Kilpailu II

Vastaan muutamaan kommenttiin metsäkartelliasiassa.

Jo nyt valtavan suuri oikeusjuttu siis palautettiin hovioikeudesta käräjäoikeuteen. Hovioikeus katsoi, että korvausvaatimukset eivät olleet vanhentuneita.

Kysymys vahingonkorvauksen vanhentumisesta on ollut iät ajat vaikea. Tätä nykyä esimerkiksi velka vanhenee nopeasti. Vanhentumisajan päätyttyä velkaa ei voi enää periä. Se poistetaan kirjoista. Omistusoikeus ei vanhene. Tämä on omituinen lause ja sellaiseksi tarkoitettu. Jos jäin velkaa kauppaan, kun lähdin siirtolaiseksi Amerikkaan, palattuani monien vuosien jälkeen en maksa, vaikka kauppias kuinka itkisi. Jos jätin vaarilta perimäni kultadubleekuorisen taskukellon tuttavaperheeseen säilytettäväksi, etteivät huonot naiset varastaisi sitä minulta Amerikassa, voin vaatia kellon takaisin vaikka viidenkymmenen vuoden kuluttua.

Vahingonkorvauksen vanhentumiselle on kaksi järkevää alkamisajankohtaa, vahingon aiheutuminen tai vahingon ilmeneminen.

Ero on suuri ja pohjaltaan sekava. Ostat hometalon. Ei kai myyjä pääse kiipelistä osoittamalla, että hometta siellä on ollut vuosikausia? Tai putkihenkilö vetelee korjaustyön yhteydessä jengat sileiksi, ja vesivuoto alkaa täytteissä. Vesivahinko hälyttää itsestään vasta aikojen kuluttua.

Niinpä tämäkin kysymys sekoittuu tiedonantovelvollisuuteen ja selonottovelvollisuuteen, eikä asiaan ole mitään yhtä oikeaa vastausta.

Peruskoulun ala-asteella pitäisi opettaa saamisen vanhentumisen lisäksi sana ”reklamaatio” ja sen selitys. Keino keskeyttää vanhentuminen on todistettavasti esitetty huomautus ja sen yhteydessä tai pian sen jälkeen esitetty todistettava vaatimus.

Talouden ja oikeuden keskinäinen suhde on toistaiseksi selvittämätön. Erilaiset tarzanit ovat aikansa yrittäneet johtaa oikeussääntöjä taloudesta. Tuo reduktio ei onnistu. Ennen ja valitettavasti tänäkin päivänä samaisia sääntöjä halutaan löytää ehkä uskonnon kultaamista eettisistä iskulauseista, mutta ei siitäkään tule mitään. Viime viikon pöyristyttävin esimerkki oli kylmäverinen valhe, kun kristityksi itseään nimittävä ministeri väitti ihmisoikeudeksi avioliittoa vain miehen ja naisen kesken. Kukahan keksisi leimata ”ihmisoikeusasiaksi” sen sangen vanhan kiellon, ettei poika saa mennä naimisiin äitinsä kanssa eikä tytär isänsä…

Joskus, joidenkin suussa ”tämä on ihmisoikeuskysymys” tarkoittaa suomennettuna ”tämä on mielipiteeni, enkä osaa perustella sitä”.

Mutta hyvin vanha oivallus osoittaa, ettei taloudellista epätasa-arvoa voi korjata tuomioistuimissa. Jos erehtyy myymään liian halvalla tai ostamaan kalliilla, se ei ole oikeudellinen ongelma.

Valitettavasti vahingonkorvauksen suuruus on täysin metafyysinen kysymys, josta ei pääse eroon. Esimerkiksi ihmishengen menetyksen korvaaminen rahalla on tietysti mahdotonta ja ajatuksenakin loukkaava, mutta silti se on korvattava ja juuri tuomioistuimen on haettava jokin korvaustaso. On vakuutusyhtiölläkin tariffit menetetystä sormesta ja varpaasta, kädestä ja jalasta. Oikeustieteen tutkijan tehtävä on huomauttaa, että sana ”korvaus” on tässä yhteydessä väkinäinen. Tuo sana tarkoittaa tavallisesti vahinkotapahtumaan edeltäneen tilan palauttamista, mutta ruumiinjäsenen menettämisen yhteydessä se ei voi tarkoittaa tuota. Selvyyden vuoksi – henkilövahingoissa on tietysti selviä eriä, kuten elatuksen huonontuminen ja ansionmenetys.

Eräs aivan johdonmukainen ajatus olisi, ettei kartellin aiheuttamaa hintavääristymää oikaistaisi lainkaan. Valtio sakottaisi (seuraamusmaksu) ja siinä kaikki. Tämä olikin laki maassa kauan. Nyt laki on toinen, ja muutoksen perusteet ovat hyvin. Mutta miten korvaus lasketaan?

Kommenteissa jo mainittiin kauan keskeiseksi tiedetty ongelma. Jos kilpailua on rajoitettu rajusti, vertaushintaa ei ole. Jos siis kaikki ostavat puuta yhteisestä sopimuksesta liian halvalla, miten osaamme laskea, kuinka paljon liian halvalla?

Olin ajatellut, etten enää vetoa tuomarin kokemukseeni; siitä on niin pitkä aika. Teen tämän poikkeuksen: mitä perinpohjaisempia korvauslaskelmat olivat, sitä epäuskottavampina tapasin niitä pitää. Kahden desimaalin tarkkuudella rahana laskettu vahinko ei tuntunut lainkaan todelta.

Tekijänoikeuskorvaukset on esimerkki suomalaisten tuomioistuinten pahasta erehtymisestä korvauksien arvioinneissa. Summat ovat nousseet useissa tapauksissa järjettömiksi. Osoittaisin kartellikorvauksen pohtijat taloushistorian luennolle. Sotien jälkeen rajan taakse jääneet omaisuuden korvauksille oli laissa osoitettu joukko arviointiperusteita, mutta lopputulos oli tunnustetusti arvio eli arvaus. Tärkeintä oli saada asia hoidetuksi tolkullisessa ajassa käytettävissä olevin varoin. Tällaisia terveisiä tuomareille nytkin.