Sivun näyttöjä yhteensä

21. marraskuuta 2014

Valokuva ja kuva





Asiasta enemmän tuonnempana, mutta kun olen alkanut rauhoittua elokuvalöydöstäni, mieleen on noussut muutama ajatus, jotka haluan jakaa.

En oikein osannut päättää, rupeanko maksamaan 16-millisen filmin digitoinnista. Koneita ei ole. Filmin sisältökin oli arvoitus. Veikkasin kuvauskokeiluja, auto menee, juna tulee.

Kun hain 15-minuuttisen filmin digitoituna eli DVD-levyllä, en sitten paljon asentoa vaihtanut. Kullervo Kemppinen kahden lankomiehensä kanssa Saariselällä vuonna 1961. Editoitu, kuvasuunnitelmat etukäteen laadittu, jokseenkin kaikki amatöörien perusvirheet poissa. Ei siis ”ruiskumaalausta” eli panorointeja, vaan kohteen ehdoin rauhallista peruskuvaa tarkoin mietityistä paikoista ja kulmista. Valotus koko ajan kohdallaan eli siis mitattu moneen kertaan. Jalustaa käytetty niin nöyrästi, ettei taide olla monta käsivaraottoa koko tarinassa.

Tästä kaikesta on jo ollut puhe. Sitä en tietenkään rupea selostamaan, milloin ja miten filmiä käytetään. Kun muutakin aineistoa, etenkin korkealaatuisia still-kuvia, on niin tavattoman paljon, sanon vain, että niin pitkälle kuin se on minusta kiinni, filmi saa arvoisensa kohtelun.

Ja sitten kantasoluista. Myös kuolleet läheisensä oppii muistamaan heidän elinkaarensa eri vaiheissa. Aika kauan sitten kuollut veljeni tulee mieleeni asiayhteyden mukaisessa rooliasussa – esimerkiksi nuorena opiskelijana, jolla oli kummallinen tarve pelata kameroiden ja filmikameroiden kanssa.

Vanhempien ja isovanhempien kohdalla on toisin. Nyt on tarve sanoa selvästi ja pelehtimättä, että se on monille suuri onni, että ihminen tulee valmiiksi asti ja poistuu elämästä oleellisesti omana itsenään. Itse soitan äidilleni ja kysyn äidiltäni, ellen saa mieleeni jotain, mitä lehdessä oli viime viikolla tai viisikymmentä vuotta sitten. Isästäni näin, että hänellä oli kuumetta – viimeisinä aikoina se pyrki monta kertaa keuhkokuumeeksi, jos hän alkoi puhua omituisia, esimerkiksi ihmetellä katonrajan ilmanvaihtoritilää, että mikä se on. Yli yhdeksänkymmentävuotiaana hän oli hyvä juttukaveri, vaikka ongelmana olisi ollut esimerkiksi tulojen jaksottaminen verotuksessa.

On selviä toiveita, että eräät tyypillisesti vanhuudessa iskevät muistisairaudet saataisiin hallintaan. Nämä ovat niitä mikrobiologian asioita, joita yritän seurata ja ymmärtää, koska ne liittyvät, kuten ennekin sanottu, vanhaan ammattiini eli patenttioikeuteen. Nyt meneillään oleva Mikrobiologian filosofia (O’Malley) on aika hurja, ja kieltämättä aika vaativa. Kummallisesta nimestään huolimatta se avaa juuri sellaisia tiedollisia asioita, jotka ovat olleet pahasti lukossa.

Mekanistinen ajatus on joka tapauksessa sivuutettu – että olisi muka terve solu / sairas solu tai jokin tietty taudin aiheuttaja ja siihen mahdollisesti lääke. Altzheimerissa plakki ja rasva-aineenvaihdunta ei ole koko tarina. Mutta minulla ei ole kykyä eikä halua selvittää tätä tässä.

Mainitsemani elokuva pyörii mielessäni, koska näen kaksi enoani ja isäni liikkumassa. En ole koskaan oikein arvostanut kaitafilmejä ja edelleenkin videointi on mielestäni liian vaivalloista, kun editointi olisi tehtävä kunnolla eli käytettävä siihen todella paljon aikaa. Näyttää siltä, että olen ollut väärässä.

Mies joka paiskaa rinkan selkäänsä ja on todella 37-vuotias sekä piirteiltään että liikkeiltään, oli oman muistini tavoittamattomissa. Miksi näin on, sitä en tiedä. Liikkuvia kuvia katseltuani muistan nyt vaikka mitä – myös sen, että tuo henkilö liikkui sen verran rivakasti kantamuksenkin kanssa, että välillä pisti vihaksi. Ei tahtonut pysyä perässä.

Kuvista aukeaa kirjaimellisesti mennyt maailma, joka on meille katsojille proteettinen, siis muistin proteesi.

Muisti on peto. Melkein kaikki minun sukupolven lapsuudenmuistot ovat todellisuudessa peräisin lapsena katselluista valokuvista. On pakko testata itseään ja kysyä itseltään, tuntuuko tuuli ja onko hajua. Joskus on, kieltämättä. Mutta elokuvalla on tämä silmänkääntämisen ominaisuus.

Sitä istuu ihmeissään, silmät kääntyneinä. Tunne on hiukan sama kuin silloin kerran kun oikeasti eksyimme, vaikkei sillä nyt väliä ollut. Sama isä, vanhempi poika. Oli kierretty ison puoleinen ympyrä ja tultu huomaamatta tunturin taakse. Siinä missä piti olla toinen, tuttu tunturiryhmä, oli metsää silmänkantamattomiin. Poika reagoi ensimmäisenä. Lapset ovat viisaita. Tilanne siis laukesi alle minuutissa, mutta tuo silmien kääntymisen tunne on huima, jos pohjalla on pieni paniikin poikanen.

Isäni kai sanoi vain: kiersimme liian alas. Olemme tunturin takana. Näin on. Tunturin takana olenkin ollut nämä 35 vuotta. Hyvä täällä on olla.

8 kommenttia:

  1. Sebald ilman hautovaa surumielisyyttä. Sama asenne menneen kartoittamiseen ja ytimen etsintä. On hämmentävää, miten blogisti löytää ja paljastaa näitä tasoja: tekniseltä loikataan suoraan ontologisen puolelle. Kiitos niistä.

    VastaaPoista
  2. Muutama vuosi sitten kävin vintillä ja löysin 3 pakettia dia-valokuvia ja projektorin. Diat olivat puristettuina hopeanväristen kehysten sisään. Kaikki diat vuosilta 1960-1963. Projektori lähti ensiyrittämällä käyntiin, kuvien laatu ja värit aivan loistavat. 20 vuotta olleet vintillä alttiina kesän kuumuudelle ja talven pakkasille.

    VastaaPoista
  3. Hieman korpeaa,ettei isäni ymmärtänyt ottaa enemmän kaitafilmejä -60-luvun alusta asti,kun hänellä kamera kuitenkin oli.Joitakin jouluja ja sisko Kätilöopistollla -63 löytyy,mutta arkipäiväähän sitä pitäisi kuvata jos mitä.Väki pöydän ääressä ihan tavallisena päivänä yms..tai filmiä hänen autoistaan: Simca Aronde -59,Amazon -66 ym. Ensimmäinen autonsa oli kuulemma Ford mallia -38 ja sitten Saab 92,mutta niistä ei ole edes valokuvaa.

    VastaaPoista
  4. Eli kyse on muistista. Newton sanoi seisoneensa jattilaisten olkapailla. Mutta kyse ei ollut henkilokohtaisista muisteloista.

    VastaaPoista
  5. Täplä-TV on muuttamassa katsomistamme ja kuulemistamme ihan kaiken aikaa. Lähetysyhtiöille se tietää uuden tarjonnan pakollisuutta, jos on meininki pysyä kyydissä. Kaipa tuo verovaroin onnistuu?

    Kurkkimassa Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  6. Tein LuK-tutkielmani "tunturin takana", peruskarttojen avulla, olikohan se Hammastunturin alueesta. En enää jaksa muistaa puolivuosisataa myöhemmin.

    VastaaPoista
  7. Setäni näytti minulle parisen vuotta sitten missä laatikossa hänen rakkaat kaitafilminsä sijaitsevat. Sanoi, että kone on rikki. Hankin iibein kautta lampun hänen vanhaan, mutta edelleen hyvin toimivaan projektoriinsa ja yrityksen ja erehdyksen kautta sain filmin kulkemaan oikeita reittejä. Saatte uskoa, että oli se kerrassaan huikea hetki kun yhdessä katsoimme viisikymmentä vuotta laatikossa maanneita 8mm värifilmejä. Siellä sanattomasti hymyilivät ja nauroivat nuorina ja kauniina monet ihmiset, joita enää tapaa hautausmaalla. Kiveen hakattuna.

    Olen periaatteessa digitaalisuuden kannattaja mutta jos haluat säilyttää asioita useita kymmeniä tai satoja vuosia niin tallenna kaikki filmille. Se ei vanhene koskaan.

    VastaaPoista