Edestakaisin parkkipaikalla odotellessa katselin autoja ja
ajattelin Pekka Tarkkaa. Kirjallisuudentutkimusta useanakin niteenä näinä
aikoina luettuani ihmettelin, onko alalla esiintyvä henkinen heiveröisyys
valikoitumisen vaikutusta. Monissa yliopistoissa olen yrittänyt arvata
tuntemattomista ihmisistä, opiskelijoista ja opettajista, mihin tiedekuntaan ja
oppiaineeseen he kuuluvat.
Fabianinkadulla pyörivästä porukasta pystyisi poimimaan
silmämääräisesti omiksi ryhmikseen toisaalta kirjallisuuden opiskelijat,
toisaalta oikeustieteilijät.
Pekka Tarkka ei ole yhtään kirjallisuuden tutkijan näköinen.
Kun sain Hesarin Teeman numeron ”Mitä kannattaa lukea” – aiheellinen kysymys – olin
kovin kiinnostunut ja tyytyväinen Tarkan muistelmaan historian takaiselta
ajalta, sanomalehtiarvosteluista kauan sitten.
Olinkin kauhistellut erinäisistä tutkimuksista ilmenevää.
Yksittäinen runokokoelma saattoi saada muutamia kymmeniä arvosteluja, puolesta
ja vastaan, ja jopa herättää keskustelua! Mutta siihen aikaan oli olemassa
muutamia kymmeniä lehtiäkin.
En todella tiedä, onko kukaan muu kiinnostunut. Ei siitä ole
kauan, kun kuulin jonkun kysyvän, kuka oli Pentti Saarikoski.
Todellisuudessa tiedän, miten tämä menee. Erkkojen suuruus
oli tieto, miten lehdillä ansaitsee paljon rahaa. Sanoma- ja aikakauslehti oli
nerokas keksintö. Ihmiset oikein maksoivat siitä, että heille toimitettiin
mainoksia. Ne kirjoitukset ja muutamat kuvat, esimerkiksi kirjallisuusarvostelut,
uutiset ja pääkirjoitukset, olivat palstantäytettä.
Käsitin tämän, kun ymmärsin, miksi meille tuli Kauhavalla
kotiin Uusi Suomi ja isoisälle Helsingin Sanomat. Isoisä oli kiinnostunut
rahasta, isä ei. Uusi Suomi sitten keksikin viimeistään Pentti Poukan tultua
päätoimittajaksi pettämättömät keinot menettää rahaa. Elinkeinoelämä ja pankit
ovat perinteisesti olleet huonoja rahoittamaan omiaan. Vuonna 1991 tapahtui
paljon muutakin mielenkiintoista. Silloin Uusi Suomikin lopetettiin.
Muistaakseni kiinteistöt ja kirjapainot olivat menneet jo aikaisemmin.
Aatos Erkon väitetään sanoneen niinkin, että ”kaikkihan me
olemme sosialidemokraatteja”. Lieneekö totta, mutta ei muita
vasemmistolehtiäkään sitten enää kaivattu. Miksi demareilla on edelleen
sanomalehti ja missä sitä myydään, siitä ei ole tietoa. Mutta Pekka Tarkkaa erikseen
mainitsematta merkillisen suuri osa Erkon kaartista suhtautui demariväkeen
tuttavallisesti, ja oudon kokeneesti stallareiden rynnistelyt torjuttiin
esimerkiksi Hesarin kulttuurissa. Uusimmastakin Sanoma-kirjallisuudesta muuten
puuttuu merkillisesti Erkon kaikkein vahvin mies, Matti Anderzén, joka oli
hankkinut perustietonsa betoniraudoittajana 40-luvulla ja nuorena juristina rakennustyöväen
liitossa ja liukunut sieltä Yleen ja lopulta Sanomiin ykkösmieheksi ja
omistajan uskotuksi.
Lukijan tulee ymmärtää, että Vanhassa Suomessa tuollainen
poliittinen suuntautuneisuus ei tarkoittanut rekisteröityä parisuhdetta
puolueeseen. Puolueisiin kuuluivat ne, joiden oli pakko liittyä viran
saadakseen tai muusta hyväksyttävästä syystä.
Sanomalehden kulttuuriosastossa ei ollut kysymys
kulttuurista. ”Missä on se valta, joka puuttuu eduskunnalta?” –
Kulttuuriosastolla.
Siellä parkkipaikalla – se oli muuten Ylen, Radiotalon
parkkis, katselin miten autoista on tullut nykyisin taide-esineitä, veistoksia.
Ford Fiestakin on niin paha, niin paha. Peltiä on pokattu ja nokan malli
lainattu tappajahailta. Mielikuva on tärkeämpi ja kalliimpi kuin kone.
Politiikassa ja elinkeinoelämässä vain Wahlroos ei tajua,
että niin on miltä näyttää. Ei enää ”niin on jos siltä näyttää”.
Euroopan ihmisoikeussopimuksesta on omaksuttu kielto
toimialla tavalla ”joka antaa aihetta epäillä” esimerkiksi puolueettomuutta.
Niinistö on johtava mielikuvapoliitikko. Harva kysyy vakavissaan, mihin hänen
kannanottonsa johtavat. Niitä kuunnellaan. Niitä kuuntelevat kaikki. Ne luovat
mielikuvia.
Kaunokirjallisuus on sinänsä kummallinen ala. Keksittyjä
juttuja olemattomien ihmisten toilailuista. Näyttäisi kovin siltä, että tekniikan
muuttumisen aiheuttaman rauhattomuuden mentyä kirjallisuuden ja taiteen
rahallinenkin merkitys osoittautuu taas kerran suureksi. Tekijöiden hyväksi tuo
raha ei tule. Kirjallisuustoimittajien kysyntä on oleva kova. Juuri tässä
mielessä tuo Tarkan muistelma – ja siihen kukaties tuleva jatko – on kaarisiltaa
menneisyydestä tulevaan, kuten kirjallisuuskin.
Ulkonäkö johtaa usein harhaan. Esimerkiksi itse näen peilistä usein venäläistä kriminaalia, vaikka olen isona vain yhden kerran ollut väkivaltainen: vetin 20 vuotta sitten pienessä humalassa yliopistokaveria leukaan ja sekin oli melkein lempeä tökäisy. Oli korttipeli opiskelijaasunnossa ja hän oli sanonut luovuttavansa paikkansa minulle, mutta hävisikin viimeisen pelin ja halusi voittaa rahansa takaisin ja söi sanansa mistä syntyi välillemme kahakka. Ja koska se on ollut ainoa kerta, niin muistan sen ikiajoiksi.
VastaaPoistaViime viikolla olin Tartossa kiipeämäisillään mäkeen. Tartto sijaitsee vanhassa joenlaaksossa ja molemalla puolella jokea on aika jyrkkä ja pitkä rinne. Näin pyörätuolilaisen suuntautuvan suoraan mäkeen vaikka sillä näytti olevan suuria vaikeuksia jo päästä oikean mäen alkuunkin. En ole yleensä kovin avulias ventovieraille, mutta tämän miehen ponnistus (tai sisu, kun opin kuka hän oli) oli minulle liikaa. En ollut nähnyt ketään pyörätuolilla valloittavan Riiamäkeä. Niinpä tarjouduin. Oli kova urakka, mutta mun 110 kiloa oli avuksi. Selvisi, että mies oli suomalainen jonka avustaja jätti tulematta ja hänen hosteli oli mäen huipulla. Mies painoi 80 kiloa (kysyin sitä häneltä, että tietäisin millä painolla treenasin). Jälkeenpäin katsottuna hän oli kyllä suomalaisen näköinen, mutta erilaiseksi hänet teki halu lähteä pyörätuolilla pystysuoraan ylöspäin.
Nyt klikkaisin 'tykkää', jos olisi blogikommenteissa mahdollista.
PoistaKai Laitistakaan ei keskustakampuksella, vasta vähän aikaa käytössä ollut termi, olisi osannut luokitella kirjallisuudentutkimukseen, Lauri Myrbergiä kuivemman näköinen herra vanhempana.
VastaaPoistaKun minä opiskelin, opiskelijabongaus oli usein kovin helppoa pukeutumisen perusteella. Oikiksessa ja kauppakorkealla useilla miehillä oli vähintään pikkutakit ja naisilla aina helmet. Lääkisläiset hiihtivät sisätiloissa birkenstockeilla ja ainakin mantsalaisilla oli maastoon sopivat reput.
Haastavampaa oli miettiä opiskelualoja yli olan kuulluista keskusteluista (tietenkin silloin kun aiheena ei ollut oppiaineen asiat). Joillakin aloilla oltiin muka avarakatseisia, mutta kaikin tavoin korostettiin aina maailmankuvan porvarillisuutta tai vihreyttä (yleensä nimenomaan tai eikä ja). Ruokakaupassa joillakin oli kova vaiva valita tuotteita: vegaanit ja laihduttajat katsoivat tuoteselosteita äärimmäisen tarkkaan ja tiedostavat puolestaan valmistajatietoja, jotta ei vahingossakaan olisi ostanut black listed -firmojen tuotteita kuten Nestleä.
Mitä kannattaa lukea - muistelmat ainakin ovat alkaneet keski-iässä kiehtoa. Täällä usein kehutun Stephen Fryn kolme tähän saakka julkaistua ovat loistavia, varsinkin jos kuuntelee niitä hänen itse lukeminaan (esimerkiksi Amazonilta levyllä tai sen Audiblelta tiedostoina). Suomennettuina ovat kaksi ensimmäistä, vasta julkaistu kolmas osa on sen verran sisäänpäinlämpiävä, etä tuskin käännetään meille. Mutta näissäkin on se sama vika kuin niin monissa muistelmissa: tieteilijät tai taiteilijat kertovat yllättävän harvoin varsinaisen toimensa sisällöstä, siis miltä tuntuu harjoitella, esiintyä ja kestää sekä häpeää että kunniaa. Usein vain ulkokohtaisesti listataan mitä tehtiin ja varsinainen teksti pyörii yleisinhimillisesti kiinnostavasta mutta harvoin kovin poikkeuksellisesta "muusta" elämästä.
Seppo Kimasen vuonna 2013 ilmestynyt teos Kimasen lento kertoo erityisesti "varsinaisen toimen sisällöstä" ja poikkeaa kyllä "muusta elämästä". Suosittelen!
PoistaLasse Koskelan kerrotaan neuvoneen, miten saa äidinkielen opettajat poimituksi suuresta joukosta:
Poistanousee kivelle ja lausahtaa "kohta alkaa satamaan". Jotka kääntävät päänsä kohti puhujaa, ne ovat etsittyjä.
Appropo kuka oli Saarikoski tai Saarimaa? Tai Lasse Koskela?
Aikoihin kauneimman kaarisillan rakensi Arvo Tuominen maanantai iltana dokumentillaan "Karen ja Grigori". Jäikö isännältä näkemättä? Areenasta sen vois katsastaa... ja alustaa sitten aikakaudesta ja kulttuurin historiasta meille opiksi ja ojennukseksi.
VastaaPoistaKehoittavin terv. pekka s-to.
Älä riehu, tai riehu vaan, sinunhan tämä blogi on . Kaikki meistä taviksista, joilla sydämen paikalla on lompakko ovat aina kuunnelleet ajan ääntä. Onko missään muualla voinut rakentaa ylisukupolvien uraa tai tulevaisuutta kuin virkamieskunnassa, unohdin kulttuurin, anteeksi.
VastaaPoistaSanos muuta. Olin ajatellut vaihtaa uskollisen mutta ikääntyneen Ford Fiestani uudempaan malliin, mutta nähtyäni liikkeessä nykyisen hirvityksen lähdin äkkiä ulos.
VastaaPoistaAutojen estetiikka on äkkiä muuttunut huomattavan agressiiviseen suuntaan. Esimerkiksi nokkaa on paisutettu ja pyöreät lamput on muutettu tuimiksi pystyviiruiksi.
Jos vaihtaisi älyn kolmoselle, tämän voisi yhdistää yleisempiinkin muutoksiin. Johonkin sellaisiin epämääräisesti leijuviin, vaikeasti nimettäviin, lähelläkin oleviin, vähän huolestuttavan tuntuisiin.
Joku voi sanoa että kehitys vain kehittyy. Ei ennen olut mopojakaan. Minusta siitä ei ole kyse: kehitys ja muutos ovat tyystin eri asioita.
Lenni
Luin jostain että autojen nykyiset keulat johtuvat jalankulkijan suojasta, aiempi muotoilu näkyvine puskureineen rikkoi enemmän luita ikävistä paikoista.
PoistaFiestan ilmeen kommentointi johdatteli minut pohtimaan, millaisia aatteita kuplavolkkarin ystävällinen ja lempeä ilme heijasteli.
PoistaKeulat keulina mutta miksi sivuproofiili täytyy vetää takana ylös niin ettei ulos näe.
PoistaSamanlaista himmeliä kaikilla.
Folkkari ja skoba ainoina edes jonkinlaista ostettavaa tekevät.
Autot autoina.
Met vaatimme.
Valtaa tai ei, Helsingin Sanomilla oli housut kintussa, kun Internetin uutistarjonta pyyhälsi oikealta ohi.
VastaaPoistaNyt HS pyristelee vimmatusti, päästäkseen mukaan sähköiseen mediaan mutta miten sillä tekee rahaa, siinäpä ongelma. YLE:n taikka HS:n toimittajat eivät ole enää samankaltaisia jumalolioita ja kansojen johdattelijoita, kuin 60-70-luvuilla.
YLE ja HS fuusioituvat ja Erkko saa rahansa suoraan verovaroista.
PoistaNiin,
VastaaPoistaTilasin aikoinaan Uuden Suomen vain siksi että sitä oli paljon helpompi lukea junassa töihin mennessä.
Aikaisemmassa työpaikassa iso pomo oli Uuden Suomen hallituksessa ja pienemmät pomot sai työsuhde-etuna Talouselämän, jonkun muun ja vielä Uuden Suomen kotiin kannettuna. Siihen aikaan ei ollut luontaisetujen verotuksesta oikein tietoa ja lehden saajapuolella ei ollut tullut edes ajatelleeksikaan..
Tuli kuitenkin koko konsernia koskeva verotarkastus ja lehteä aikoinaan saaneet mutta myös jo eläkkeellä olevat joutuivat maksamaan lisäveroja työssäolevien lisäksi. Ilmeisesti jokin 5 v takaumasäännös. Heistä se tuntui kovin kohtuuttomalta.
Demari on sivumääräänsä nähden lyömätön kulttuurista kirjoittava sanomalehti.
VastaaPoistaSauli on valmis uhraamaan Kokoomuksen, kunhan vain saa jatkokauden Mäntyniemeen,
VastaaPoistaMutta tämän tiesivät kaikki, jotka osaavat lukea näytelmien käsikirjoituksia.
Kemppisen kansakoulu rulez!
Sattuma
Pekka Tarkan HS Teema -artikkeli on tosiaan niin erinomainen, että se saa toivomaan jatkoa. Aloin itse lukea sanomalehtiä 1960-luvulla, myös Dagens Nyheteriä, joka tuli meille kotiin, ja kulttuurin ja debatin innostava aika jätti pysyvän muiston. Myös lehtien runsaus auttoi kaikkia, kuten toisaalta kapeus, keskittyneisyys ja tynkätila ahdistaa. Teatteriesityksestä sai silloin lukea toistakymmentä syventynyttä ja perusteellista arvostelua.
VastaaPoistaNäin unen, jossa joku tuttuni kysyi minulta miten kuvailisin Niklas Herliniä. Hän siis omistaa nykyisen Uuden Suomen, joka on verkkojulkaisu. Unessa kiertelin ja kaartelin vastausta, koska en kyseistä herraa hyvin tunne. Sitten keksin (edelleen unessa) itseäni tyydyttävän vastauksen. Jos Roope Ankka olisi spurgu hänen nimensä olisi Niklas Ankka. Tyytyväisenä siirryin seuraavaan uneen. Siitä myöhemmin.
VastaaPoista