäkohtia. Hitler piti susikoirista – sinä pidät susikoirista – olet siis Hitlerin kannattaja eli natsi. Johtopäätös on loogisestikin virheellinen ja vie harhaan.

Natsikorttia kuuluu käyttää puhuttaessa hallituksista ja korkeimmista virkamiehistä. Sananvapauskin on säädetty osaksi sen takia, että ihmiset saisivat arvostella niitä, jotka heitä hallitsevat, ja arvostelu saa olla kielteistä.

Lähes yksimielisen tulkinnan mukaan natsit nousivat valtaan korostamalla Saksan kansalle tehtyä vääryyttä ja kansan suurenmoisia ominaisuuksia, joita eivät vierasperäisen vaikuttimet saa pilata. Johtavien natsien esittämistä vihapuheista on loputtomasti filmiä ja ääninauhoja. Tuossa tapauksessa vihapuhe johti ilmoitettuun tuloksiin, eli nämä huonommat ihmiset haluttiin tuhota fyysisesti. Asiaa käsiteltiin eilen televisiossa näytetyissä elokuvissa.

Oman kansamme etu on tärkein – vieraat imevät meistä verta. Me annamme takaisin ja perustamme Suur-Amerikan. Suunnilleen näin julisti D: Trump perjantaina.

Puheiden sisällön ja sävyn välillä on yhteys. Johtaako se Yhdysvalloissa edes osapuilleen samanlaisiin seurauksiin kuin 40-luvun Saksassa, sitä kukaan ei tiedä. Oma arvaukseni on, että ei johda. Arvaan että edessä on yleinen sekasotku. Tosin Yhdysvallat surmaa omia kansalaisiaan toisin kuin EU-maat.

Minulle saa vapaasti sanoa, että hirmurikolliset ovat ansainneet kuolemanrangaistuksen. Sen varalta, että keskustelukumppaniin vaikuttaisivat perusteet, arvaatte varmaan, että perusteluja on. Yleensä en keskustele. Jotkut amerikkalaiset rakastavat sähkötuolia ja sanoat, että siinähän kärventyvät. Jos heiltä kysyy ketkä, heillä ei ole siihen vastausta.

Tuomarinohje ”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään”, tarkoittaa nykykielellä ihmis- ja perusoikeuksia. Se ei tarkoita minun tai sinun tulkintaamme.

Onko sitten aihetta suhtautua Trumpiin vakavasti. Ehkä ei ole. Ehkä hän läkähtyy omaan kataluuteensa omia aikojaan. Mielestäni hänen menestyksensä kuitenkin perustuu hälyttävästi ajatukseen vahvemman oikeudesta.

Vahvempi ei oikeastaan tarvitse oikeutta, koska hän siis on vahvempi. Merkittävä osa tuomareista ja papeista ajattelee vakavissaan, että heikommat taritsevat oikeutta, jottei heitä rusennettaisi mielivaltaisesti vahvempien jalkoihin.

Vahvemman oikeuden saarnaaminen korkealta korokkeelta on sekä vastanmielistä että pelottavaa. Trumpin some-henkisyys on viholliskuvien rakentaminen. Jos hän tyytyisi vain lupaamaan maanpäällisen taivaan kaikille kelpo amerikkalaisille, siihen ei olisi huomauttamista. Niin kaikki muutkin ovat luvanneet.

Mutta esimerkki on paha. Toisten väittäminen erilaisten rikosten tekijöiksi ja haitallisiksi pahantekijöiksi on oikeudetonta. Niin toimien tuo mies potkii sitä mitä hänen pitäisi puolustaa.

On hän taitava. Hän tietää mielikuvien valtavan merkityksen. Lisäksi hän on käsittänyt sen, minkä sähköinen media osaa mutta printtimedia vahingokseen unohtaa. Yleisön tavoittaa varmimmin se, joka osoittaa sanomansa 9 – 12-vuotiaan kehitystasolle.

Emmin kyllä tuota kirjoittaessani. Tunnen niin fiksuja ja arvostelukykyisiä lapsia.

Ehkä olisi ollut rehellisempää kirjoittaa ”omalla henkisellä kehitystasollaan oleville”. Mutta se olisi ollut pahasti sanottu hänen äänestäjistään.

Yö ja usva

Tänään tulee päivällä Ylen Teemalta Resnais’n vanha puolituntinen dokumentti ”Yö ja usva” ja illalla ohjelmaa Claude Lanzmanista.

Lanzmanin laaja, juutalaisten kansanmurhaa etenkin hengissä selvinneiden haastatteluin kuvaava ”Shoah” herätti 1980-luvulla erittäin suurta huomiota ja sai paljon palkintoja.

Ranskassa Lanzman herätti aiheellisen huonon omantunnon. Kun hän julkaisi omaelämäkertansa, siitä löydettiin ”väärennöksiä”, jotka näyttävät olevan useinkin kysymyksiä korostuksista ja tietoja siitä, kuka on kulloinkin vokotellut ketäkin.

Ranskassa Vichy-hallinnon miliisi keräsi kansallisen oikeiston avulla erittäin suuren määrän juutalaisia, jotka kuljetettiin leireille ja surmattiin siellä. Keskustelu ja selvittelyt asian johdosta olivat rauhanteon jälkeen 1945 lyhyesti sanottuna sekavia, ja ainakin ulkomaalainen (siis esimerkiksi minä) jää sen käsityksen valtaan, että myös Ranskassa pikkutekijöitä metsästettiin mutta suurrikollisia palkittiin ja erittäin moni onnistui vaikenemaan menneisyydestään.

Onko kukaan kysynyt Donald Trumpilta (kansallinen etu – ”America first”), eikö olisi halvempaa tappaa meksikolaiset ja muut huonommat ihmiset kuin rakennella muureja ja kuljettaa heitä sinne tänne. Armeijassakin varmaan ilahduttaisiin, kun ampumaleireillä voisi käyttää liikkuvia maaleja.

Suomessa kansallismielisin aines puhuu historiasta hyvin vähän ja harmittelee, että joku toinen puhuu. Mutta Trumpin puheet ovat vanhaa eurooppalaista perua, ja sitten taas toisaalta yksi kovakouraisimmista maista suhtautumisessaan väärää perua oleviin tai väärin ajatteleviin ihmisiin on Israel.

Joskus kestää vain tuokion palata nyrkkivallan aikakauteen. Ihmisten lisäksi valtiot taantuvat vuodessa sata vuotta noin vain.

Älkää katsoko illan dokumenttielokuvia.

Minä katsoin ”Yön ja usvan” ensimmäisen kerran, kun se oli uusi. Siihen aikaan levitettiin lähinnä neuvostoliittolaisia dokumentteja Saksan rikoksista. Ne olivat Putin-tyyppistä yksipuolistamista, myös Rommin ”Arkipäivän fasismi”. Kun tarjolla ei ollut mitään tietoja Neuvostoliitossa tehdyistä kansanmurhista, suuhun jäi ikävä maku.

Lanzmanin ”Shoahin” sain hankituksi tekijänoikeutta ajatellen hiukan arveluttavin keinoin briteistä kotiäänitteenä (VHS). Pena Pajukallio kopioi sen minua varten. Maksullista versiota ei ollut saatavilla.

Tänäkään päivänä Venäjällä ei mainita, että yhteiskunnan toimimattomuus liittyy liian monien miljoonien murhaamiseen ja menehtymiseen. Isossa Britanniassa taas myönnetään, että imperiumin kohtalo ratkaistiin yhtenä päivänä Sommen taistelussa 1915. Englanti onnistui siinä missä Robespierre epäonnistui, tappamaan tarmokkaimman ja lupaavimman osan nuorisoa.

Hitlerin ja hänen joukkonsa usko, että Saksa oikeastaan voitti maailmansodan, liittyy Sommen taisteluun. Heidän mielestään väärin ja nöyryyttävin perustein tehty rauhansopimus 1919 johtui tikariniskusta selkään. Iskijät olivat sosialisteja ja heidän juutalaisia rahoittajiaan.

Nyt 2017 tiedämme, että surmattavaksi eli lahtipenkkiin joutuminen johtuu myös sattumasta. Eilen lehdessä kerrottiin virkaanastujaisista, joiden aikana joku Trumpin kannattaja oli sanonut tietävänsä, että sosialistisessa Suomessa kaikki puhuvat nykyisin islamia. Toimittaja oli miettinyt, kannattaisiko sanoa, että oikeastaan islam ei ole kieli. Kai hänelle olisi selitetty, että on se, meksikon kielen sukukieli.

Päivän uutisartikkeleissa käsitellään horoskooppimerkin vaikutusta ruokavalioon ja selvitetään, mitä leivälle tulee levittää. Mukana on myös hupaisi sattumuksia eri puolilta maailmaa. MTV3 yrittää nyt alittaa Seiskapäivän standardin ja näyttää onnistuvan siinä.

Yllättävän usein ikätoverit kysyvät asiaa, joka muuten on myös Ilkka Remeksen monien kirjojen suuren suosion tärkeä syy: onko nyt viimein maailmanloppu tulossa.

Vastaan että maailmanlopputieteilijät ovat väärässä. Ei se ole kertajytky, vaan pitkä kitinä – kuten muuten T.S. Eliot sanoi. This is the way the world ends… not with a bang, with a whimper.

Maailmanloppu tapahtui vuonna 1913. Mannerlaatat liikkuivat ja rakenteeton plasma kohosi maapallon sisuksista. Maahan on atomipommi siinä missä aurinko on vetypommi. Pomminkin ymmärrämme paukuksi, ja sekin on väärä käsitys.

Ehdotan vakavasti, että elokuvasensuurin tapaiset suositukset otettaisiin uudelleen käyttöön niin että sellaiset filmit kuin nyt puheena olevat voitaisiin varustaa merkinnällä K-70. Meillä 70 täyttäneillä ei ole niin väliä. Itse en aio katsoa näitä, ja syy on sama kuin esimerkiksi Tarkovskin elokuvien välttelyn. Niitä katsottua mielisairaus tulee uniin. Katson mieluummin lempeällä tavalla askarruttavia unia ja muistelen herättyhän menneisyyden tietokoneita.

Eräänä aamuna kirjoitin heti ystävälleni Mäntylälle, joka on tietojenkäsittelytieteen professori, ja huomautin, että tietotekniikan yleisesityksissä on paha virhe. Digitalisaation ja globalisaation kuvaukset olisi aloitettava Jääkaudesta, joko Veikselin tai Eem-kaudesta siis, ja mukaan olisi otettava nimenomaan lämpimät vaiheet eli interglasiaalit, joiden jälkeen jää nopeasti valloitti Moskovan, toisin kuin Hitler.

Nykyiset isotooppitutkimukset osoittavat, että maailmanloppuja on tapahtunut vähän väliä eli historiamme on perustukseltaan digitaalinen. Kantaluku on neljä tai mahdollisesti neljä potenssiin n miinus yksi.

Jos jätätte nevoni vaarinottamattamatta, pankaa ainakin merkille ”Yön ja usvan” kertoja, Jean Cayrol. En ole koskaan kuullut parempaa spiikkiä. Hänen äänessään koko maailma on täynnä hillittyä surua, kuten onkin. Saman ohjaajan, Alain Resnais’n ”Hiroshima, rakastettuni” oli ensmmäinen koululaisena näkemäni avantgardistinen elokuva, joka kolahti. Se todella esitettiin meillä Kauhavalla, eikä unohdu.

Sardiini

Yhteenveto tutkimuksesta, joka koski sushin syömistä, oli hauska. Ihmiset syövät sushia ja kertovat pitävänsä siitä, vaikka eivät pidäkään.

Kerran Berkeleyssä osa porukkaa ei ollut kuullut tuota sanaakaan ja ilmoitti, että raakaa kalaa he eivät kyllä syö. Muistaakseni Mikko oli oikein kipakka. Sitä en muista, ottiko joku hampurilaisen ja ranskanperunat. Ketsuppi nimittäin on sushia.

Historiallisesti molempiin kuuluu kalan mätäneminen ja etikka. Roomalaisilla oli se (garum). Koko kaupunki haisi, mutta pelkkä jakeluhäiriö saattoi aiheuttaa sisällissodan.

En tiedä, miltä garum maistoi. Ehkä en ole edes kiinnostunut. Mutta meillä on Suomessa maustekala (omaa sukua silakkamarkkinat) anjovis, jota moni ei suuhunsa pane, ja ruokalaji Vorschmack, josta moni kieltäytyy. Se on marketin kallein ja herkullisin valmisruokasäilyke. Lampaan ynnä muun lihaan on lisätty kaksi vuorokautta haudutettu, maustettu kastike, jossa on kuullotettua sipulia, sipulia ja etenkin rasvasilliä.

Kosmoksessa näkee, että jotkut siirtävät kalansuikaleen ja kaprikset syrjään wieninleikkeensä päältä.

Asia on arka ja otsikon valinta kerrassaan typerä. En juurikaan harrasta herkuttelua. Kun silmä välttää, perussardiini suoraan säilykepurkista näkkileivän (koulunäkki) päällä ja juomana esimerkiksi karvaanpuoleista puolukkamehua on käsitykseni autuaallisesta ateriasta. Sesonkiherkut ja ongelmatuotteet jätän nyt sikseen. Aidot uudet perunat, todella tuoreet muikut, meijerivoi ja jykevästi kaasua vatsaan keräävä, melkein polttava ruislimppu on taivas. Onneksi yhdistelmä on käytännössä melkein mahdoton. Viimeksi Savonlinnan torilla sain sen käsityksen, että kehästä on poistunut viimeinenkin kotileipomo, josta limput kiidätettiin suoraan maakiviuunista myytäviksi. Ja Mutkan kauppa lopetti vuosikymmeniä sitten.

Siitä ei ole mahdottoman pitkä aika, kun asiantuntija kertoi minulle, ettei espresso tule koskaan yleistymään Suomessa eikä täällä nähdä ensimmäistäkään Starbucksia. Asia oli siis tutkittu. Se tutkimisesta.

Sushia taitaa saada valmiiksi pakattuna joka marketista. Mainitsemani sosiologinen tutkimus on ehkä osa pari vuotta sitten kirjanakin tulleesta Semi Purhonen ym., Suomalainen maku. Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen (Gaudeamus, 2014).

Siinä sanotaan ensin koppavasti Pierre Bourdieusta ja sitten seurataan kaikessa oleeellisessa tämän hyvin kauan sitten esittämää matriisia distinktioista. Ostin ja luin Bourdieun pääteokseksi osoittautuneen kirjan tuoreeltaan 1979. Se teki vaikutuksen. Suomessa se julistettiin sekoiluksi ja siinä sivussa kapitalismin ylistykseksi, kunnes tultiinkin siihen tulokseen, että kirja on tärkeä ja kuvaa yksityiskohtaisesti sosioekonomisen aseman vaikutusta kulutuksen valintoihin.

Luin ja kuuntelin kotona Suomessa eri vaiheissa esityksiä tästä teemasta ja ajattelin tätä tieteellistä sensaatiota, että sardiinirasiassa on sardiineja (jotka eivät itse asiassa ole sardiineja) joko öljyssä tai tomaatissa.

Ranskalaisilla on pettämätön kyky kehittää älyllisiä muotivaatteita. Haute filosofie?

En sano tätä pahalla. Puoliksi vahingossa huomasin, että nuoren Berliinissä opettanut Sartre oli kylmästi pöllinyt etenkin Husserlilta keskeiset ideat ja Heideggerilta loput. Kun Sartren tapaan kansallissosialismin maustaa reaalisosialismilla, tuloksena on herkullinen ruokalaji (joka ei maistunut minulle).

Otin suomalaisen kirjan esiin ja liitän sen tähän kuvaksi, vaikka tiedän, että se on vaikea lukea. Keskipiste on keskellä. Pystyakseli on perinteinen – moderni ja vaaka-akseli epälegitiimi – legitiimi.

Olinkin välillä miettinyt, miksi en koskaan lue Apua enkä Seuraa. Ne ovat vasemmalla alhaalla. Sitäkin olen ihastellut, miten hienoja elokuvia Almodovar tekee, vaikka tulee häneltä huonojakin. Se on oikealla ylhäällä.

Kuviossa esitetyn ilmiöryhmän esitti tietääkseni viimeistään Karl Lamprecht selvästi yli 100 vuotta sitten, ja Max Weber kehitteli sitä (Writschaft und Gesellschaft) ja sitten amerikkalaiset ottivat tehosekoittimet esiin.

Muutamia päiviä sitten sivuttiin älykkyysosamäärää ja siis projektiivisia testejä. Kun sosiologien oivallus on ongelmattomasti poimittavissa esiin kahden tuhannen vuode kaunokirjallisuudesta, siis ainakin aleksandrialaisista filosofeista Goetheen ja kumppaneihin, esitän sille nykyhetken muodon. ”Sano minulle, mitä panet leivän päälle, niin minä sanon sinulle, kuka olet.”

Se toivomus on esitetty, että lakkaisin käyttämästä nimitystä ”Kallen räkäkaviaari”, mutta kun tuubissa lukee niin. Tai ainakin melkein niin. Ainakin siinä on reipas Kalle ja sana ”räk”, jonka merkityksestä ei voi erehtyä. Vai voiko?

Kukaan ei ole koskaan tullut kieltämään, kun seisoskelen kyläillessä kirjahyllyn edessä ja pohdin hajamielisesti, miksi ihmiset eivät naulaa pinkopahvia peitteeksi, koska yksityisyyttään voi tuskin pahemmin loukata kuin esittelemällä sitä, mitä luulee hienoksi.

Kävin eilen ostamassa lisää Remestä (ja itse asiassa muutamia työhön tarvitsemiani kirjoja) Mikko Vartiaiselta, ja pelästyin, kun jäin epävarmaksi, mitä myymälälle (Uomatie) tapahtuu. Tontin hän kuulemma on myynyt ja Pasilaan on tiettävästi matka. Mikko tuli New Yorkista ja naureskeli mielissään J. Pierpoint Morganin kirjastolle, jossa kirjojen paikat oli harkittu niin tarkasti, että Mozartin kirjeet ja John Lennonin kirjeet olivat vierekkäin. Siinä on informaation lisäarvoa! Tiedän kirjapainomiehen, jolla on tapana panna kirjat hyllkyyn iiden formaatin (koon) mukaan. Tulos on aikamoinen nähtävyys.

Hakemani kirja oli muuten Kuisman kahden (tai kolmen) ohella Suomen paras yrityshistoria, Örnulf Tigerstedtin laaja Hackmanin kauppahuone. Ja edelleen olen sitä mieltä, että osakeyhtiöiden pitäisi saada äänestää valtiollisissa vaaleissa. Kunnallinen äänioikeus niillä on jo. Ainakin meillä päin.