Kansalainen Erkko

Terve, Pekka Tarkka!

Minäkin jo luin melkein kokonaan Blåfieldin kirjan ”Loistavat Erkot”. Siinä tuli kaikki olennainen – paitsi Pekka Tarkka, toisin sanoen toiminta päällikkönä ja toimittajana sanomalehdessä. Harmaat varpuset ovat visertäneet muistelmista. Toivon että se on totta.

Kuten silloin ennen, esitän kunnioittavasti, kuten silloin ennen, oikaisun. Blåfieldin kirjan nimi viittaa ”Mahtaviin Ambersoneihin” eli välillisesti saman Orson Wellsin ”Kansalainen Kaneen”, joka on tarina sanomalehtimogulista ja vallankäytöstä. Blåfield ei mainitse, oliko Aatos Erkolla ”Rosebud”. Luultavasti oli.

Eräässä suomenkielisessä elokuvakirjassa on mainio kuvateksti Ambersoneista:” Mahdikkaan ulkomuodon alta välittyy henkinen epävarmuus.” Nähdäkseni Erkon eräissä asioissa omituinen toimintatapa ja käyttäytymiskaava oli juuri tätä, henkistä epävarmuutta. ”Erkko inhosi kaikkia yllätyksiä”, kirjoittaa Blåfield. Niin toimii henkilö, joka ei itsekään usko osaavansa toimia tilanteessa, jota ei ole ehtinyt suunnitella.

Toivottavasti Päivälehden arkistossa on jo myös Tarkan haastattelut. Blåfieldin kirjasta näet ei käy aivan selvästi ilmi, että hirvittävään huonoon kuntoon rappeutuneen Helsingin Sanomien kulttuurin (osastoa ei edes ollut) kohentajaksi otettiin Ilta-Sanomista Helsingin yliopiston kanslerin äiti, Marja Niiniluoto. (Kansleri itse oli tuossa vaiheessa vielä Arkadian yhteiskoulussa.) Marja Niiniluodon aviomies Yrjö oli hyvin pitkään HS:n päätoimittaja ja etenkin Eljas Erkon poissa ollessa maan vaikutusvaltaisimpia miehiä. Keskeinen keino kohentaa Kulttuuria oli ostaa Tarkka Uudesta Suomesta. Hänen ei ollut vaikea lähteä, koska hän oli mennyt kehumaan lehdessä niinkin kammottavaa roskaa kuin Pentti Saarikosken runoja. Siitä alkoi virtaus.

Ei ole pelkkää romantiikkaa väittää, että sanomalehden vahva ase tai majakka, kuten Blåfield sanoo, on sen kulttuuriosasto. Sama ase olisi vaikuttava taistelussa verkkomaailmasta.

Blåfield kuvailee kirjassa Tarkkaa komenteluhaluiseksi. Luonnehdinta onkin oikea. Ei siinä muu olisi auttanut. Musiikista, kirjallisuudesta ja taiteesta kirjoittaneiden taso ei kestänyt kehumista. Sittenkin näissä, kuten Heikinheimossa, Kajavassa ja – Tawaststjernassa – oli peräänkatsomista. Tarkan taustalla oli kirjassa hyvin esiintyvä Reetta Meriläinen, päätoimittaja, ja ennen häntä Simopekka Nortamo, Suomen paras journalisti.

Äkkinäistä lukijaa täytyy ehkä valistaa: olin edellisessä kappaleessa mainittujen keskeisten henkilöiden lellipoika tai ainakin sain riehua lehdessä mielin määrin. Suhteeni heihin ja Helsingin Sanomien 100-vuotisjuhlarahastoon ei ole puolueeton. Jälkimaailma ei välttämättä muista, että suurilla sanomalehdillä oli tapana myös murhata ihmisiä. Tässä ja nyt on äkkiseltään outoa, että esimerkiksi von Bagh ei kirjoittanut Hesariin. Syystä tai toisesta, luultavasti jonkin pikkuasian tai väärinkäsityksen takia, hänestä ei silloin pidetty. Tarkka sanoo kirjassa, että hänen mielestään kirjallisuudessa hyvällä ja huonolla on ero.

Helsingin Sanomien ja kirjallisuuden modernismin suhteet olivat kauan jännitteiset. Erään jupakan johdosta etenkin Paavo Haavikko oli täysin epäsuosittu. Hänen nimensä esiintyi lehdessä harvoin jos koskaan (puhe on 1960-luvusta). Tuomas Anhava oli töissä kaikkialla muualla, kuten kolmessa johtavassa kustannusliikkeessä, mutta en saa tässä mieleeni, että hän olisi varsinaisesti edes kirjoittanut Hesariin. Samaa väittäisin Eino S. Revosta, joka kilpaili Anhavan kanssa sukupolvensa johtajan valtaistuimesta, joka oli jäänyt tyhjäksi Paavolaisen kirjoitettua itsensä umpikujaan.

Minulle opetettiin kustannusliikkeissä, ettei Helsingin Sanomien arvosteluista tarvitse välittää, kun eivät ne siellä mitään ymmärräkään. Ymmärsin heti, että lehden kirjoittajat olivat paljon haltijoita, ja Tarkka oli haltia.

Melkein kaikki Uuden Suomen kamaluudesta kerrottu on totta, mutta ennen kuin Poukka pilasi lehden lopullisesti, lehteä avustavat henkilöt olivat enimmäkseen hyvin selvillä käsittelemistään asioista. Olkoon esimerkki ahkera kirjoittaja V.A. Koskenniemi. Olen itsekin väittänyt, ettei hän ymmärtänyt edes roomalaisia runoilijoita, mikä käy ilmi hänen asiasta kirjoittamastaan kirjasta. Mutta se on eri asia. Kyllä hän tämän kirjoittajajoukon tunsi hyvin ja kykeni tutkimaan heidän tekstiään alkukielellä.

Blåfield ja Tarkka sivuuttavat yhden asian. Amos Anderson kuoli saman vuonna kuin Aatos nousi valtaistuimelle. Uusi Suomi oli parhaina päivinäänkin puolueen ja sitä rahoittaneiden pankkien armoilla. Helsingin Sanomat toteutti vuosikymmenien kuluessa sen riippumattomuuteen pyrkivän tiedonvälityksen ihanteen, jota nykyisin harrastaa jopa Yle. Idea oli Amerikasta. Se yksi asia on suomen kieli, kielitaistelun voittaminen. Kiihkeästi Ruotsia harrastaneen Aatos Erkon aikana Hbl työnnettiin periferiaan. Suomen Kuvalehden rinnalle nousi ensin Viikkosanomat (päät. A. Erkko) ja heti perään Helsingin Sanomat (päät. A. Erkko). Itse AE oli tottunut kotona käyttämään viittä kieltä, mutta tämä on Suomen tasavallan historian muuan suuri linja. Liberaali politiikka (Ståhlberg, Ryti, E. Erkko) hajosi, mutta sen maailmankuva voitti, suomen kielellä.

Ai niin – kuvassa esiintyvä tyttö on tämä luokkatoverini Hellevi Keko Kauhavalta, sittemmin New Yorkista.